Filosofian ja psykologian opettaja Arno Kotro kertoi taaannoin Helsingin Sanomien kolumnissaan (4.5.), kuinka hän virittää luokkaan jumalapohdinnoille otollisen tunnelman.
Oppilaille näytetään video. Kamera kuvaa piknikseuruetta metrin korkeudelta. Sitten etäisyys kasvaa vauhdilla, ensin kilometriin, sataan kilometriin ja kohta ollaan valovuosien päässä, jossa kotiplaneettamme häviää miljardien taivaankappaleiden sekaan.
Tämän jälkeen mietitään jumalakysymyksiä. Kotron mukaan moni tuumii silloin kuten hän itsekin: usko jumalolentoon, joka kuulee minun rukoukseni, kertoo narsistisesta perspektiiviharhasta. Maailmankaikkeuden mittasuhteiden valossa sellainen on melkoista itsekeskeisyyttä ja suuruudenhulluutta.
Tältähän se äkkiseltään tuntuu. Kukapa ei olisi tuntenut syvää mitättömyyttä katsellessaan yöllä tähtitaivaalle.
Kotron kritiikki ei kuitenkaan osu siihen Jumalaan, josta kristinusko puhuu. Kritiikin taustalta nimittäin paljastuu aika erikoinen jumalakäsitys.
Sen mukaan Jumala sijaitsee jossakin paikassa kaukana universumin ulkopuolella. Hän on kolossaalisen kokoinen, jolloin kaikki muu näyttää hänestä pieneltä. Hänen kykynsä ovat hyvin rajalliset ja moraalinen laatunsakin puutteellista, koska hän ei voi tai halua välittää meistä ihmiskärpäsistä.
Voidaan väittää, että tällainen jumalakuva se vasta kieliikin ihmiskeskeisestä perspektiiviharhasta. Jumala on kuin ihminen, suurempi vain.
Simpsoneissa Jumala kuvataan joskus jättiläisihmiseksi, mutta vain pilan päiten. Piirrossarjan tekijätkin tietävät, että kristinuskon Jumala on aivan toisenlainen.
Hän ei sijaitse missään tietyssä paikassa, vaan hän on kaikkialla. Jos maailmankaikkeus olisi huone, Jumala on ilma, joka täyttää sen.
Jokaisen atomin ytimessä on läsnä sama jumalallinen tahto, joka kannattelee koko universumia. Jumalan koko persoona ikäänkuin monistuu universumin pienimpäänkin kolkkaan. Jumala ei siis voi piknikseuruetta kuvaavan kameran tavoin siirtyä kauas universumin laidalle, jossa hän hukkaa maaplaneetan näköpiiristään.
Tästä syystä maailmankaikkeuden mittasuhteilla ei ole Jumalalle merkitystä. Emme ole hänelle kaukana tai pieniä.
Silti voidaan kysyä, miksi minun rukoukseni kiinnostaisivat Jumalaa. Kristinuskon vastaus viittaa Jumalan moraaliseen luonteeseen. Hän on hyvä. Siksi hän välittää ihmisistä ja tahtoo heille hyvää.
Usko ihmisestä kiinnostuneeseen Jumalaan ei ole mitään narsistista perspektiiviharhaa. Siinä ei suurennella ihmisen asemaa, mutta ei myöskään väheksytä Jumalaa.
Tällaiset ajatukset eivät ole mitään uutuuksia, vaan ihan kristinuskon peruskamaa.
Ehkä Kotro esittelee niitäkin oppilailleen reilun pelin hengessä. Perspektiiviharhoja kun täytyy välttää. Myös sitä missä vastapuolen käsitys kuvataan niin ettei kritiikki oikeasti osu siihen.
Hyvää pohdintaa. Kiitos.
Arkisempaa omaa kokemusta. Muinoin mietin ja asiasta silloin jopa kriittisesti keskusteltiin, miten muka olisi mahdollista, että Jumala kuulisi samaan aikaan eri ihmisten kysymyksiä maapallon eri puolilta ja jopa pystyisi vastaamaan niihin. Kun internet levitti verkkonsa joka puolelle maapalloa, asiaa oli helppo mallintaa yksinkertaisesti. Itse muistan löytäneeni tästä maallikon version, kun 90-luvulla irkkailin ja keskustelin reaaliajassa aussin, jenkin, eteläafrikkalaisen ja suomalaisen kanssa istuessani koneen ääressä Thaimaassa.
Huomautan, että tämä on vain todellisuuden pienen osan mallinnus, niin kuin kunnon nörtiltä voi odottaa, mutta koen ottavani mallin Jeesukselta, jonka vertauksissa oli aina jokin tietty erityispointti. Fyysikot eivät tiedä mitään, he vain mallintavat…
Moraalia ei voi mallintaa. Ymmärtääkseni?
Minunkin mielestäni ajatuksia herättävä blogikirjoitus.
Jumala ei todellakaan ole mikään pilven reunalla istuskeleva maailmaa kiikaroiva ukko, kuten pilapiirroksissa hyväntahtoisesti (?) usein kuvataan.
Kun Raamatussa sanotaan, että Jumala on ilmaissut itsensä Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä, niin koska Pyhä Henki Raamatun mukaan asuu meissä, niin silloinhan itse Jumala asuu meissä kun uskomme Häneen, Jeesukseen ja Pyhään Henkeen.
Olemme saaneet Pyhän Hengen, lapseuden hengen, sisimpäämme. Loogista ja lohduttavaa. Jumala on aina kanssamme, mukanamme, kuuloetäisyydellä, lohduttamassa, auttamassa, neuvomassa jne.
Maijan kuvaus nettimaailman ihmeistä on monesti mietityttänyt minuakin. Useampi lapseni on asunut ajoittain Amerikassa ja minua ihmetyttää, miten tekstiviestit löytävät oikean puhelimen merten takana. Taikka miten skypen kautta voi jutella ja katsella toisiaan ihan elävinä tuhansien kilometrien takaa. Ja paljon suurempia ihmietä tapahtuu avaruustieteen piirissä.
Mummom järki ei osaa selittää näitä.
Blogisti on kylläkin laittanut otsikon perään (R) ja se tarkoittaa roskaa. Anteeksi, se tarkoittaakin nykyään arkista puuppausta.
Näin siis kristillinen aikaisemmin hyvinkin antropomorfistinen Jumala-kuva on lähestymässä pan-enteismia tai panen-teismia ja teosofista jumaluus-käsitystä. Ja mikäpäs siinä.
Tuollaisiin Kotro-viritelmiin perustuu mielestäni kaikki uskontokritiikki. Joku väittää, että ei ole olemassa mitään erityistä ja erilaista ”uskonnollista kieltä” mutta miten muuten voisimme puhua ”sydämessä asuvasta Jeesuksesta”, joka minulle ainakin kertoo aika paljon kristinuskon jumalatodellisuudesta. Kotrokielellä se on mielettömyyttä, kristinuskon kielellä todellisuuden ytimessä.
Minusta tämäkin jumalpyörittely leijuu ilmassa, jollei palata enemmän raamatulliseen lähestymistapaan:
Raamatussa Jumala kehottaa valitsemaan sen Jumalan, jolla on Voima. Hän joka toi Israelin Egyptistä, hän joka ilmestyi vuorella, hän joka antoi ja selitti ennusunia ja profetioita ja Hän, joka Jeesuksessa paransi ja teki ihmetekoja, nousten kuolleista, ilmestyen monille.
Jos kristinusko on meille tätä vain menneessä aikamuodossa, elämme eri uskoa kuin mita Raamatun ihmiset elivät.
Samaa raamatullista uskoa olisi pohtia, onko Torinon käärinliina Jumalan meille järjestänä käsin koketeltava ”todiste” ylösnousemuksesta. Samaa uskoa olisi myös VT:n profetioiden vertaaminen historian tapahtumiin ja nykyiseen tilanteeseen, tiedettä ja kaupunkilaisjärkeä kunnioittaen. Samaa olisi myös sairaiden puolesta rukoileminen, ilman että pilaamme sen kuppikuntaisella hypetyksellä.
Asiaan paneutuneille soisi löytyvän tilaa alustaa aihepiiristä. Ties vaikka kokonaisuskottavuus paranisi…
Seppo Heinola, näet Jumalan esiintyneen kristillisyydessä antropomorfisena ja minua kiinnostaisi tietää, mihin viittaat? Minä nimittäin ajattelen, että ehkä VT:ssa esiintyvä heimojumala edustaa antropomorfisuutta, mutta kirkkoisien taiteilemat käsitteet Kolmiyhteisyydestä ynnä muista todella erikoisista jumalankuvailutavoista eivät minusta vaikuta erityisen antropomorfisilta. Ihmisyys tulee kuvioon mukaan Jeesuksen kanssa ja sehän sitten onkin jo ihan toinen juttu.
Tosin on hyvin inhimillistä ja ymmärrettävää, että ihmiset luovat päässään kuvan Jumalasta isona ja hyväntahtoisena valkopartaisena heppuna. Sellaisen kuvaston kanssa ollaan väistämättä tekemisissä, jos halutaan olla teistejä.
Helena Paalanne, kyllähän Vt.n Jahve on selvästi monin kohdin nähtävissä ihmismäisenä, hän aterioi Abrahamin kanssa ja puhuu Moosekselle kasvoista kasvoihin kuin mies puhuu miehelle.
Ut:n käsitteet Isä ja Poika ovat nekin luonteeltaan antropomorfistisia ja heidät yhdistävä Pyhä Henki on Ut:ssa myös Persoona.
Pyhä Henki on UT:ssa mun mielestä lähinnä persoonahko. Hänen persoonallisuutensa on jäänyt hiukan hankalasti ymmärrettäväksi, joka ilmenee mm. jokakesäisessä riparituntien jakotilaisuudessa, missä Pyhää Henkeä kyllä tarjoillaan, mutta hyvin harva tahtoo sen mielellään ottaa vastaan.
Mutta joo, ehkä meillä on melko samansuuntaiset ajatukset tuosta. Minä vaan ajattelen kristinuskon kuvan Jumalasta olleen jo reippaasti toisenlainen kuin vanha kunnon kärttyinen Jahve.
Helena. itse asiassa onmahdolista ettei Ut:n Pyhä henki edes tarkoita samaa kuin Vt.n Henki, sillä teologian tohtori Barbara Thiering on hyvin perustellen osoitanut,että Ut:n P. Hengestä käytetyt persoonalliset ilmaisut, subjektina, pronominina ja verbinä saattavat viitata ns. pesher-henkilöön qumranilaisessa roolipelissä:
A ”Spirit” was the third priest, representing the third in the heavenly hierarchy. In this role the priest ministered to the ascetics related to the Essenes, the Therapeutae, whose meetings were characterised by ecstatic behaviour said to be spiritually inspired (Philo, Contemp.Life, 83-90). The Holy Spirit, in the form to pneuma to hagion in Greek, was this priest in another function, that of an abbot. Other forms of the term, such as pneuma hagion, refer to other men in their relation to the abbot.
Kristilliseen uskoon kohdistuu oikeastaan kaksi samantyyppistä kritiikkiä.
Ensimmäisen mukaan Jumala välittää liikaa ihmisistä ja inhimillisestä pahuudesta ja toisen mukaan liian vähän. Kotro on ollut tällä kertaa ensimmäisen pointin kimpussa ja tulkitsee sen inhimillisen narsismin tuotteeksi. Mutta kun otetaan esiin kärsimyksen ongelma, rohkenen arvata, että Kotrokin siirtyy toisen pointin kimppuun: Jumala ei ole riittävän kiinnostunut ihmisistä.
Kotro ajattelee kvantitatiivisessa paradigmassa (kuten Karikin helvettipohdinnoissaan). Kristinusko operoi kvalitatiivisessa paradigmassa. Pahuus, synti, kärsimys tai vastaavasti hyvyys, rakkaus ja ilo ovat fundamentaalisesti kvalitatiivisia asioita.
(Karin vertaus ei natsaa yhteen kristinuskon jumalakäsituksen kanssa. Jos maailmankaikkeus olisi huone, Jumala ei olisi silti ilma, joka täyttää sen.)