Filosofian ja psykologian opettaja Arno Kotro kertoi taaannoin Helsingin Sanomien kolumnissaan (4.5.), kuinka hän virittää luokkaan jumalapohdinnoille otollisen tunnelman.
Oppilaille näytetään video. Kamera kuvaa piknikseuruetta metrin korkeudelta. Sitten etäisyys kasvaa vauhdilla, ensin kilometriin, sataan kilometriin ja kohta ollaan valovuosien päässä, jossa kotiplaneettamme häviää miljardien taivaankappaleiden sekaan.
Tämän jälkeen mietitään jumalakysymyksiä. Kotron mukaan moni tuumii silloin kuten hän itsekin: usko jumalolentoon, joka kuulee minun rukoukseni, kertoo narsistisesta perspektiiviharhasta. Maailmankaikkeuden mittasuhteiden valossa sellainen on melkoista itsekeskeisyyttä ja suuruudenhulluutta.
Tältähän se äkkiseltään tuntuu. Kukapa ei olisi tuntenut syvää mitättömyyttä katsellessaan yöllä tähtitaivaalle.
Kotron kritiikki ei kuitenkaan osu siihen Jumalaan, josta kristinusko puhuu. Kritiikin taustalta nimittäin paljastuu aika erikoinen jumalakäsitys.
Sen mukaan Jumala sijaitsee jossakin paikassa kaukana universumin ulkopuolella. Hän on kolossaalisen kokoinen, jolloin kaikki muu näyttää hänestä pieneltä. Hänen kykynsä ovat hyvin rajalliset ja moraalinen laatunsakin puutteellista, koska hän ei voi tai halua välittää meistä ihmiskärpäsistä.
Voidaan väittää, että tällainen jumalakuva se vasta kieliikin ihmiskeskeisestä perspektiiviharhasta. Jumala on kuin ihminen, suurempi vain.
Simpsoneissa Jumala kuvataan joskus jättiläisihmiseksi, mutta vain pilan päiten. Piirrossarjan tekijätkin tietävät, että kristinuskon Jumala on aivan toisenlainen.
Hän ei sijaitse missään tietyssä paikassa, vaan hän on kaikkialla. Jos maailmankaikkeus olisi huone, Jumala on ilma, joka täyttää sen.
Jokaisen atomin ytimessä on läsnä sama jumalallinen tahto, joka kannattelee koko universumia. Jumalan koko persoona ikäänkuin monistuu universumin pienimpäänkin kolkkaan. Jumala ei siis voi piknikseuruetta kuvaavan kameran tavoin siirtyä kauas universumin laidalle, jossa hän hukkaa maaplaneetan näköpiiristään.
Tästä syystä maailmankaikkeuden mittasuhteilla ei ole Jumalalle merkitystä. Emme ole hänelle kaukana tai pieniä.
Silti voidaan kysyä, miksi minun rukoukseni kiinnostaisivat Jumalaa. Kristinuskon vastaus viittaa Jumalan moraaliseen luonteeseen. Hän on hyvä. Siksi hän välittää ihmisistä ja tahtoo heille hyvää.
Usko ihmisestä kiinnostuneeseen Jumalaan ei ole mitään narsistista perspektiiviharhaa. Siinä ei suurennella ihmisen asemaa, mutta ei myöskään väheksytä Jumalaa.
Tällaiset ajatukset eivät ole mitään uutuuksia, vaan ihan kristinuskon peruskamaa.
Ehkä Kotro esittelee niitäkin oppilailleen reilun pelin hengessä. Perspektiiviharhoja kun täytyy välttää. Myös sitä missä vastapuolen käsitys kuvataan niin ettei kritiikki oikeasti osu siihen.
Kirkon uskon mukaan Vt:n kärttyisä Jahve on sama Jumala kuin Ut:n Isä, Poika ja Pyhä Henki. Tämä rajaus tehtiin jo vanhassa kirkossa – ennen muuta Markionia vastaan.
Jeesus Kristus, Jumalan Poika, on antropomorfinen Jumala, häneen uskoovaa langennutta Jumalan kuvaakin antropomorfisempi.
Onko VT:n Jahve kärttyisä? Minun mielestäni hän osoittaa olevansa pyhä.
Jahve ei ollut vain kärttyisä vaan myös julma, raaka, kostonhimoinen ja suorastaan sadistinen. Voihan nuo tosiasialliset piirteet eufistella pyhyydeksi.
Esim. Tuomarien kirja on hyytävää kuvausta Jahven pimeästä puolesta. Ja varsinkin Matteuksen evankeliumin Jeesus – usein kritiikittömästi ylistetty vuorisaarnaaja – jatkaa ennen kaikkea eskatologisessa opetuksessaan suunnillleen samalla linjalla.
Mutta ratkaisevaahan ei olekaan se, mikä on ihmisestä miellyttävää vaan se, mikä on totta.
Kimmo, puhuin jumalakuvista, en itse Jumalasta. Ja uskaltaisin väittää, että muutosta jumalakuvissa on tapahtunut VT:n ajoista UT:n aikoihin.
Ja Salme, kyllä minusta Jahve vaikuttaa hiukan väärällä jalalla ylösnousseelta, kun käskee tietyissä tilanteissa tappaa kaikki kaupungin ihmiset naisia ja lapsia myöten. Sekä eläimet.
Helena,
Muutos on ilmiselvää. Se on niin suuri, että Markionia ja vaikkapa 1800-luvun liberaalieksgeettejä on helppo ymmärtää. Ja se on yhdestä näkökulmasta muutosta jumalakuvassa ja toisesta Jumalan ilmoituksessa. Mutta koska olemme tekemisissä Jumalan kanssa vain psyko-sosiaalis-kulttuurisen kontekstimme puitteissa, ”Jumala meille” on aina meidän jumalakuvamme mukainen. Meillä ole muuta Jumalaa kuin jumalakuvamme mukainen Jumala, vaikka olisimme kuinka tietoisia siitä, että jumalakuvamme ei tavoita Jumalaa sellaisena kuin hän on. Ilmoitusteologian näkökulmasta sama asian voi sanoa niin, että Jumala pysyy itsensä ilmoittaneenakin salattuna ja on enemmän kuin ilmoitus sisältää. Mutta hän ei ole kokonaan jotain muuta; siiloinhan ilmoitus ei ilmoittaisi Jumalaa.
On selvää, että koko kristillinen kolminaisuuskäsitys ja sen sisältämä Jumalan ihmiseksi tulemisen ajatus melkoinen muutos Vt:n varhaiseen monolatriaan ja myöhempään monoteismiin. Ei ole ihme, että muutoksen teologiseen jäsentämiseen meni muutamia vuosisatoja.
Kirkko on silti pitänyt sitkeästi kiinni siitä, että muutoksissa on kysymys samasta Jumalasta ja saman Jumalan itseilmoituksesta inhimillisen historiallisen todellisuuden puitteissa.
Vt:n tribalistinen, kärttyisä ja ihmisiä tappava Jumala on sama kuin Nikealaisen uskontunnustuksen kuvaama kolmiyhteinen Jumala, joka universaali luoja ja tuli ihmiseksi kaikkien ihmisten pelastuksen tähden.
Määriteltäessä ”jumalakuvaa” kontekstuaalisesti on otettava huomioon myös käytetty kieli. Ei riitä, että alkukielistä on luotu teologiaa. Kaikkialla kussakin ajassa nuo asiat on osattava ilmaista kullakin kielellä. Kirjojen ääressä kiistelevät teologit pääsevät vielä helpolla. Ihmisten kanssa keskusteleminen tuo aivan uuden tason näihin juttuihin. Joka päivä. Tänäänkin. Kaikkialla.
Omat esimerkkini (taas kerran) kokemuksistani: Thaikielessä on monta tasoa. Kaikkia niitä on osattava käyttää oikein kaikissa tilanteissa. Kuva Jeesuksesta syntyy jo valitusta kielen tasosta. Söikö Jeesus niin kuin kuningas (savöi) vai niin kuin korkea-arvoinen ihminen (raprathaan) vai vähän alempiarvoinen (thaan) vai ihan tavallinen kansa (kin). Millä kielen tasolla Jeesus käveli? Olivatko Hänen silmänsä kuninkaalliset vai tavalliset silmät? Oliko Hänen vuodattamansa veri kuninkaallista vai rahvaan verta?
Nämäkään kysymykset ”eivät ole mitään uutuuksia, vaan ihan kristinuskon peruskamaa”. Jos ei olla kiinnostuneita siitä, että kristittyjen määrä maailmassa kasvaisi, näitä ei tarvitse miettiä. Mutta jos taas…
Mielestäni Kotron tapa aloittaa keskustelu jumaluudesta on filosofialle mitä sopivin. Ensinnäkin video (artikkelista ilmenneiden tietojen mukaan) lienee ollut puolueeton ”tarkastelu”: yksi tapa kuvata asiaa, ei väitetty ainoa oikea. Etäännytetystä ”jumalakuvasta” (sillä mitään jumalaa videossa ei kuvata) on hedelmällistä lähteä pohtimaan asiaa. Tilaa on niin ateismille kuin teismillekin.
Itse pidän Korton narsistisen perspektiiviharhan argumenttia nerokkaana: siitä on mahdollista provosoitua, kuten yllä olevissa kommenteissa on tehty, mutta sen voi nähdä myös haasteena. Ihminen, yksi ainoa osa koko luomakuntaa, todella olettaa, että Jumala kuulee hänet. Hän ei rukoillessaan ajattele muita kuin ihmisiä (eläinten/kasvikunnan/työn puolesta rukoileva kokee ne inhimilliselle elämälle tärkeiksi) – ihminen on narsisti. Narsismi on se sairaus, josta kristitty pyrkii parantumaan, muttei koskaan onnistu, sillä hän on ihminen.
Narsistinen perspektiiviharha on rakentava käsite. Se herättää ihmisen ajattelemaan omaa suhtautumistaan niin ympäristöönsä kuin jumaluuteen: millä oikeudella, minkä vuoksi jumaluus on sidoksissa juuri ihmiseen? Kristitty vastaa yhdellä nimellä, ateisti mielikuvituksella.
Mielestäni Kotro toimii oikein, kunhan muistaa tasavertaisen keskustelun hyveet. Toisaalta, niiden unohtuessa niin Kotro kuin jokainen meistä todistaa olevansa ihminen, joka kärsii narsistisesta perspektiiviharhasta – muiden yläpuolelle asettumisesta.
Maija,
Kuvauksesi teologien työskentelystä on vähintään outo. Eihän teologien teologia pelkisty alkukieliin. Ja elävien kielien ongelma on ollut teologian yksi teologian ydinprobleemi erityisesti 1900-luvulla, joka on ollut kielifilosofian ja -teologian kulta-aikaa.
Kristillisen teologian suhde kontekstiin ei ole yksipuolinen sopeutuminen. Se myös muuttaa kontekstiaan, myös kieltä. Tietysti.
Esim. kun kirkon ns. klassista dogmaa eli kolminaisuusoppia ja kaksiluonto-kristologiaa jäsennettiin, käytettiin antiikin kreikkalaisia ja latinalaisia vakiintumattomia käsitteitä, jotka saivat prosessissa uusia merkityksiä ja joiden uudet merkitykset vakinntuivat historiallisessa prosessissa. Vakiintuminenkin oli suhteellista, mikä huomataan esim. ekumeenisessa kontekstissa, jossa ei vieläkään ole täyttä konsensusta keskeistenkään käsitteiden merkityksistä.