”Kuinka ihanat ovat vuorilla ilosanoman tuojan askeleet”: Sanoo Jesaja ( 52:7) Onhan varmasti hyvin riemullista juosta kertomaan iloista sanomaa, vaikka kulkeekin vaikeassa maastossa. Kunhan mielen täyttää suuri kiitollisuus ja riemullinen mieli. Jalatkin siinä voi kokea olevan täysillä mukana ja askel on kevyt. Melkein kuin lentäisi eteenpäin.
Sama riemu ja ilo on meillä, kun vain ajattelemme niitä hyviä tekoja, joita saamme olla tekemässä tänään. Tietäen hyvin sen miten iloiten Jumala matkaamme seuraa ja iloitsee kanssamme. Onhan hyvän tekeminen meille todella helppoa ja vaivatonta, kun se on meille suuri ilon aihe. Mikäpä sen riemullisempaa on tietää, kuin se että Jumala enkeleittensä kanssa iloitsee näistä vähäisistä hyvistä töistä, joita kodissani voin tehdä. On luvassa jopa palkkio ja jos Jumala on luvannut jotain hyvää tästä minulle seuraavan, niin voin odottaa melkoista palkintoa ja hyvitystä. Hän joka on koko maailmankaikkeuden luonut ja pitää yllä, niin Hän jos jotain lupaa, niin kyllä voi odottaa Häneltä paljon.
Kummallista miten helppoa on tehdä hyvää, kun tekee sitä Hänelle, jota sydän rakastaa ja jonka tietää rakastavan minua. Pieninkään palvelustehtävä ei jää siinä huomaamatta. Jokainen niistä saa aivan valtavan arvon saajansa mielessä. Pelkästään siitä tiedosta että teko on tehty rakkaudesta. Tämän tiedon omaksuminen saa aikaan valtavan innon oikein etsiä niitä mahdollisuuksia, joissa voimme tehdä hyvää.
Miten mielenkiintoista…
Jos Jeesuksen aikaan olisi käytetty rannekelloja, hän olisi ehtoollisen päätteeksi ottanut kellon ranteestaan ja käyttänyt sitä vuoron perään jokaisen opetuslapsen otsalla sanoen: ”Joka näkee tämän kelloni viisareiden lähestyessään nyt vähitellen ensin hitaasti hämärtyvän ja sitten kokonaan katoavan ja samalla alkavan näyttää ikuista aikaa on oleva minun kanssani taivaassa tänään ja iankaikkisesti.”
Kännykästähän se kellonaika nykyisin katsotaan. Me eläköityvät olemme fossiileja.
Toivottavasti tämä arkkipiispan kellon puuttuminen ei ole yksi osoitus siitä, miksi kirkko ei tahdo pysyä ajantasalla.. 🙂
Kirkon ajoitus sen enempää heitä kuin 2000 vuotta, jolloin aika jo täyttyi.
Arkkipiispan katse lienee kiinnittynyt enemmän ikuisiin ja ajattomiin asioihin.
Kari
Nyt meni ”kellon tarkkuudella” nappiin!
Jep. Kristityn elämässä on kaksi aikavyöhykettä, Adamin ja Kristuksen. Välimatkaa niillä ei ole kuin käsivarren mitta.
Ettei vaan piispalla ollut niin kallis Rolex, että sitä ei kehdattu näyttää, vaan on kuvasta manipoloitu pois kuten siellä Venäjällä sikäläiseltä kirkon johtajalta.
Eikös tämä ole ortodoksien perinne, vai oliko se katolisten?
Kotimaa-lehti oli uhrannut kolme kokonaista sivua piispojen kellojen analysointiin. Väkisinkin hiipi mieleen, että olisikohan parempi heittää kirkollisveroni kankkulan kaivoon, kuin rahoittaa tällaisten juttujen julkaisua. Odotan mielenkiinnolla seuraavaa, yhtä mukaansatempaavaa juttua…
Arvaa paljonko kirkolla on vaara uhrata piispojen pannumyssy/kalanpäähattuihin suunnittelukustannuksineen?
Seppo Heinola: Arvaa paljonko kirkolla on vaara uhrata piispojen pannumyssy/kalanpäähattuihin suunnittelukustannuksineen?
No, paljonko?
Sinähän T. sen paremmin tiedät.
Parahin Jukka Romppanen, kyseisen jutun kirjoittajana on pakko kysyä, oletko varmasti lukenut jutun vai katsonut vain kuvat ja kuvatekstit? Juttu nimittäin käsitteli kelloa ja sen merkitystä laajemmin kuin vain esitteli piispojen aikarautoja.
Kello on paljolti myös kirkon omien käytäntöjen eli luostarin ja rukoushetkien tuote. Tunteihin ja minutteihin sidottu aikakäsitys on pohjimmiltaan rukoushetkien aikakäsitys – keskiajan maallinen elämänmeno ei sellaista tarkuutta vaatinut, mutta luostareissa Jumala vaati, sillä täsmällisyyys oli hyve. Ja protestanttisuuden ja eritoten kalvinilaisuuden myötä ajasta tuli kallisarvoinen lahja, jota ei sopinut tuhlata vaan käyttää kutsumuksensa toteuttamiseen. Kello näytteli tärkeää roolia tässä aatehistoriallisessa murroksessa.
Kotimaan jutun lukemalla saa siis muutakin tietoa kuin sen, että piispa Häkkinen katsoo aikaa Leijonasta. Pelkkä piispjen kellojen esittely olisikin Kotimaassa melko tylppä idea – paitsi aiheeseen erikoistuneessa yksityisessä blogissa, jonne ylläolevasta jutusta on linkki.
Varmasti näin kun sydämessä asuu Jeesus Kristus.
Zwingli ja Calvin oliivat Uskonpuhdistajista varovaisempia kuin Luther katsomaan toiminnassa mikä olisi Oikean Uskon synnyttämää asiaa mitä Luther piti tarpeellisena hyvän tekemiselle.
Mun mielestäni ei kannata ruveta alkemistiksi ja etsiä asioiden kohdalla onko löytö kultaa vai ei. Kristityn ihmisen elämä on tavallisen ihmisen elämää. Hän tekee mitä on tehtävä eikä mieti onko tämä hyvä työ. Pahan työn jokainen tunnistaa, jos on rehellinen.
Kyllä, juuri näin, mutta perkulaation katsominen syystä ja seurauksesta ei ole itsestään selvä asia uskonnossakaan.
Näin alkemistiksi ryhtyminen tarkoittaisi tietoista toimintaa ymmärtää kokemuksellista todellisuutta sen näkemisessä uskonnossa, ja tämä lähtökohtaisesti syistä Ihmisen kokemusmaailmassa luettuna, kuultuna, ymmärrettymä, ja uskottuna.