Autuas neitsyt Maria sai suuren elämäntehtävän.
Ja Maria sanoi: ”Minun sieluni suuresti ylistää Herraa, ja minun henkeni riemuitsee Jumalasta, vapahtajastani; sillä hän on katsonut palvelijattarensa alhaisuuteen. Katso, tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi. Sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria, ja hänen nimensä on pyhä, ja hänen laupeutensa pysyy polvesta polveen niille, jotka häntä pelkäävät. Hän on osoittanut voimansa käsivarrellaan; hän on hajottanut ne, joilla oli ylpeät ajatukset sydämessään. Hän on kukistanut valtiaat valtaistuimilta ja korottanut alhaiset. Nälkäiset hän on täyttänyt hyvyyksillä, ja rikkaat hän on lähettänyt tyhjinä pois. Hän on ottanut huomaansa palvelijansa Israelin, muistaaksensa laupeuttaan Aabrahamia ja hänen siementänsä kohtaan iankaikkisesti, niinkuin hän on meidän isillemme puhunut.” (Luuk. 1:46-55 / FB38)
Pyhä neitsyt Maria, kuka hän on?
Miksi merkitys sinulle Jumalan synnyttäjällä on?
Jeesus Kristusta sanotaan Daavidin pojaksi, koska Hän on Daavidin jälkeläinen äitinsä Marian kautta; miksi tämä on tärkeää ymmärtää Jeesus on tosi ihminen ja mitä se sinulle merkitsee?
Sentähden Herra itse antaa teille merkin: Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan ja antaa hänelle nimen Immanuel (Jes. 7:14 / FB38). Jeesus on tosi Jumala, mitä se sinulle merkitsee?
Anita Ojala ja Sami Paajanen. Tässä näkyy nyt hyvin havainnollisesti se, että mariologia (=oppi Neitsyt Mariasta) on meille luterilaisille haastava. Anita, et tainnut ymmärtää kommenttiani oikein. Termi Jumalansynnyttäjä kertoo sen, kuka ja minkä lainen Marian esikoinen oli: Jumala ja ihminen samassa persoonassa. Termiin ei tosiaankaan sisälly (automaattisesti) kaikki se, mitä otat esille Marian perisynnittömyydestä, taivaaseen astumisesta jne. Nuo käsitykset ovat syntyneet pitkän ajan kuluessa kristillisen tradition sisällä. Marian ikuinen neitsyys ja asema esirukoilijana sekä hänen autuutensa hyväksytään kuitenkin luterilaisen kirkkomme tunnustuskirjoissa. Minun mielestäni voimme miettiä sitä, jäikö Jeesus Marian ainoaksi lapseksi kaiken sen jälkeen, mitä hän koki ennen Jeesuksen syntymää ja sen jälkeen. Jatkoiko hän tosiaan elämäänsä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut? Ja jos Maria pääsi kerran taivaaseen Jumalan luo – tätähän ei kukaan kiistä – niin olisiko mahdollista, että hän rukoilee siellä meidän puolestamme kaikkien muiden pyhien kanssa? Ja jos näin ajattelemme, niin voimmeko me kenties pyytää häneltä esirukouksia kuten pyydämme vaikka tuntemiltamme kristityiltä? Korostan, että nämä ovat pohtimisen arvoisia asioita, mutta nimenomaan ehdonvallan asiaan kuuluvia asioita. Se, että emme rukoile Mariaa ja muita pyhiä palautuu meidän kannaltamme nimenomaan roomalaiskatolisen keskiajan hurskauselämän tuomiin vääristymiin.
Sami, minun mielestäni meidän on välttämätöntä voida tarkastella meitä edeltävää ja Uuden testamentin jälkeistä traditiota sekä arvostavasti että kriittisesti Raamatun valossa. Mm. korkeakirkollinen ruotsalainen Christian Braw on Augsburgin tunnustuksen selityksessään nostanut esille, että keskeinen kysymys on se, mikä korostaa tai himmentää Kristuksen kunniaa ja uskonvanhurskautta (pelastus yksin armosta, yksin Kristuksen tähden ja yksin uskon kautta (vaikka usko aina tapaa saada aikaan myönteisiä seurauksia). Ja tällöin ei voida sivuuttaa kysymystä siitä, onko esimerkiksi Marian rukoileminen linjassa Raamatun kanssa. Esimerkiksi Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa kerrotaan paraatiesimerkkinä vääristyneestä hurskauselämästä tapaus, jossa sielunhoitaja opasti kuolevaa huutamaan avuksi Neitsyt Mariaa (ja vaiettiin käytännössä kokonaan Kristuksesta).
Sitten on myös tärkeää, että opimme arvostamaan vanhan kirkon suurta perintöä ja kirkkoisien rikasta sananselitystä siinä, missä se ei ole suoranaisessa ristiriidassa Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen kanssa. Olisiko niin, että Sinä olet omalta osaltasi tehnyt arvokkaan ja itseäsi puhuttelevan hengellisen löydön, mutta korostat sitä huomaamattasi yksipuolisesti? Luterilaisen kristillisyyden suuri aarre on Kristus-keskeisyys teoriassa ja käytännössä. Itse asiassa olen hiukan huvittunut siitä, että tämä korostus on ainakin kahdella tavalla kritiikin kohteena omassa ajassamme. Tunnen niitä, joiden mielestä meidän pitäisi puhua enemmän Pyhästä Hengestä eikä vain aina Kristuksesta. Toiset taas ovat eri tavoin innostuneet mariaanisesta hurskauselämästä (=Maria-meditaatio ja hänen rukoilemisensa) eli haluaisivat nyt nostaa esille idän ja Rooman kirkkojen Maria-keskeisyyttä ja rukouselämää, luostarielämää jne.
Hyvä kommentti, kiitos Marko. Oikeita ja hyviä asioita ei kannata heittää romukoppaa. Kirkkoisien opetuksia kannattaa lukea ja pitää kaikki hyvä.
Sinä olet seurannut minun opetustani, vaellustani, aivoitustani, uskoani, pitkämielisyyttäni, rakkauttani, kärsivällisyyttäni, vainoissa ja kärsimyksissä, samanlaisissa kuin minun osakseni tuli Antiokiassa, Ikonionissa ja Lystrassa. Mimmoisia vainoja olenkaan kärsinyt, ja kaikista Herra on minut pelastanut! Ja kaikki, jotka tahtovat elää jumalisesti Kristuksessa Jeesuksessa, joutuvat vainottaviksi. Mutta pahat ihmiset ja petturit menevät yhä pitemmälle pahuudessa, eksyttäen ja eksyen. Mutta pysy sinä siinä, minkä olet oppinut ja mistä olet varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut, ja koska jo lapsuudestasi saakka tunnet pyhät kirjoitukset, jotka voivat tehdä sinut viisaaksi, niin että pelastut uskon kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa. Jokainen kirjoitus, joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta, on myös hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa, että Jumalan ihminen olisi täydellinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmistunut.
(2. Tim. 3:10-17 / FB38)
Sami, sinunkin kommentteja on ilo lukea. Kiitos.
Marko Sjöblom, olen samaa mieltä, että oppi Neitsyt Mariasta on meille luterilaisille haastava. Tunnustuskirjammekin ovat tässä vähäsanaisia. Marian perisynnittömyysoppi tulee nimenomaan katoliselta puolelta, alkukirkon teologiassa se torjutiin, vaikka Augustinus sitä ehdotti. Yhtenäisen kirkon jakaantumisen myötä se tuli uudesti tapetille läntisessä kirkossa.
Marko, mielenkiintoista on se, että ajattelet Marian rukoilevan meidän puolesta, vaikka et ole osoittanut sitä Raamatun kohdilla mitenkään. Jatkat kuitenkin asiaa toiseen suuntaan ” onko esimerkiksi Marian rukoileminen linjassa Raamatun kanssa ” ( Sjöblom), etkö huomaa ristiriitaa? Toisaalta et perustele Raamatulla ja sitten vetoat Raamattuun.
Luterilaiset tunnustuskirjat ovat suunnattu luterilaisen uskon formeiksi ja katolisen kirkon väärän teologian torjumiseen. Idän kirkko oli tästä konfliksista ulkona, uskonpuhdistus oli hyvin rajoitetulla alueella. Yksi painopiste kritiikissä oli juuri uskon vanhurskaus ja oli oikein arvioida sitä Raamatulla, mutta sitä olisi tullut arvioida myös yhtenäisen kirkon traditiolla, ei pelkästään Raamatulla. Tässä juuri mentiin ojasta allikkoon. Christian Braw erehtyy siinä, että Raamattu nostetaan ainoaksi mittatikuksi, hän toistaa uskonpuhdistuksen tulkinnallisen virheen ja monistaa sen.
Käsittääkseni mikään kirkkokunta ei korosta jotakin muuta kuin Kristus-keskeisyyttä. Jos asia olis toisin se tulisi voida osoittaa. Maria meditaatio kuulostaa joltakin katoliselta sääntökunnan tai retriittiliikkeen marginaaliselta Suomen versiolta. Oikeasti tuollaista teologiaa ei ole olemassa ainakaan idän kirkon teologiassa.
Marko kirjoitat; ” Meillä on useita Raamatun kohtia, joissa kehotetaan huutamaan avuksi yksin Jumalaa sekä kohtia, joissa varoitetaan luottamasta ihmisiin. ” Juuri näin.
Sami, unohdin yhden asian. Meillä on useita Raamatun kohtia, joissa kehotetaan huutamaan avuksi yksin Jumalaa sekä kohtia, joissa varoitetaan luottamasta ihmisiin.
Luterilaisiin Tunnustuskirjoihin kuuluva Yksimielisyyden ohje painottaa, että ”…Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava” (artikla 1). Tämä luterilaisuuden yksin Raamattu (sola scriptura) -periaate ei tarkoita, että kristillisen kirkon vuosituhantinen traditio ja isien opetus tulisi hylätä, vaan että ne tulee arvioida Raamatusta käsin. Se, mikä on sopusoinnussa Raamatun kanssa, on oikeaa ja hyvää traditiota, joka tulee ottaa vastaan ilolla ja kunnioituksella. Se taas, mikä on ristiriidassa Raamatun kanssa, on valheellista traditiota, jota ei voi hyväksyä, vaikka se tulisi arvovaltaisen opettajan suusta.
Kun Tunnustuskirjat puhuvat traditiosta, ne eivät tarkoita niinkään yllä kuvailtua jumalallista Traditiota, vaan yksittäisiä traditioita eli tapoja ja käytänteitä. Augsburgin tunnustuksen mukaan ”Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset” (artikla 7). Tällaiset inhimilliset traditiot ovat hyödyllisiä, jos ne tukevat oikeaa uskoa: ”Kirkollisista tavoista seurakuntamme opettavat, että sellaiset tavat tulee säilyttää, joita voidaan noudattaa ilman syntiä ja jotka edistävät rauhaa ja hyvää järjestystä kirkossa. (artikla: 15 ) Tunnustuskirjat
Marko Sjöblom toi esille hyvän huomion,kun Luterilaisiin Tunnustuskirjoihin kuuluva Yksimielisyyden ohje painottaa, että ”…Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava” (artikla 1). Tämä luterilaisuuden yksin Raamattu (sola scriptura) -periaate ei tarkoita, että kristillisen kirkon vuosituhantinen traditio ja isien opetus tulisi hylätä, vaan että ne tulee arvioida Raamatusta käsin. Se, mikä on sopusoinnussa Raamatun kanssa, on oikeaa ja hyvää traditiota, joka tulee ottaa vastaan ilolla ja kunnioituksella. Se taas, mikä on ristiriidassa Raamatun kanssa, on valheellista traditiota, jota ei voi hyväksyä, vaikka se tulisi arvovaltaisen opettajan suusta.
Kun Tunnustuskirjat puhuvat traditiosta, ne eivät tarkoita niinkään yllä kuvailtua jumalallista Traditiota, vaan yksittäisiä traditioita eli tapoja ja käytänteitä. Augsburgin tunnustuksen mukaan ”Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset” (artikla 7). Tällaiset inhimilliset traditiot ovat hyödyllisiä, jos ne tukevat oikeaa uskoa: ”Kirkollisista tavoista seurakuntamme opettavat, että sellaiset tavat tulee säilyttää, joita voidaan noudattaa ilman syntiä ja jotka edistävät rauhaa ja hyvää järjestystä kirkossa. ( artikla 15 ) Marko Sjöblom toi esille viimeisessä kommentissa hyvän nälökulman käsiteltävään asiaa. ”Meillä on useita Raamatun kohtia,joissa kehoitetaan huutamaan avuksi yksi Jumalaa,joissa varoitetaan luottamasta ihmisiin” Juuri näin on asia. Mutta haluan sanoa,sen että luterliainen trditio poikkeaa katoolisesta traditiosta siinä,että katoolinen tradito syrjäyttää Raamatun sanan,eikä ole kuuliainen Raamatulle,vaan sensijaan kirkkoisille. Mutta tunnustuskirjat opettavat,että kaikki opetukset tulee alistaa Raamatun arvovallalle.
Kiitos hyvästä kommentista Martti. Kaikki opetukset on hyvä arvioida Raamatulla. Ainoastaan Jeesus on täydellinen. Me ihmiset ja parhaimmatkin opettajat erehtyvät joskus. Joten arvioimista tarvitaan.
Näin juuri Luterilaiset opettavat. Joka poikkeaa yhtenäisen kirkon opetuksesta.” Tämä luterilaisuuden yksin Raamattu (sola scriptura) -periaate ei tarkoita, että kristillisen kirkon vuosituhantinen traditio ja isien opetus tulisi hylätä, vaan että ne tulee arvioida Raamatusta käsin. ”
Martti, osaatko sanoa mitä vanhan kirkon traditioita meillä on käytössämme.
”Ainoastaan Jeesus on täydellinen.”
”Miksi kutsut m i n u a hyväksi. Y k s i n Jumala on hyvä!” (Jeesus)
Seppo, kiitos kommentista.
Jeesus Kristus on kaikkivaltias Jumala!
Miksi Jeesus kielsi kutsumasta itseään hyväksi jos hän on Kaikkivaltias hyvä Jumala?
Seppo, Jeesus vastasi ihan oikein itsevanhurskaalle kysyjälle. Kysyjä ei kaivannut mitään hyvältä Jumalalta, vaan tarvitsi pieniä ohjeita ja kiitosta. Meidän teot ovat aina puutteellisia. Jeesus on tehnyt kaiken puolestamme. Aarre Taivaassa vai maallinen rikkaus?
Sami Paajanen. Linjaukseni, että pyhät rukoilevat meidän puolestamme löytyy Augsburgin tunnustuksesta. Kyseessähän on suora päätelmä Ilmestyskirjan kohdista, joissa kuvataan taivaallista jumalanpalvelusta. Mutta tästä EI seuraa, että meidän aktiivisesti tulisi osoittaa rukouksia pyhille. Useasta syystä. Tärkeimpinä se, että pyhien avuksi huutaminen kilpailee Jumalan rukoilemisen kanssa; Jeesus opastaa meitä lähestymään rukouksessa nimenomaan Isää ja se, että pyhien rukoilemiselta puuttuu Raamatun käsky ja lupaus sekä Uuden testamentin kanonisissa kirjoissa annettu esikuva. Joka taas on Jumalalle osoitetuista rukouksista (Ps. 50:51). Tässä tullaan taas kysymykseen Raamatun ja Raamatun ulkopuolisen tradition välisestä suhteesta. Asia muuttuu toiseksi, jos ymmärretään Jeesuksen lupaus Hengestä, joka johdattaa kaikkeen totuuteen, lupaukseksi Raamatun rinnalla kulkevasta Raamatun arvovallan omaavasta tai lähes omaavasta perimätiedosta.
Niin, Isä meidän rukous on hyvä. Ja kun rukoillaa Jeesuksen nimessä, niin voimme olla varmoja, että Jumala kuulee rukouksemme. Ei siinä pyhiä tarvita avuksi. Mielestäni meistä jokainen on riittävän hyvä rukoilija.
Tämä on minun käskyni, että te rakastatte toisianne, niinkuin minä olen teitä rakastanut. Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään, kuin että hän antaa henkensä ystäväinsä edestä. Te olette minun ystäväni, jos teette, mitä minä käsken teidän tehdä. En minä enää sano teitä palvelijoiksi, sillä palvelija ei tiedä, mitä hänen herransa tekee; vaan ystäviksi minä sanon teitä, sillä minä olen ilmoittanut teille kaikki, mitä minä olen kuullut Isältäni. Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät ja asetin teidät, että te menisitte ja kantaisitte hedelmää ja että teidän hedelmänne pysyisi: että mitä ikinä te anotte Isältä minun nimessäni, hän sen teille antaisi. Sen käskyn minä teille annan, että rakastatte toisianne. (Joh. 15: 12-17)
Marko Sjöblom, viittaat CA:han mikä kohta sinulla on nyt mielessä, Raamattu viitteineen. Sen sijaan AC on tarkast kuvaukset linjauksista. Noin se menee luterilaisessa tunnustuksessa. Juuri tämä linjaus poikkeaa yhtenäisen kirkon linjauksesta.
Kirjoitat; ”Mutta tästä EI seuraa> pyhiä olisi aktiivisesti rukoiltava> koska se kilpailee Jumalan rukoilemisen kanssa> siitä ei ole nimenomaista käskyä ja lupausta. Tässä voidaan kysyä miksi se kilpailisi? Kuka näin ajattelee? Esirukous kehoituksia on Raamattu täynnä, eikä pyynnöt ole rajoitettu fyysisesti eläviin. Kirkko on näkymätön kokonaisuus, elimellinen, orgaani elävä kokonaisuus. Tämä ajatus on takana myös, Ausburgin puollustuksessa, että voidaan myöntää Neitsyt Marian rukoilevan kirkon puolesta.
Toiseksi näkökulmaksi toisin sen, tradition joka oli olemassa ennen kaanonin syntyä. Ei yhtenäinen kirkko asettanut vastakkain rukousta pyhien tai Neitsyt Marian puoleen ja Kaanonia, päinvastoin. Onko Marko mielestäsi niin, etttä vasta 1500 luvulla keksittiin kuinka väärässä kristikunta oli ollut 1500 vuotta? Vai olisiko niin, että kun poistetaan traditiota poistetaan niitä jälkiä jotka olivatkin oikeita ja luodaan polku joka on ongelmallinen.
Lähes kaikki kommentit luettuani nousi mieleeni muutama asia, joita on syytä korostaa, kun Mariasta ja Jeesuksen veljistä puhutaan.
1. Marian oma todistus Raamatussa.
”Kuudentena kuukautena sen jälkeen Jumala lähetti enkeli Gabrielin Galilean kaupunkiin, jonka nimi on Nasaret, neitsyen tykö, joka oli kihlattu Joosef nimiselle miehelle Daavidin suvusta; ja neitsyen nimi oli Maria.
Ja tullessaan sisälle hänen tykönsä enkeli sanoi: ”Terve, armoitettu! Herra olkoon sinun kanssasi.”
Mutta hän hämmästyi suuresti siitä puheesta ja mietti, mitä tämä tervehdys mahtoi tarkoittaa.
Niin enkeli sanoi hänelle: ”Älä pelkää, Maria; sillä sinä olet saanut armon Jumalan edessä.
Ja katso, sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, ja sinun on annettava hänelle nimi Jeesus.
Hän on oleva suuri, ja hänet pitää kutsuttaman Korkeimman Pojaksi, ja Herra Jumala antaa hänelle Daavidin, hänen isänsä, valtaistuimen, ja hän on oleva Jaakobin huoneen kuningas iankaikkisesti, ja hänen valtakunnallansa ei pidä loppua oleman.”
Niin Maria sanoi enkelille: ”Kuinka tämä voi tapahtua, kun minä en miehestä mitään tiedä?”
Enkeli vastasi ja sanoi hänelle: ”Pyhä Henki tulee sinun päällesi, ja Korkeimman voima varjoaa sinut; sentähden myös se pyhä, mikä syntyy, pitää kutsuttaman Jumalan Pojaksi. Luuk.1:26-35
2. Raamatun todistus Mariasta Jeesuksen äitinä ja Jeesuksen veljien synnyttäjä.
”Ja kun tuli sapatti, rupesi hän opettamaan synagoogassa; ja häntä kuullessaan monet hämmästyivät ja sanoivat: ”Mistä tällä on kaikki tämä, ja mikä on se viisaus, joka on hänelle annettu? Ja mitä senkaltaiset voimalliset teot, jotka tapahtuvat hänen kättensä kautta?
Eikö tämä ole se rakentaja, Marian poika ja Jaakobin ja Jooseen ja Juudaan ja Simonin veli? Ja eivätkö hänen sisarensa ole täällä meidän parissamme?” Ja he loukkaantuivat häneen. Mark.6:2-3
Maria oli tavallinen nainen, joka sai erityisen kohtalon Jumalan tahdosta ja samoin olivat Jeesuksen veljet tavallisia poikia, jotka saivat erityisen kohtalon Jumalan tahdosta maailman historiassa. Herralla oli veljiä, jotka äitinsä Maria oli synnyttänyt, näin siis Raamatussa.
Ismo, kiitos hyvistä kommenteista. Olen sitä mieltä, että neitsyt Maria uskoi koko ajan Jeesukseen. Jos ajattelemme, että seuraavassa kohdassa on neitsyt Maria ja hänen lapsensa, niin silloin Maria olisi epäuskoinen. Minulle Jeesuksen äiti on hyvä esikuva vahvasta uskosta, ei heikosta.
Ja hänen äitinsä ja veljensä tulivat, seisahtuivat ulkopuolelle ja lähettivät hänen luoksensa kutsumaan häntä. Ja kansanjoukko istui hänen ympärillään, ja he sanoivat hänelle: ”Katso, sinun äitisi ja veljesi tuolla ulkona kysyvät sinua”. Hän vastasi heille ja sanoi: ”Kuka on minun äitini, ja ketkä ovat minun veljeni?” Ja katsellen ympärilleen niihin, jotka istuivat hänen ympärillään, hän sanoi: ”Katso, minun äitini ja veljeni! Sillä joka tekee Jumalan tahdon, se on minun veljeni ja sisareni ja äitini.” (Mark. 3: 31-35 / FB38)
Toki en voi sanoa, että tiedän varmasti, mutta yritän pysyä totuudessa. Vaikeat kohdat tulevat selviksi viimeistään Taivaissa. Kommentissasi mainitsemasi poikien äiti oli ristin äärellä, mutta oliko hän Jeesuksen äiti, niin sitä voi olla eri mieltä.
Juha. Kun uskoo Raamatun sanan sellaisena kuin se on kirjoitettu, ei tarvitse etsiä mitään keinotekoisia selitysyrityksiä – tuohonkaan edellä siteeraamaasi Raamatun kohtaan. Eikä epäillä Raamatun sanan paikkansapitävyyttä.
Minusta tuo kohta on hyvin .lohdullinen, eikä se ole Raamatussa sattumalta eikä erehdyksestä. Se kertoo, että Maria oli ihan tavallinen ihminen, jolla oli omat epäilyksen hetkensä. Niitä oli muulloinkin kuin tuossa tilanteessa. Pääsiäisjuhlillakaan hän ei ymmärtänyt Jeesus-pojan jäämistä temppeliin, vaan nuhteli häntä siitä: ”Poikani, miksi teit meille tämän?”
Tällaisia epäilyksen hetkiä on kaikilla, jotka Marian tavoin tutkistelevat asioita sydämessään. Iloitsen siitä, että Raamattu antaa Mariasta hyvin realistisen, arkisen ja inhimillisen kuvan. Hän oli aito ihminen.
Ismo Maliselle toisenlainen näkökulma Jeesuksen äitiin;
”Toisten kirkkoisien ja kirkon opettajien mielipiteiden mukaan he olivat Joosefin lapsia hänen ensimmäisestä avioliitostaan, siis he olivat ihmisten silmissä Herran velipuolia. Tätä mielipidettä olivat pyhä Epifanios ja muut idän kirkkoisät. Pyhän Jeromen mukaan Jeesuksen veljet olivat Marian, Kloopaan vaimon, poikia. Maria, Kloopaan vaimo, oli Neitsyt Marian sisar. (Joh. 19:25).
Tätä mielipidettä kannattivat myös Hieronymus, Augustinus ym. länsimaiset kirkkoisät. Myös Joh. 19: 26 – 27 näemme, että Kristus luovutti äitinsä opetuslapsen Johanneksen huomaan. Varmastikin, jos hänellä olisi ollut veljiä, hän olisi jättänyt Marian heidän huomaansa.
Tietoisuus Neitsyt Marian ainaisesta neitsyydestä on säilynyt kirkossamme siis apostolien ajoista asti. Siitä todistavat tunnetut ensimmäisten vuosisatojen kirkkoisät ja kirkon opettajat, esimerkiksi Ignatios Teoforos, Antiokian piispa, (k. 107), pyhä Justinos Marttyyri, (k. n. 165), Irenaeus, Lyonin piispa (k. 203), Ambrosius, Milanon piispa (k. 397), Metodios, Pataran piispa (k. 312), Eusebios, Kesarean piispa (k. 340), Amfilokios, Ikonian piispa (k. 394), Gregorios Teologi (k. 390), Johannes Krysostomos (k.407), Efraim Syyrialainen (k. 373), Leo Suuri, Rooman piispa (k.461), Augustinus, Hippon piispa (k. 430), Kyrillos, Aleksandrian piispa (k. 444) ym. Kaikki he puhuivat Neitsyt Marian neitsyydestä, käsitellen ensisijaisesti Kristuksen syntymän salaisuutta, mutta heidän suurta kunnioitusta osoittavasta suhtautumisestaan Neitseeseen käy ilmi,etteivät he voineet ajatellakaan, että hän ei olisi säilyttänyt neitsyyttänsä Kristuksen synnyttämisen jälkeen.
Eräät kirkkoisät suoraan nimittivät Neitsyt Mariaa Ainaiseksi Neitseeksi (Aeiparthenos), kuten esimerkiksi Hippolytos, Ostian piispa, Irenaeuksen oppilas (3. vs), Atanasios Suuri, Aleksandrian piispa (k. 373), Epifanios, Kypron piispa (k. 403), Kesarios, Gregorios Teologin veli (k. 369), ym.
Usko Neitsyt Marian ainaiseen neitsyyteen oli yleinen alkukirkossa.
Tästä todistaa myös se, että paikalliset kirkolliskokoukset Roomassa ja Mediolanumissa vuonna 320 sekä yleiset kirkolliskokoukset ovat hyväksyneet opin siitä, että pyhä Maria on ainainen Neitsyt. V:n yleisen kirkolliskokouksen 2. ja. 6. säännössä sekä VI:n yleisen kirkolliskokouksen 1. säännössä tunnustetaan Jumalan Äidin ainainen neitsyys ja julistetaan kirkon yhteydestä erotetuksi ne, jotka hylkäävät tämän dogmin.
Kirkkoisät tukevat ajatusta Neitsyt Marian ainaisesta neitsyydestä. He sanovat ajatusta siitä, että Neitsyt olisi muka neitsyytensä kadottanut Kristuksen syntymisen jälkeen järjettömäksi, jumalanpilkaksi ja harhaoppiseksi ajatukseksi. He huomauttavat, ettei Jumalan Poika olisi voinut valita äidikseen naista, joka yliluonnollisella tavalla synnytettyään hänet maailmaan olisi sen jälkeen kadottanut neitseellisen puhtautensa. Mahdotonta on myös, että se, joka on tullut Jumalansynnyttäjäksi, ja itse oli ollut tuon suuren ihmeen armoitettuna välikappaleena, tämän jälkeen olisi antautunut tavalliseen avioelämään miehensä kanssa, jota hän ei enkelin edessä sellaiseksi miehekseen tunnustanut. Ei sellaista voida ajatella Joosefinkaan puolesta tapahtuneen, sillä hän oli hurskas” (Matt. 1: 19). Ei hänkään sen jälkeen, kun itse oli tullut Jumalan Pojan syntymisen salaisuuden todistajaksi, minkä välikappaleena oli hänen kihlattunsa, olisi voinut suhtautua Jumalansynnyttäjään tavallisena aviovaimona. Näin siis pyhä perimätieto Jumalan sanan vahvistamana todistaa meille, että Jumalan Äiti (Luuk. 1: 43) on myös ainainen Neitsyt.” ( Näin Ortodoksit uskovat, R. Sissonen)
Mitä Marian ainaiseen neitseyteen tulee, ettekö ole lukeneet, mitä Raamattu siitä sanoo? Matt. 1: 25. ”Hän (Joosef) ei kuitenkaan koskenut (=yhtynyt) vaimoonsa, ENNEN KUIN tämä oli synnyttänyt pojan.” Viesti on aivan selvä.
Anita, ajattelet aivan eri lailla kuin kirkkoisät.
Tohtori Luther kirjoittaa:
”Sanaa siihenasti älköön ymmärrettäkö niin, kuin olisi Joosef sitten jälkeenpäin tuntenut Mariaa, vaan Raamatun tapa on niin puhua, niinkuin 1. Moos. 8:7 sanat: kaarne ei palannut siihenasti, kuin vedet kuivuivat, – ei tiedetä että kaarne sitten olisi tullut takaisin. Samaten ei tästäkään seuraa tätäkään, että Joosef olisi sittemmin tuntenut Mariaa.”
Tänäpänä on paljon niitä, jotka ovat olleet naimisissa ja joilla on lapsia, eivätkö koskaan ole tunteneet aviopuolisoaan; ἐγίνωσκεν (eginōsken), ’tuntenut’. Oikea tunteminen on mahdollista ainoastaan elinikäisessä avioliitossa. Se on todellista tuntemista myös tunnetasolla. Sydäntenyhteyttä. Tähän kokonaisvaltaiseen tuntemiseen yleensä kuuluu myös fyysinen tunteminen, tällöin voidaan saada lapsia. Meillä on ainoastaan yksi ihminen, jonka me voimme oikeasti tuntea ja saavuttaa sydäntenyhteyden. Huorintekemisessä ei koskaan tätä ole. Kristillinen avioliitto on aina elinikäinen liitto. Tässä liitossa voidaan kokonaisvaltaisesti tuntea oma aviopuoliso.
Raamatusta voidaan päätellä, että traditio voi olla oikeaa tai väärää, Jumalan sanan mukaista tai vastaista. Oikea traditio on yhtä kuin uskon sisältö: Jumalan ilmoitus ihmiskunnalle ja evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta sen keskuksena. Tätä voidaan kutsua traditioksi suurella T:llä. Tämän jumalallisen Tradition Kristus itse puhui opetuslapsille. He säilyttivät sen Pyhän Hengen kaitselmuksen alaisena ja tallettivat Raamattuun. Näin myös Paavali kertoo saaneensa Herralta (ei välttämättä suoraan, vaan mahdollisesti välikäden kautta) kuvauksen siitä, kuinka tämä kiirastorstaina asetti ehtoollisen, ja antaneensa sen tiedoksi Korintin seurakunnalle (1. Kor. 11:23). Raamatun kautta tämä Traditio on annettu eteenpäin myös jälkipolville.
Vaikka oikean tradition tunnistamisessa ratkaisevaa onkin sen raamatunmukaisuus, kristillinen kirkko on alusta asti kiinnittänyt huomiota myös siihen, keneltä traditio tulee. Näin esim. Paavali kehottaa Timoteusta: ”Mutta pysy sinä siinä, minkä olet oppinut ja mistä olet varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut, ja koska jo lapsuudestasi saakka tunnet pyhät kirjoitukset, jotka voivat tehdä sinut viisaaksi, niin että pelastut uskon kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa” (2. Tim. 3:13-15). Se, että Timoteus tietää opettajiensa (2. Tim. 1:5 mukaan äitinsä ja isoäitinsä, ehkä myös Paavalin) olevan luotettavia kristittyjä, ei ole perusta mutta kylläkin vahvistus hänen uskolleen.
Väärä traditio taas on ihmisten keksimää uskonnollisuutta, jolle ei löydy tukea Raamatusta ja joka on jopa Jumalan sanan vastaista. Raamatussa tällaista traditiota kutsutaan mm. ’isien perinnäissäännöiksi’. Evankeliumeissa tulee esiin esimerkiksi kiista käsien pesemisestä, jota Mooseksen laki ei vaatinut juutalaisilta, mutta josta oli tullut heille oikean uskon ehto. Tässä yhteydessä Jeesus toteaa, että fariseukset ja lainopettajat monella tavalla perinnäissäännöillään tekeevät tyhjäksi Jumalan sanan. Turhaan he minua palvelevat, kun opettavat oppejaan, ihmisten tekemiä käskyjä’” (Matt. 15:1 ̶ 9).
Ihmiskäskyjen noudattaminen voi saada ihmisen näyttämään ulkoisesti hurskaalta, mutta todellisuudessa se vie kauemmas Kristuksesta ja pelastuksesta. ”Katsokaa, ettei kukaan saa teitä saaliikseen järkeisopilla ja tyhjällä petoksella, pitäytyen ihmisten perinnäissääntöihin ja maailman alkeisvoimiin eikä Kristukseen” (Kol. 2:8), Paavali varoittaa.
Luterilaisiin Tunnustuskirjoihin kuuluva Yksimielisyyden ohje painottaa, että ”…Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava” (artikla 1). Tämä luterilaisuuden yksin Raamattu (sola scriptura) -periaate ei tarkoita, että kristillisen kirkon vuosituhantinen traditio ja isien opetus tulisi hylätä, vaan että ne tulee arvioida Raamatusta käsin. Se, mikä on sopusoinnussa Raamatun kanssa, on oikeaa ja hyvää traditiota, joka tulee ottaa vastaan ilolla ja kunnioituksella. Se taas, mikä on ristiriidassa Raamatun kanssa, on valheellista traditiota, jota ei voi hyväksyä, vaikka se tulisi arvovaltaisen opettajan suusta. ( Lainaus: luterilainen.net ; tunnustuskirjat )
Tässä Martti Pylkkäsen kuvauksessa tradio määritellään luterilaisesta näkökulmasta, samalla kun siinä on paljon hyvää, se on liian kapealainen joka ei ole yhtenevä yhtenäisen kirkon tradition tulkintaan. Tässä luodaan huomaamatta uusi traditio malli joka pohjautuu kaanonin muodostusprosessiin. Meillä luterilaisilla tulee kaanonin rajoistakin oma ongelma, koska meidän Raamattu poikkeaa kokonaiskirkon kaanonista.
Sami Paajanen oletko lukenut Athanasioksen uskontunnustuksen, kannattaisi lukea ja miettiä kuinka se sopii tämän päivän luterilaisuuteen, onko siinä enää mitään mitä voitte allekirjoittaa?
Marko Sjöblomille vois saman esittää, mutta taitaa olla teologille liian kova paikka, vai onko?
Ari Pasanen, käytän tällä hetkellä itäisen riituksen tekstejä, joten kysy joltain muulta.
Ketjuun on tullut teiltä paljon hyviä kommentteja, kiitos niistä.
Usko vai epäusko?
Sami Paajanen. Arvostan sitä, että hakeudut Kirkon juurille. En ajattele niin, että vasta – tai ainoastaan –
1500-luvun luterilaisuus olisi oivaltanut totuuden. Tässä pyhien rukoilemisen/avuksi huutamisen asiassa olemme kuitenkin vedenjakajalla. Teen Tunnustuskirjojamme seuraten eron pyhien muistamisen ja esikuvana pitämisen sekä rukoilemisen välillä. Kuitenkin ymmärtäen itäistä (ja vanhaa läntistä) katolista kristikuntaa. Ja tietoisena sekä siitä, että itä oli oikeastaan reformaation horisontin ulkopuolella että omasta erehtyväisyydestäni. Ajatus pyhien avuksi huutamisesta on kuitenkin Raamatun valossa syvästi ongelmallinen. Ja se ratkaisee asian. Jotakin on pielessä, jos Kristus itse opastaa meitä rukoilemaan: Isä meidän… Ja me huutaisimme avuksi pyhiä.