Törmäsin milleniaali-blogiin ohimennen selatessani facebookia. Karvani nousivat pystyyn heti ensimmäisestä lauseesta: ”Kirkolla on melkoisia ongelmia niin sanotun millenniaalisukupolven kanssa.” Tiedän, että tämä lause kumpuaa kirkon vähentyvästä jäsenmäärästä. Silti harmistuin siitä me ja he –asettelusta, minkä lause sisältää. Kuulen monissa milleniaali-keskusteluissa piiloviestin: ”Me kirkossa olemme huomanneet, että te milleniaalit ette [enää?] tykkää meistä.”
Ketkä milleniaalit? On varmasti myös kirkkoon sitoutuneita milleniaaleja? Itse olen töissä kirkossa, ja osaisin saman tien nimetä parikymmentä muuta milleniaalia, jotka toimivat kirkon töissä hyvin moninaisissa tehtävissä. Ja ehkä hieman ironisesti, myös me kirkossa töissä olevat milleniaalit pohdiskelemme sitä, miten ihmisiä saisi enemmän sitoutumaan kirkkoon.
Ei ole yhtä keinoa tavoittaa koko sukupolvea, varsinkaan, kun milleniaalit ovat nyt iässä, jossa elämäntodellisuudet eroavat toisistaan huomattavasti. Yksi milleniaali on vakityössä, omassa asunnossa ja perheellinen, toinen on pätkätöissä ja ajatuskin sitoutumisesta ahdistaa. Usein kuulostaa siltä, että kirkon piirissä kaivataan jotakin yhtä työmuotoa, toimintakonseptia tai vetonaulaa, joka vetäisi kaikkia milleniaaleja kirkkoon. Liian usein keskustelun sävy muuttuu sellaiseksi valitusvirreksi, jota alussa kuvailin. Kuka tykkää marinasta, uhriutumisesta tai edes kosiskelusta? Haluaisitko itse tulla määritellyksi kirkon työn kohteena?
Kielenkäyttö luo todellisuutta. Sillä on merkitystä, puhummeko milleniaaleista uushenkisinä etsijöinä, terävinä kirkkokriitikkoina vai täysivaltaisina seurakuntalaisina. Mutta kaikista parasta mielestäni olisi, jos voisimme olla laittamatta kokonaista sukupolvea yhteen nippuun. Sillä sellaista sukupolvikuvausta ei olekaan, mistä jokainen voisi täysin tunnistaa itsensä. Tai ehkä onkin; me haluamme, että meitä kohdellaan yksilöinä.
Jos nyt kuitenkin lähdetään hakemaan tapoja tavoittaa näitä seuraavia sukupolvia, ensimmäinen askel on mielestäni pitää ovet auki. Toinen askel on olla valpas sen suhteen, miten itse puhumme kirkosta ja toisistamme. Arvostammeko omaa yhteisöämme ja heijastammeko kohtaamiimme ihmisiin sitä rakkautta ja toivoa, josta puhumme? Ja viimeinen askel on se, että annamme Pyhälle Hengelle tilaa herättää uskon. Jos tutkimme menneisyyttä, kirkkoon on tullut sankoin joukoin lisää väkeä hengellisten herätysten kautta. Vanhoja herätyksiä ei voi uudelleen mallintaa, mutta me voimme rukoilla työllemme siunausta. Viime vuosina olemme kohdanneet paljon epätodennäköisenä pidettyä pahaa: maailmanlaajuinen pandemia ja sota Euroopassa. Osana Jumalan perheväkeä, meillä kirkossa on lupa odottaa myös epätodennäköistä hyvää.
-Hanna Takala (vs. diakoniatyöntekijä, Vartiokylän seurakunta)
Hanna
Kiitos puheenvuorostasi jossa erittäin hyvin painotat koko kirkkomme yhteyttä yhteisessä tehtävässämme. Meidän on todellakin suotavaa löytää yhteinen työnäky siinä, että me kaikki yhdessä olemme me, koko Jumalan kansa yhtenä joukkona.