Nikean uskontunnustus ja yhteinen kristillinen uskomme

Luterilaisen kirkon piispainkokous päätti 29. toukokuuta kokouksessaan suosittaa Nikean uskontunnustuksen käyttöä alkuperäisessä, vuoden 381 sanamuodossa ekumeenisissa tilanteissa, jotka järjestetään yhdessä ortodoksien kanssa. Tämä tarkoittaa, että ei käytetä ns. filioque-lisäystä (”ja Pojasta”). Jos ja kun tilaisuuksien järjestäjissä on mukana muita, voidaan toki yhdessä sopien käyttää sanamuotoa myös laajemmissa ekumeenisissa yhteyksissä osoituksena yhteisestä sitoutumisesta apostoliseen uskoon. Tällaiseen ekumenian edistämisen mahdollisuuteen viitattiin jo 1990-luvun lopussa myös kirkolliskokouksen perustevaliokunnassa, kun käsiteltiin uskontunnustusten suomennoksia. Asia oli tällöin ollut varsin paljon esillä myös kansainvälisesti.

Kyseessä olevat ekumeeniset tilaisuudet voivat olla sanajumalanpalveluksia, rukoushetkiä, kirkollisia toimituksia – miksei vaikkapa kristittyjen ykseyden rukousviikon messussakin, jos vaikka on pyydetty paikallinen ortodoksinen kuoro laulamaan, ortodoksipappi vieraaksi puhumaan tms. Kirkon virkaan vihittäessä tai asetettaessa käytetään kuitenkin aina virallista eli läntistä versiota ”ja Pojasta”-lisäyksineen. Tuolloin näet tunnustaudutaan virallisesti kirkon yhteiseen uskoon sellaisena kuin se on kirkollisissa kirjoissa esitetty.

Nikean uskontunnustus on ainoa ensimmäisen vuosituhannen ekumeenisissa kirkolliskokouksissa hyväksytty uskontunnustus. Kaikki seitsemän vanhakirkollista kirkolliskokousta edustavat itseymmärryksensä mukaan nikealaista uskoa eli selittävät ja varjelevat ensimmäisen kirkolliskokouksen päätöksiä. Yhteisymmärrys tästä on lisääntynyt myös idän orientaalisten ortodoksien kanssa. Luterilaisissa tunnustuskirjoissa on kuitenkin myös apostolinen ja Athanasiuksen uskontunnustus. Läntisessä perinteessä myös näiden vanhakirkollisten uskontunnustusten katsotaan edustavan nikealaista uskoa, joka on siis uskontunnustusten yleinen kriteeri.

Nikean vuoden 325 kirkolliskokouksen suuri asia oli juuri uskontunnustuksen käsittely ja se, että hylättiin areiolainen käsitys Jeesuksen Kristuksen asemasta ”puolijumalana” ihmisen ja Isän Jumalan välissä ja hyväksyttiin sitovasti anti-areiolainen tunnustus. Sen mukaan Jeesus Kristus on ”samaa olemusta kuin” (kr. homoousios) Isä. Areioksen käsityksen nähtiin näet tuhoavan kristillisen käsityksen pelastuksesta Jumalan tekona. Vuoden 381 Konstantinopolin kirkolliskokouksessa uskontunnustusta täydennettiin Pyhää Henkeä käsittelevällä osiolla. Nyt vakiintui se, miten Jumala-uskon kolminainen rakenne voidaan ajatuksellisesti yhdistää Jumalan ykseyden kanssa.

Keskeiseksi hahmoksi nousi kirkkoisä Athanasius, joka korosti kolminaisuusopin pelastusopillista merkitystä ja painotti siksi Jumalan ykseyttä. Vain kun Hengen vaikuttamassa Kristus-kohtaamisessa kohdataan todellisesti ja olemuksellisesti Jumala, saadaan uskon kautta osallisuus Jumalasta ja yhdistytään jumalalliseen (Irenaeus). Se on ihmisen pelastuksen määränpää ja Kristuksen lunastustyön täyttymys. Tästä näkökulmasta Athanasius puolusti voimakkaasti homoousios-käsitettä. Kolminaisuuden kannalta ratkaisevaa on hänelle Jumalan persoonan salaisuus ja pitäytyminen Kristuksen välittämään kasteformeliin (Mt. 28:19), jossa käytetyt eri nimet kertovat Jumalan sisäisestä eriytymisestä. Athanasius puhui myös Isästä jumaluuden lähteenä. Kappadokialaisten isien rooli oli samoin tärkeä opin kehityksessä.

Läntisessä kolminaisuusteologian kehityksessä Augustinuksen asema on ohittamaton. Keskiaikais-skolastisen teologian tulkinnat palautuvat augustinolaiseen pohjaan. Samaa voidaan sanoa luterilaisen reformaation teologiasta. Augustinus näkee itsensä selkeästi nikealaiseksi teologiksi ja on suoraan (Gregorius Nazianzilainen) tai epäsuorasti (Ambrosius) tietoinen Nikean-Konstantinopolin tunnustuksen pohjalla olevasta kappadokialaisten kolminaisuusteologisesta mallista. Nikealaisen perinnön pohjalta hän kehittää oman kolminaisuusteologiansa, joka tekee mahdolliseksi filioque-lisäyksen, eli että Pyhä Henki lähtee Isästä ”ja Pojasta”. Se ettei näitä erilaisia teologioita nähty pitkään aikaan vastakohtina, on osoitus siitä, että nikealainen tunnustus voitiin teologisesti selittää eri tavoin. Uudella ajalla onkin voitu rakentaa ekumeenista lähestymistä tämän tosiseikan varaan. Kappadokialaisista isistä jo Gregorius Nyssalainen muotoili, että Pyhä Henki lähtee Isästä Pojan kautta. Myös läntisen käsityksen mukaan Isä on Hengen ensimmäinen alkuperä.

Filioque-lisäyksen kannalta keskeinen etappi on Toledon 3. kirkolliskokous 589. Se liittyi länsigoottien kuninkaan Rekaredin siirtymiseen areiolaisuudesta katoliseen kirkkoon. Teologianhistoriallisesti vielä Maksimos Tunnustaja pyrki 600-luvulla välittävään kantaan ja tulkitsi läntisen ”ja Pojasta” merkitsevän ”Pojan kautta”, ei siis Hengen alkuperää Isässä kieltävänä ilmauksena. Jo Johannes Damaskolainen sen sijaan näki 700-luvulla vaihtoehdot toisensa poissulkevina. Vuoden 1054 suuri skisma ei kuitenkaan suoraan koskenut filioque-kiistaa. Kardinaali Humbert von Silva Candidan ja patriarkka Mikael Kerullarioksen keskinäinen panna koski vain heitä henkilökohtaisesti, ei kirkkoja. Filioque-kiistan kannalta olennaisempaa oli, että paavi Benedictus VIII lisäsi v. 1014 filioquen messuliturgiaan laulettuun Nikean tunnustukseen. Näin hyväksyttiin vielä paavi Leo III:n hylkäämä, Kaarle Suuren ehdottama frankkilainen käytäntö. Etelä-Italian normannien ja turkkilaisten paineen kasvaessa idän keisarit pyrkivät silti saavuttamaan idän ja lännen yhteyden tässä kiistassa. Ristiretket merkitsivät idän ja lännen kohtaamisten tiivistymistä.

Ferraran ja Firenzen konsiileissa saavutettiinkin yhteisymmärrys 1438/39 – tai siltä näytti. Lähemmässä tarkastelussa päätökset edustivat selvästi läntistä filioque-teologiaa. Latinalaiselle pohjalle rakentunut kompromissi, jossa latinalaiset eivät enää vaatineet filioque-lisäystä idältä ja idän teologit tunnustivat latinalaisen kolminaisuusopin dogmaattisen virheettömyyden, ei ollut kestävällä pohjalla. Kyseessä oli tunnustukselliseen identiteettiin pohjautuva asia, jonka peruselementit eivät tyydyttävästi toteutuneet. Molemmat pyrkivät apostolisen tradition autenttiseen ilmaisemiseen ajatellen niin historiallista jatkuvuutta kuin nykyisyyttä. Latinalaisessa traditiossa tunnustustraditio oli kuitenkin alisteinen paavilliselle opetusviralle. Paavi oli tunnustautunut filioque-lisään viimeistään Lyonin kirkolliskokouksessa 1274. Idässä taas identiteetin takuu ja ilmaus oli tunnustustekstin itsenäisyys ja muuttumattomuus. Reformaatio liittyi läntiseen uomaan pyrkimyksessään pysyä uskollisena apostoliselle traditiolle. Luther ja Melanchthon näkivät perityn kolminaisuusopin olevan Raamatun pelastusopillinen keskus.

Uusimmassa läntisessä ja itäisessä keskustelussa on havaittavissa motiivien lähentymistä. Merkittäviä etappeja teeman ekumeenisen kehittelyn kannalta olivat Faith and Order -kokoukset Klingenthalin linnassa Elsaßissa 1978 ja 1979. Kokousten tulokset otettiin huomioon Faith and Order -projektissa ”Tunnustamme yhden uskon. Apostolisen uskon ekumeeninen selitys Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustuksen (381) mukaan” (1991). Käytetyssä tekstissä pitäydyttiin vuoden 381 muotoon ilman filioque-lisäystä. Nämä keskustelut eivät kuitenkaan ole kirkollisesti sitovia. Kirkollisia kannanottoja ajatellen vanhakatoliset luopuivat filioque-lisäyksestä 1970, ja anglikaanien Lambeth-konferenssi pyysi 1978 kommuunion jäsenkirkkoja harkitsemaan Nikean uskontunnustuksen käyttöä vuoden 381 muodossa ilman että läntistä lisäystä pidettäisiin harhaoppisena.

Paavillinen kristittyjen ykseyden edistämisen neuvosto julkaisi paavi Johannes Paavali II:n pyynnöstä 1995 selvennyksen liittyen Pyhän Hengen lähtemiseen kreikkalaisessa ja latinalaisessa traditiossa. Tekstissä tunnustetaan Nikean ”uskontunnustuksen konsiliaarinen, ekumeeninen, normatiivinen ja peruuttamaton pätevyys, joka tuli tunnetuksi kreikan kielellä vuonna 381 Konstantinopolin toisessa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa, ilmaisuna yhdestä yhteisestä Kirkon ja kaikkien kristittyjen uskosta.” Se on siksi normatiivinen kriteeri toisille ”uskontunnustuksille, jotka saattavat kuulua erityiseen liturgiseen perintöön”. Lisäksi Isän Jumalan tulee ymmärtää olevan ainut alkulähde molemmille persoonille, Pojalle ja Hengelle.

Luterilaisen maailmanliiton Curitiban yleiskokous totesi päätöslauselmassaan 1990: ”Yleiskokous suosittaa, että luterilaiset kirkot osoittavat suurempaa huomiota Nikean uskontunnustuksen liturgiselle ja katekeettiselle käytölle ja tulevaisuudessa – missä tämä ei ole jo käytäntö – käyttävät sitä jumalanpalveluksissa ainakin kirkkovuoden pääjuhlina… Yleiskokous pitää asianmukaisena, että kirkot, jotka jo käyttävät Nikean uskontunnustusta liturgioissaan voivat käyttää vuoden 381 versiota, esimerkiksi ekumeenisissa palveluksissa.”

Aiempaa selvemmin voidaan siis ilmaista läntisen ja itäisen perinteen yhteinen sitoutuminen apostoliseen uskoon jättämällä filioque Nikean tunnustuksesta pois ekumeenisissa tilaisuuksissa, joissa ortodoksit ovat läsnä. Käytäntöä voidaan verrata nykyiseen Herran rukouksen ekumeenisen sanamuodon käyttöön, mutta se on tarkoitettu erityisesti ortodoksien – myös orientaalisten ortodoksien – kohtaamiseen. Seurakunnissa soisi muutenkin käytettävän Nikean uskontunnustusta ehtoollismessussa useammin osoituksena sitoutumisesta yhteiseen apostoliseen uskoon, ainakin suurina juhlapyhinä. Jumalanpalveluksen opas toteaa, että ”erityisesti messussa voidaan suositella käytettäväksi perinnekirkkojen yhteistä uskontunnustusta, Nikean tunnustusta.” Muutamin paikoin maassamme Nikean tunnustusta onkin käytetty keskimääräistä useammin, eikä se ole tuottanut hankaluuksia.