Suomalaiset joutuvat tekemään syntiä, koska kun kerran armaassa äidinkielessämme ei ole sellaista verbiä kuin syntiä. Tarvitaan apusana tehdä. Ja sitten joudutaankin jo ajattelun harhapolulle, kun luullaan, että synti vaatii aina jonkin käskyissä kielletyn asian tekemistä.
Rippikoulussa opetetaan, että syntiä on kaikki se, mikä erottaa meidät Jumalasta ja lähimmäisistämme. Ihminen siis ”syntii” ihan perusolemuksellaan, vauvanvaipoista vanhusvaippoihin asti. Vapaiksi synnistä eivät siis pääse imeväisetkään, jotka eivät vielä ole ehtineet ”tehdä” syntiä. Itkemistä ja vaippaan kakkaamista kun ei lasketa mukaan syntiluetteloihin.
Syntiä on kaikki, mikä on Jumalan käskyjen vastaista. Se ei ole vain jotakin sellaista, mitä me teemme. Se voi myös olla sellaista, mitä me olemme. Se, että meissä on taipumus pahaan ja Jumalasta luopumiseen, on jo itsessään syntiä ja tekee meistä syntisiä. Ns. luonnollisessa tilassamme me emme sovi Jumalan läheisyyteen emmekä me siinä myöskään viihdy. Synti on meissä oleva laadullinen ominaisuus, joka tekee meidät sopimattomiksi Jumalan valtakuntaan.
Ihminen on sekä hyvä että paha. On OK, että me emme pysty tiedostamaan kumpaakaan ääripäätä itsestämme. Hyvä ja paha ottavat jatkuvasti mittaa toisistaan, taistelukenttä on ihmissydän. Vai olisiko modernimpaa sanoa, että korvien väli? Paavali joka tapauksessa kuvaa hyvin ihmisen ristiriitaisuutta roomalaiskirjeen luvussa 7:
15 Sillä minä en tunne omakseni sitä, mitä teen; sillä minä en toteuta sitä, mitä tahdon, vaan mitä minä vihaan, sitä minä teen.
16 Mutta jos minä teen sitä, mitä en tahdo, niin minä myönnän, että laki on hyvä.
17 Niin en nyt enää tee sitä minä, vaan synti, joka minussa asuu.
18 Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei;
19 sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen.
20 Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu.
21 Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni;
22 sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin,
23 mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on.
Mitä mieltä olet, Valtosen Olli, pitäisikö meidän hylätä tämä Paavalin teksti ja unohtaa se miehen omana mielipiteenä? Korvaisimmeko perisynnin jollakin ihmeellisellä kevytversiolla, vaikka minä en ainakaan ole Raamatustani löytänyt lupaa moiselle ”uudistukselle”.
Ollin mielipiteitä asiasta näet tästä: https://www.kotimaa.fi/uutiset/kulttuuri/10991-perisynnin-rinnalle-perisiunaus
>>> Näin päästäisiin eroon käsityksestä että usko on jonkin lain noudattamista ja Jumala pelkkä meitä vajavaisia ihmisiä vahtiva tuomari. Isä Hän on meille, ei tuomari.>>>
Ei tuossa Haukka ainakaan luterilaista uskoa kuvaa, mitä lieneekään ollut hänellä mielessä? Olisko veljemme syytä tutustua vaikka Augsburgin Tunnustuksen Puolustukseen?
Katso Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin, kuului huuto!
Vanhantestamentin uhrimenoissa se syntipukki kantoi kansan synnit korpeen, mutta miksi se piti tehdä joka vuosi? Jos Jeesus otti pois synnin, niin miten sitä voi olla vielä jäljellä? Eivätkö ihmiset usko, että synti on otettu pois? Vai eivätkö tiedä?
Lauri: entäs Simul iustus et peccator?
Olisiko tuo simul iustus et peccator/samalla vanhurskas ja syntinen käsitetty tässä ajassa alkuperäisestä poikkevalla tavalla? Joskus ainakin tuntuu siltiä, että se tarkoittasi vapaata synnin tekemistä ja ajatusta: ”no se siitä”.
Kun lukee esimerkiksi Galatalaiskirjeen lukua 5 ja kirkkomme Tunnustusta, eivät apostolit eikä Lutherkaan tarkoittanut sellaista.
Rukoilevaiset pruukasivat tuoda ilmi tätä kaksijakoisuutta kysymyksellään: Onko (sydämessä) sota vai rauha? Heidän mukaansa suruton ihminen on tehnyt vihollisen kanssa rauhan, Jumalan lapsi taas koko ajan taistelee luonnollisen minänsä eli lihansa voimaa ja syntiä vastaan. Tässä oli heidän mukaansa tuo ero. Tuota taistelua he eivät käyneet omin voimin, vaan Jeesuksen Kristuksen sovintoarmoon turvaten, so. u s k o s s a parannusta tehden, kuten kirkkomme katekismus opettaa.
Jumalan lapsi ei siis jää tyytyväisenä lomailemaan ja kellumaan syntinsä päälle, vaan tuntee vajavaisuudestaan surua ja murhetta ja pakenee sitten Vapahtajansa turviin: Minä uskon, auta minua, vahvista minua!
Nyt joku sana Golgatasta. Minulla on sellainen ajatus, että siinä on myös historiallisen tapahtuman lisäksi jokainen ihminen kolminaisuudessaan. Onko joku lukenut raamatusta, mitä tapahtui niille ryöväreille? Ei sanota, että heidätkin otettiin ristiltä pois janiin edelleen.
Kun olen synnin ahdistuksessa, minun lihallinen osuuteni pilkkaa minun uskonharjoitustani auta nyt! Toinen osa anelee armoa.
Pilkkaajaosuuden pitäisi jäädä pysyvästi sinne ristille ja toinen osa alkaa elää Hänen kanssaan Pyhässä Hengessä.
Miksi saksalaiset kammoavat velkaantumista – mm. erityisesti valtionvelkaa?
Lehdestä huomasin jonkun kiinnittävän huomiota siihen ilmeiseen jännään seikkaan, jota en ollut tullut ajatelleeksi että saksassa die Schuld=velka=synti. Suomessakin velka ja synti vaihtelevat Isä meidän-rukouksen versioissa ja puhutaan syntivelasta. Sitten on varmaan erikseen velkasynti, mutta saksalaisille se on kaikki samaa syntimistä?
Saksalaiset ovat viisaampia, siksi he inhoavat velkaa ja varsinkin toisten velkojen maksamista. He ovat kovalla työllä saaneet maansa kuntoon, kun taas toiset eivät tahdo saada mitään aikaan. Ranskalaisilla ei saksalaisiin verrattuna ole paljoa muuta kun kova kansallinen sovinisminsa.
Tällaiset kansantarina, jonka minäkin telkkarissa näin, kertovat Etelä-Eurooppalaisten kansanluonteesta enemmän kuin saksalaisista.