Helatorstaiviikkoa vietimme vanhaa muistellen. Somerolla nostalgiaviikolla järjestettiin monia tapahtumia 1950 -luvun tyyliin. Seurakuntakin oli mukana omalta osaltaan. Jouni Salko toimitti helatorstain messun mustaan pukuun ja viittaan pukeutuneena. Väkeä oli runsaasti.
Viikon aikana lueskelin Juha Mannerkorven kirjan Runot 1945-1954, Porvoo 1962. Se sisältää puolittain viikon teemaan kuuluneen ajanjakson tuotantoa.
Kirjan maalaiskuvaukset tuntuivat hyviltä. Olen maatalon poika. Eläimet, kasvit, maiseman kuvaukset, ihanan kotoista. Luonnon ilmiöitä lukiessani lapsuuden muistot palasivat mieleeni.
Myös erilaisia raamatullisia aiheita käsiteltiin. Siitä olen iloinen. Mielestäni runojen sisältö kuitenkin oli toinen kuin idean synnyttäneissä raamatunteksteissä. Niissä vilisi Jumala ja jumalat kulloisenkin tuotteen luonteesta riippuen. Sanoma oli muuttunut.
Kirja heijastaa sodan jälkeisiä tunnelmia. Jotain minulle käsittämätöntä synkkyyttä koin paikka paikoin. Tältä osin teos tuntui vieraalta.
Mannerkorpi on suomentanut Jean-Paul Sartrea. Luin aikoinaan Sartrea ranskaksi. Silloin ihmettelin, miksi loogisesti niin sekavia kirjoittanut on tullut niinkin kuuluisaksi kirjailijaksi. Ehkä sota-ajan epävarmuus ja sekasortoisuus loi kasvupohjan solmuun kietoutuneille ajatusrakenteille.
Nostalgiaviikon aikana huomasin, että minulla on useitakin kirjoja sotiemme jälkeisiltä vuosikymmeniltä. Toki toisiltakin. Tämän vuosituhannen puolella kotikirjastoni on kasvanut noin 7000 teoksella.
Matias Roto :”Eläimet, kasvit, maiseman kuvaukset, ihanan kotoista.”
Sama täällä. En ole maatalon tyttö. Olen Runnin kylpylässä toimineen hierojattaren ja kansanparantajan 1900 syntyneen aviottoman lapsen lapsenlapsi. Hän oli ”ukki”, jonka kanssa opin kulkemaan metsissä, tuntemaan kasveja ja joka katajasta teki elämäni ensimmäisen jousipyssyn. Hän opetti tekemään tuohilipin, jolla saattoi juoda vettä lähteestä ja kantoi pakkasiltoina tähtitaivaan alla pihan yli lammasturkkinsa lämmössä mummolaan, jossa suojelusenkelikuvan alla odotti tilkkutäkin peittämä vuode, johon ”mummo” siunasi opettaen laittamaan sormet ristiin sanoen ”Levolle lasken Luojani, armias ole suojani…”
”Eläimet, kasvit, maiseman kuvauksetkin, oli ihanan kotoista.”, mutta ”kotoisinta” oli lapsuuden arkipäiviemme harmaaseen seinään piirtynyt ikkuna, josta näkyi Karjala, jossa kaikki olisi ollut toisin, jos…
Kauniisti kerrot Tuula
Kiitos sanoistasi