Nostanko pääni pystyyn vai piilotanko sen pensaaseen?

Edellisen postaukseni  jälkeen on  Vantaassa virrannut paljon vettä. On  käyty lääkärissä pariinkin otteeseen, oltu poliisikuulustelussa kahdesti, annettu haastatteluluja puoleen tusinaan isoon lehteen, oltu viime torstaina ja perjantaina yhteensä  16 tuntia puhelimessa, ammattivalokuvaajat ovat käyneet ottamassa lehtikuvia, tavalliset kansalaiset ovat soittaneet, jos ovat linjalle päässeet. Aktiivisia yhteydenottajia ovat olleet niin ammattibussikuskit kuin heidän kouluttajansakin.

Facebook-kamut ovat sankoin joukoin ällistelleet tapahtumia, mutta myös lohduttaneet. Debriefingiä on tarjottu, samaten kollegat ovat olleet lomalaiseen yhteydessä. Heidänkin korviaan saan kuulemma tarvittaessa  lainata (saatan tarvita).  Rukoillakin ovat luvanneet puolestani. Minua on muistutettu siitä, että ulkoiset vauriot  paranevat kyllä aikanaan, mutta sisäiset vammat tarvitsevat paljon pitemmän toipumisajan. Ja vaikka se ei sinua vielä lohduttaisikaan , niin todennäköisesti sinä otit vastaan ne iskut, jotka muuten olisivat voineet tulla jonkun mummun tai vaarin osaksi.

En osaa sanoa, montako kertaa minua lyötiin, kaksi iskua ehdin itse laskea ennen kuin menetin tajuntani. Kun tulin tolkkuihini, olin vihainen lähinnä itselleni siitä, että olinkin tullut ajaneeksi itseni tuollaiseen loukkuun. Jos minulla olisi ollut yhä  tallella sama  näkö kuin vielä joitakin vuosia sitten, niin eihän minulla (voimasana!) olisi ollut mitään syytä edes istua tuohon mokomaan vammaisten piinapenkkiin! Vaan milloinkas  jos-jos-jossittelut olisivat  vieneet mitään asiaa koskaan eteenpäin tässä elämässä ja maailmassa?

Minuun yhteyttä ottaneet toimittajat ovat olleet ihan miellyttäviä tuttavuuksia, mutta luvalla sanoen he syöksyvät aivan liian varhain kriisinsä kanssa kipuilevien  ihmisten tykö. Iltapäivälehdet tivaavat lausuntoja  asianomistajilta jo ennen kuin näille  itselleen edes on selvinnyt, mitä oikein on tapahtunut. Toisaalta: Jos toinen iltapäivälehti ehtii julkaista jonkin jutun kaksi minuuttia ennen kilpailijaansa, niin se tietää human interest storylle kahtasataa tuhatta klikkausta.

Haastatteluille annoin kaksi ehtoa: Toimittajien pitää mainita  (netissä linkittää) Kotimaa24-blogini. Siellä olin edellisenä yönä kuvannut  kokemuksiani mahdollisimman analyyttisesti. Toiseksi en halunnut, että  lukijoille annettaisiin mahdollisuus kommentointiin.  Nettikommenttien taso harvoin huimaa päätä. Pyyntöihini suhtauduttiin vaihtelevasti.   Joitakin itselleni tärkeitä helmiä kuitenkin  pyydystin  erilaisista nettikeskustelusta:

* * * * * * * * * *

– Minua mietityttää, voisiko tällä episodilla olla yhteyttä kyseisen pappishenkilön uuteen elämäntilanteeseen eli näkövammaisuuteen sopeutumisessa. Ihmisille on ihan tyypillistä reagoida uusissa tilanteissa turhan kärkkäästi, kun vielä ns. haetaan uutta roolia ja uusia toimintatapoja esimerkiksi vamman kanssa elämisessä. Ja pastorihan antoi anteeksi päällekarkaajalle, koska hän halusi päästä omassa elämässään eteenpäin, eikä jäädä vellomaan katkeruuteen. Ei hän missään nimessä tekoa hyväksy, antaa vain anteeksi, koska ymmärtää mitä viha tekee ihmismielelle.

HK: Tuostapa juuri on kyse!

* * * * * * * * * *

– Hannu on rohkea mies. Nostaa esiin asian, joka on suurimpia yhteiskunnallisia ja kirkollisiakin ongelmia: välinpitämättömyys lähimmäisen hädästä.

HK: Niin, oli Jumalalla sittenkin näppinsä mukana  tässäkin tilanteessa. Ei minulla koskaan ole ollut eikä varmaan koskaan tule pappina olemaankaan näin laajaa lukijakuntaa kuin nyt. Enkä kenties koskaan enää pääse Hesariin puhumaan Jumalasta ja anteeksiannosta.

* * * * * * * * *

– NN  ei muista Katekismuksensa opetuksia ja Älä tapa -käskyn selitystä: Anteeksianto tarkoittaa sitä, että ei kosta eikä ota oikeutta omiin käsiinsä, vaan antaa esivallan suorittaa tehtävänsä. Esivallasta kun sanotaan, ettei se turhaan miekkaa kanna. Anteeksianto ei poista rikosilmoituksen tekemisen tarvetta, vaan siirtää oikeuden toteutumisen esivallan huoleksi. Sittenpä rikoksen uhrille – tässä tapauksessa papille – ei jää muuta kuin omista vammoistaan ja traumoistaan selviäminen. Sehän vasta aikaa ottaakin! Turha sitä aikaa on uhrata rikoksentekijään. Anteeksianto ja katkeruudesta vapautuminen on suuri voimavara katkeroitumista vastaan!

HK: Juuri näin, juuri näin!

* * * * * * * *

– Raukkamaista käydä puolustuskyvyttömän päälle, mutta jos sielunvihollinen yllyttää väkivaltaan, niin vaikea sitä on hillitä. ”Uhrihan tekisi itse rikoksen, jos ottaisi oikeuden omiin käsiinsä ja lähtisi koston tielle!”

HK: Syntiä ja sielunvihollista harvoin mainitaan sanomalehdissä. Mieluummin käytetään käsitteitä inhimillinen heikkous,  epäoikeudenmukaisuus, rikos, rangaistus, väkivalta, aineelliset vahingot, vammat. Moni toimittaja saattaa ajatella Eino Leinon tavoin: ”Paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. On hyvää rinnassa jokaisen, vaikk’ aina ei esille  loista.”

* * * * * * * * * *

– ”Anteeksianto on siis aidolle kristuksenseuraajalle  täysin uhrin päänsisäinen asia.”

Eipä suinkaan, vaan Iso Kirja opettaa: ”Älkää maksako kenellekään pahaa pahalla, vaan pyrkikää siihen, mikä on hyvää kaikkien silmissä. Jos on mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa. Älkää ottako oikeutta omiin käsiinne, rakkaat ystävät, vaan antakaa Jumalan osoittaa vihansa. Onhan kirjoitettu: ”Minun on tuomio, minä maksan tekojen mukaan” — näin sanoo Herra. Edelleen sanotaan: ”Jos vihamiehelläsi on nälkä, anna hänelle ruokaa, jos hänellä on jano, anna juotavaa. Näin keräät tulisia hiiliä hänen päänsä päälle.” Älä anna pahan voittaa itseäsi, vaan voita sinä paha hyvällä.” (Room. 12: 17-21).

Iso Kirja haastaa siis aktiiviseen hyvän tekemiseen vihamiehen hyväksi. Tämä ei tietystikään poista maallisen oikeuden toteutumista.

Miten tuon summaisi? Vaikka näin: Raastupa on Jumalan ”vasen käsi”, jonka kautta hän maksaa pahantekijöille ansionsa mukaan, mutta oman käden oikeutta kristitylle ei ole suotu. Jumalan ”oikea käsi”, joka tekee vain hyvää eikä lainkaan pahaa – jopa vihollisilleenkin, kuuluu olla jokaisen kristityn. Siis myös tämän pahoinpidellyn papin.

HK: Jep. Maallinen tuomioistuin vapauttaa syyttömän, mutta Jumala voi vapauttaa syyllisen.

* * * * * * * * * *

HK: Psykologia on tehnyt anteeksiantotapahtumasta oudon rituaalin. Tuulikki Saariston kirja oli aikanaan nimeltään Taikasanat eli miksi antaisin anteeksi. Anteeksipyytäminen / antaminen / saaminen on aina prosessi, usein tuskallinenkin. Minulta kului kaksi yötä rukoillessani viisautta tuleviin päiviin. Vasta sitten olin valmis antamaan minua vastaan rikkoneelle anteeksi. Hätä ei lue lakia – hätä opettaa rukoilemaan! Ihminen löytää elämänsä kriisi- ja rajatilanteissa itsensä, oman avuttomuutensa.

Edellä on jo todettu, miten anteeksianto toimii yksipuolisestikin. Ei pahoinpitelijä ole minulta anteeksi pyytänyt. Ja tuskin tulee koskaan niin tekemäänkään. Mutta jos minä en anna anteeksi, niin tilanne muistuttaa vanhaa tarinaa, jossa kaksi munkkia kulkee joen vartta pitkin. He kohtaavat hienoihin vaatteisiin pukeutuneen kauniin naisen, joka tahtoo päästä joen yli ja pyytää munkeilta apua. Sanaakaan sanomatta toinen munkki nostaa neidon syliinsä, kahlaa veteen ja kantaa  hänet turvallisesti joen toiselle puolelle.

Munkit jatkavat sitten yhdessä  matkaansa kohti kotiluostariaan. Samana iltana toinen munkeista kuiskuttelee kumppaninsa korvaan: ”Siitä naisesta… miten ihmeessä sinä menit sillä tavalla tekemään? Eihän meillä ole lupa…!” ”Ai niin, se nainen.  Minä ihan unohdin. Minä jätin hänet siihen joen toiselle puolen, mutta sinä olet näemmä kantanut häntä koko matkan mukanasi!”

* * * * * * * * *

Oma piispani lienee parhaillaan  lomalla, mutta minusta tuntuisi hyvältä keskustella juuri  hänen kanssaan tapahtuneesta.  Tähän hätään saa kelvata piispan oma runomuotoinen sana  anteeksiannosta:

Anteeksiantaminen ei ole unohtamista

se on avain muistoihin

joita uskallan katsella

tuhoutumatta

(Irja Askola)

 

Tästä blogista koko ruljanssi alkoi: https://www.kotimaa.fi/nakovammainen-pappi-pahoinpideltiin-espoolaisbussissa-kukaan-ei-auttanut/

 

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Turvallisuuden suhteen yhteiskuntamme näyttää toimivan siten, että ensin on tapahduttava jotakin kamalaa (mieluusti vaikka hengenmeno), sitten lehdistö tekee asiasta julkisen. Jos uhreja on kymmenkunta tai enemmän, asian katsotaan olevan valtakunnallisesti merkittävä, syöksyvät debriefing-joukot paikalle, kirkossa pidetään hartaushetki ja viimein ministeri ilmestyy antamaan sanansa, että tällaista ei enää ikuna saa tapahtua. Nyt kaikki muuttuu, opimme tästä ikävästä asiasta paljon. Suuronnettomuuksissa presidentti esittää surunvalittelut omaisille.

    Eli kaikki alkaa siitä, että uhri tarvitaan ensin. Mutta ei kai kukaan vakavasti ottaen tahdo olla uhri?

    Marttyyrit ovat tietysti asia erikseen, mutta eläviä marttyyreita ei ole, on vain kuolleita. Marttyyrin roolin tosin voi monikin ottaa esim. perheessä: ”Miksi aina minä…?” Mutta kyse on tällöin vain ihmissuhdepelistä.

    • Esko, en koe olevani sen suurempi julkkis kuin tähänkään asti. Mielestäni julkkiksiksi kutsutuilla on tavoitteena pitkäaikaisempi visiitti julkisuuden valokeilassa. Siihen rooliin kuuluu, että on ihan sama, mitä puhutaan, kunhan vain puhuttaan. Tärkeintä on, että puhutaan.

      Minulle ei suinkaan ole sama, mistä puhutaan. Halusin ohjata keskustelua pois itsestäni, yksityisestä kokemuksesta kohti yleistä ja yhteistä. Se tilanteeseen puuttumattomuus on ikävä kyllä tulkittava väkivallan hyväksymiseksi.

      Siinä tilanteessa oli jotakin hyvin absurdia. Jotakin samaa kuin tarinassa Laupiaasta samarialaisesta. ”En voi jäädä auttamaan, sillä rosvot voivat vielä olla lähistöllä. Silloin minullekin voi käydä samalla tavalla. Ei kun ohi vaan ja kiireesti sittenkini!” Niin – vain se laupias somalialainen puuttui kokonaan…

      Julkkisten elämä pyrkii olemaan vain sitä, miltä kaikki näyttää ulospäin. Siis hyvin pinnallista. Minulta taas tivattiin pahoinpitelyn ulkoisia tunnusmerkkejä. Kuin ihmeen kaupalla ne jäivät vähäisiksi. Pään sisäisistä vammoista ei tahtonut tietää kukaan.

      Summa summarum: Toimittajat hoitivat piirittämiseni, minä vain annoin heille luvan haastatteluihin, kun tuntuivat olevan itsekin kovin järkyttyneitä tilanteesta. Iltapäivälehdet ohittivat hengellisen aspektin (puhuin blogissa rukoilevani pahoinpitelijäni, kuskin ja matkustajien puolesta). Viimeisenä liikkeellä ollut Hesarin toimittaja otti onneksi toisenlaisen asenteen ja sain puhua anteeksiantamuksesta, mikä käsitteenä tuntui toimittajasta hankalalta kysymykseltä.

      Miksi me emme voisi pidellä toisiamme hyvin?

    • Eskoseni, hyvinpitely ei onnistu siltä, jolla pahoinvointi on suurempi kuin hyvinvointi. En voi antaa itsestäni muille mitään sellaista, mitä minulla itselläni ei ole. Mutta jos opin rakastamaan itseäni, sen jälkeen minulla on paremmat edellytykset tehdä toisille niin kuin tahtoisin heidän tekevän minulle.

    • En ehtinyt syventyä niihin kirjoituksiin, pintapuolisesti vain, kun olin kaksi päivää pelkästään puhelimessa. Kun kävin perjantaina poliisilaitoksella tunnistamassa päällekarkaajani, jätin kännykän kotiin. Kun tulin takaisin, vastaamattomia puheluja oli 23 kappaletta.

Hannu Kiuru
Hannu Kiuruhttp://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121
Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (69 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121