Edellisen postaukseni jälkeen on Vantaassa virrannut paljon vettä. On käyty lääkärissä pariinkin otteeseen, oltu poliisikuulustelussa kahdesti, annettu haastatteluluja puoleen tusinaan isoon lehteen, oltu viime torstaina ja perjantaina yhteensä 16 tuntia puhelimessa, ammattivalokuvaajat ovat käyneet ottamassa lehtikuvia, tavalliset kansalaiset ovat soittaneet, jos ovat linjalle päässeet. Aktiivisia yhteydenottajia ovat olleet niin ammattibussikuskit kuin heidän kouluttajansakin.
Facebook-kamut ovat sankoin joukoin ällistelleet tapahtumia, mutta myös lohduttaneet. Debriefingiä on tarjottu, samaten kollegat ovat olleet lomalaiseen yhteydessä. Heidänkin korviaan saan kuulemma tarvittaessa lainata (saatan tarvita). Rukoillakin ovat luvanneet puolestani. Minua on muistutettu siitä, että ulkoiset vauriot paranevat kyllä aikanaan, mutta sisäiset vammat tarvitsevat paljon pitemmän toipumisajan. Ja vaikka se ei sinua vielä lohduttaisikaan , niin todennäköisesti sinä otit vastaan ne iskut, jotka muuten olisivat voineet tulla jonkun mummun tai vaarin osaksi.
En osaa sanoa, montako kertaa minua lyötiin, kaksi iskua ehdin itse laskea ennen kuin menetin tajuntani. Kun tulin tolkkuihini, olin vihainen lähinnä itselleni siitä, että olinkin tullut ajaneeksi itseni tuollaiseen loukkuun. Jos minulla olisi ollut yhä tallella sama näkö kuin vielä joitakin vuosia sitten, niin eihän minulla (voimasana!) olisi ollut mitään syytä edes istua tuohon mokomaan vammaisten piinapenkkiin! Vaan milloinkas jos-jos-jossittelut olisivat vieneet mitään asiaa koskaan eteenpäin tässä elämässä ja maailmassa?
Minuun yhteyttä ottaneet toimittajat ovat olleet ihan miellyttäviä tuttavuuksia, mutta luvalla sanoen he syöksyvät aivan liian varhain kriisinsä kanssa kipuilevien ihmisten tykö. Iltapäivälehdet tivaavat lausuntoja asianomistajilta jo ennen kuin näille itselleen edes on selvinnyt, mitä oikein on tapahtunut. Toisaalta: Jos toinen iltapäivälehti ehtii julkaista jonkin jutun kaksi minuuttia ennen kilpailijaansa, niin se tietää human interest storylle kahtasataa tuhatta klikkausta.
Haastatteluille annoin kaksi ehtoa: Toimittajien pitää mainita (netissä linkittää) Kotimaa24-blogini. Siellä olin edellisenä yönä kuvannut kokemuksiani mahdollisimman analyyttisesti. Toiseksi en halunnut, että lukijoille annettaisiin mahdollisuus kommentointiin. Nettikommenttien taso harvoin huimaa päätä. Pyyntöihini suhtauduttiin vaihtelevasti. Joitakin itselleni tärkeitä helmiä kuitenkin pyydystin erilaisista nettikeskustelusta:
* * * * * * * * * *
– Minua mietityttää, voisiko tällä episodilla olla yhteyttä kyseisen pappishenkilön uuteen elämäntilanteeseen eli näkövammaisuuteen sopeutumisessa. Ihmisille on ihan tyypillistä reagoida uusissa tilanteissa turhan kärkkäästi, kun vielä ns. haetaan uutta roolia ja uusia toimintatapoja esimerkiksi vamman kanssa elämisessä. Ja pastorihan antoi anteeksi päällekarkaajalle, koska hän halusi päästä omassa elämässään eteenpäin, eikä jäädä vellomaan katkeruuteen. Ei hän missään nimessä tekoa hyväksy, antaa vain anteeksi, koska ymmärtää mitä viha tekee ihmismielelle.
HK: Tuostapa juuri on kyse!
* * * * * * * * * *
– Hannu on rohkea mies. Nostaa esiin asian, joka on suurimpia yhteiskunnallisia ja kirkollisiakin ongelmia: välinpitämättömyys lähimmäisen hädästä.
HK: Niin, oli Jumalalla sittenkin näppinsä mukana tässäkin tilanteessa. Ei minulla koskaan ole ollut eikä varmaan koskaan tule pappina olemaankaan näin laajaa lukijakuntaa kuin nyt. Enkä kenties koskaan enää pääse Hesariin puhumaan Jumalasta ja anteeksiannosta.
* * * * * * * * *
– NN ei muista Katekismuksensa opetuksia ja Älä tapa -käskyn selitystä: Anteeksianto tarkoittaa sitä, että ei kosta eikä ota oikeutta omiin käsiinsä, vaan antaa esivallan suorittaa tehtävänsä. Esivallasta kun sanotaan, ettei se turhaan miekkaa kanna. Anteeksianto ei poista rikosilmoituksen tekemisen tarvetta, vaan siirtää oikeuden toteutumisen esivallan huoleksi. Sittenpä rikoksen uhrille – tässä tapauksessa papille – ei jää muuta kuin omista vammoistaan ja traumoistaan selviäminen. Sehän vasta aikaa ottaakin! Turha sitä aikaa on uhrata rikoksentekijään. Anteeksianto ja katkeruudesta vapautuminen on suuri voimavara katkeroitumista vastaan!
HK: Juuri näin, juuri näin!
* * * * * * * *
– Raukkamaista käydä puolustuskyvyttömän päälle, mutta jos sielunvihollinen yllyttää väkivaltaan, niin vaikea sitä on hillitä. ”Uhrihan tekisi itse rikoksen, jos ottaisi oikeuden omiin käsiinsä ja lähtisi koston tielle!”
HK: Syntiä ja sielunvihollista harvoin mainitaan sanomalehdissä. Mieluummin käytetään käsitteitä inhimillinen heikkous, epäoikeudenmukaisuus, rikos, rangaistus, väkivalta, aineelliset vahingot, vammat. Moni toimittaja saattaa ajatella Eino Leinon tavoin: ”Paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. On hyvää rinnassa jokaisen, vaikk’ aina ei esille loista.”
* * * * * * * * * *
– ”Anteeksianto on siis aidolle kristuksenseuraajalle täysin uhrin päänsisäinen asia.”
Eipä suinkaan, vaan Iso Kirja opettaa: ”Älkää maksako kenellekään pahaa pahalla, vaan pyrkikää siihen, mikä on hyvää kaikkien silmissä. Jos on mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa. Älkää ottako oikeutta omiin käsiinne, rakkaat ystävät, vaan antakaa Jumalan osoittaa vihansa. Onhan kirjoitettu: ”Minun on tuomio, minä maksan tekojen mukaan” — näin sanoo Herra. Edelleen sanotaan: ”Jos vihamiehelläsi on nälkä, anna hänelle ruokaa, jos hänellä on jano, anna juotavaa. Näin keräät tulisia hiiliä hänen päänsä päälle.” Älä anna pahan voittaa itseäsi, vaan voita sinä paha hyvällä.” (Room. 12: 17-21).
Iso Kirja haastaa siis aktiiviseen hyvän tekemiseen vihamiehen hyväksi. Tämä ei tietystikään poista maallisen oikeuden toteutumista.
Miten tuon summaisi? Vaikka näin: Raastupa on Jumalan ”vasen käsi”, jonka kautta hän maksaa pahantekijöille ansionsa mukaan, mutta oman käden oikeutta kristitylle ei ole suotu. Jumalan ”oikea käsi”, joka tekee vain hyvää eikä lainkaan pahaa – jopa vihollisilleenkin, kuuluu olla jokaisen kristityn. Siis myös tämän pahoinpidellyn papin.
HK: Jep. Maallinen tuomioistuin vapauttaa syyttömän, mutta Jumala voi vapauttaa syyllisen.
* * * * * * * * * *
HK: Psykologia on tehnyt anteeksiantotapahtumasta oudon rituaalin. Tuulikki Saariston kirja oli aikanaan nimeltään Taikasanat eli miksi antaisin anteeksi. Anteeksipyytäminen / antaminen / saaminen on aina prosessi, usein tuskallinenkin. Minulta kului kaksi yötä rukoillessani viisautta tuleviin päiviin. Vasta sitten olin valmis antamaan minua vastaan rikkoneelle anteeksi. Hätä ei lue lakia – hätä opettaa rukoilemaan! Ihminen löytää elämänsä kriisi- ja rajatilanteissa itsensä, oman avuttomuutensa.
Edellä on jo todettu, miten anteeksianto toimii yksipuolisestikin. Ei pahoinpitelijä ole minulta anteeksi pyytänyt. Ja tuskin tulee koskaan niin tekemäänkään. Mutta jos minä en anna anteeksi, niin tilanne muistuttaa vanhaa tarinaa, jossa kaksi munkkia kulkee joen vartta pitkin. He kohtaavat hienoihin vaatteisiin pukeutuneen kauniin naisen, joka tahtoo päästä joen yli ja pyytää munkeilta apua. Sanaakaan sanomatta toinen munkki nostaa neidon syliinsä, kahlaa veteen ja kantaa hänet turvallisesti joen toiselle puolelle.
Munkit jatkavat sitten yhdessä matkaansa kohti kotiluostariaan. Samana iltana toinen munkeista kuiskuttelee kumppaninsa korvaan: ”Siitä naisesta… miten ihmeessä sinä menit sillä tavalla tekemään? Eihän meillä ole lupa…!” ”Ai niin, se nainen. Minä ihan unohdin. Minä jätin hänet siihen joen toiselle puolen, mutta sinä olet näemmä kantanut häntä koko matkan mukanasi!”
* * * * * * * * *
Oma piispani lienee parhaillaan lomalla, mutta minusta tuntuisi hyvältä keskustella juuri hänen kanssaan tapahtuneesta. Tähän hätään saa kelvata piispan oma runomuotoinen sana anteeksiannosta:
Anteeksiantaminen ei ole unohtamista
se on avain muistoihin
joita uskallan katsella
tuhoutumatta
(Irja Askola)
Tästä blogista koko ruljanssi alkoi: https://www.kotimaa.fi/nakovammainen-pappi-pahoinpideltiin-espoolaisbussissa-kukaan-ei-auttanut/
Artikkeli: ” suomalaisten Journalistin ohjeiden mukaan toimittajan pitää kertoa ammattinsa ja se, millaisessa yhteydessä haastateltavan kommentteja käytetään…….Ohjeet kuitenkin antavat mahdollisuuden poiketa tästä periaatteesta, jos yhteiskunnallisesti tärkeän aiheen tarkasteleminen sitä vaatii. ”
En ota asiaan ja sen uutisointiin ja sen sisältöön muutoin kantaa, vaan kommentoin ensisijaisesti vain julkisen Sanan neuvoston puheenjohtaja Risto Uimosen lausuntoa.
Mikä on ”yhteiskunnallisesti tärkeä” aihe, sehän riippuu täysin henkilön ja/tai toimittajan omista mieltymyksistä ja mielipiteistä. Jos joku asia viedään Julkisen Sanan neuvoston käsiteltäväksi, tällöin sen puheenjohtajan ja jäsenten mieltymyksistä ja mielipiteistä. Siis varsin ympäripyöreä ohjeistus, jota voi kukin tulkita lähes tulkoon mielensä mukaisesti.
Kristillisyyttä edustavalla henkilöllä taas ei pitäisi olla mitään hävettävää asiansa suhteen, vaan tämän pitäisi pystyä kertomaan täysin julkisesti kantansa uutisessa mainittuun ja mainitun kaltaisiin periaatteellisiin kysymyksiin, jotka liittyvät Raamatun opetuksiin ja Jumalan periaatteisiin ja vaatimuksiin.
Se, että toimittajat kyseisessä tapauksessa katsoivat tarpeelliseksi turvautua salaiseen nauhoitukseen, kertoo jo sekin jostain. Epäilivät ilmeisesti ns. ”kaksilla korteilla pelaamista”, eli että julkisuudessa annettaisiin erilaisia lausuntoja, kuin sen huomiolta poissa ollessa.
Niinpä kertoo. Ruotsissa ei kuitenkaan reagoida niinkuin täällä nyt ikäänkuin Vanhan Neukkulan aikoihin. Demokratiassa pyritään avoimuuteen.
Neukkulassahan se urkinta ja ilmiantotouhu toimikin. Soluttautumiset, salakuuntelut, ja ”väärinajattelijoiden” vainoaminen.
Toimittajat siis toimivat mitä parhaimmassa neuvostohengessä tsheka-tyyliin.
Neuvostoeuro tulossa. Kytätään ja paljastetaan mielipiteitä. Pitäisikö kidutuskammiot vielä luoda, niin kukaan ei uskalla enää puhua kuin vain pinnnallisia ja hyväksyttyjä asioita esimerkiksi kukan istuttamisesta? Muistuttaa maallista invasiota. Kas kummaa jo joku ihmettelee kirkon etännyttävän papit muista, ja saa kaikkeen vastaukseksi: ” Jeesus parantaa sinut”. Kun tulee vaikeita aioita esille, kaikille tulee kiire istuttaa kukkaa sateella.
Luultavasti kotoiset viherstalinistimme hyväksyvät ruotsin television harrastaman tutkivan journalismin, hyvän ja oikean asian tähden tietenkin:-)
…ja todennäköisesti kotoiset äärioikeistonatsit tuomitsevat television harrastaman tutkivan journalismin, väärän totuuden tähden tietenkin 🙂
Olet kukaties Jusu aivan liian nuori, tai aiheeseen perehtymätön, mutta 1970-luvun stalinisteista kulkee metrin paksu, punaisesta vihreään matkan varrella vaihtuva, aatehistoriallinen vana. Tämän jatkumon nykyiseen päähän sijoitan kirkolliset nk. stalinistimme.
Juu, olisin mielelläni V.A. Koskenniemen (löydät googlettamalla:-) vaikka kuinka etäinen perillinen.
Isoveli valvoo, ajatuspoliisi iskee. Kammottavaa.
Kaikkiin tiedostusvälineisiin synnytettiin 1970-luvulla järjestäytyneitä stalinistisoluja, erityisesti porvarillisiin tiedotusvälineisiin. Nykyinen vihersstalinistinen toimittajaverkosto on edellämainittujen tietyntyyppinen aatehistoriallinen perillinen, myös menettelytavoiltaan. Tämä tiedotusmafia huolehtii siitä, että tietyt asiat pysyvät itsepintaisesti julkisuudessa kunnes niistä tulee ”totuuksia.”
Muutettavat muuttaen Ruotsissa näemmä vaikuttaa saman tyyppinen porukka.
Nyt keikahti minullakin yli. Kuinka sairaan ja fasistisen yhteiskunnan suvaitsevaisto oikein haluaa luoda?!
Ei se ainakaan suvaitseva ole.
Pehmeää totalitalitarismia, nauhuri pyörii:-)
Järkyttävää toimintaa toimittajilta! Sielunhoidollista keskustelua/rippiä käytettiin ihan muussa tarkoituksessa kuin mitä varten ne ovat olemassa. Entä muut pyhät toimitukset – milloin toimittajat ”leikkivät” niitä käyttäen saadakseen kohu-uutisia?
Joskus on alkanut epäillä, että toimittajat uskovat olevansa kaiken muun yläpuolella – jopa oikeusistuinten. Kun käytetään sielunhoidollista keskustelua/rippiä tuolla tavalla, luullaan vissin oltavan Jumalankin yläpuolella.
En ole juristi. joten kysyn paremmin tietäviltä, olisiko virkamiehen harhauttaminen tuolla tavalla tolimittajalta rikos?
Ninä vastaan: ei ole rikos. Sielunhoito ei ole sen luonteista virantoimitusta, jossa asiakkaan täytyisi jotenkin valaehtoisesti pysyä totuudessa kuten oikeudessa. Ja tosiaan vaitiolovelvollisuuskin toimii toisin päin, kuten lääkärissäkin: vaitiolovelvollinen asiakkaan asioista on se hoidon antaja, kun taas asiakas voi ja hänen tulisikin raportoida eteenpäin kaikista väärinkäytöksistä.
Vaikka sielunhoidolliset tilanteet eivät olekaan osa terveydenhuoltoa, olen monta kertaa peräänkuuluttanut ”potilasturvaa” niissä. Ehkä päivittelijät voisivat laajemminkin hakea vertailukohtaa sairaanhoidosta. Olisitteko yhtä pöyristyneitä ja syyttäisitte virkamiehen erehdyttämisestä, jos lääkärin potilas latelisi keksittyjä vaivoja ja osoiitautuisi lopulta toimittajaksi, joka koittaa paljastaa epäkohtia? Onko sellainen stalinismia?
Tämä kaikki on ennakoitavissa, jos osaa nähdä. En hämmästy mistään. Mikähän tuomio tulee mediassa siitä, että pappi uskaltaa Jumalaan luottaa.
Ööh, väännättekö vielä rautalangasta ketä tai kenen oikeuksia tämä toiminta on rikkonut?
Pappi on kertonut näkemyksensä homoseksuaalisuudesta sielunhoidollisessa keskustelussa. Tämän täsmälleen saman näkemyksen, esim. että Jumala voi parantaa, hän tietysti kertoisi myös julkisesti, kuten Vesa Ahlforskin toteaa.
Epäileekö joku kriitikoista jutun tehneiden toimittajien tapaan, että mikäli asiaa olisi kysytty julkisesti, olisikin saatu erilainen vastaus? Eli että sielunhoidollisessa keskustelussa kerrotaan eri asioita kuin julkisesti?
Jos minä kävisin ihan aidosti sielunhoidollisessa keskustelussa papin kanssa ja toteaisin vaikkapa vuoden kuluttua, että haluaisin käsitellä papin minulle kertomaan julkisesti niin rikkoisinko minä siinä jotakin sääntöä? Jos vastaavasti käyn psykoterapiassa ja kerron terapeuttini kommenteista minun elämäntilanteeseeni ja asioihin liittyen niin rikonko siinä jotakin sääntöä?
Jos Suomessa esiintyisi vastaavaa toimittajat todennäköisesti rikkoisivat ammattikuntansa eettistä säännöstöä, ts. journalistin ohjeita. Ei ole myöskään moraalisesti oikein mennä nauhoittamaan ja piilokameroimaan sielunhoidollista keskustelua.
En henkilökohtaisesti katso, että homoseksuaalisuus on sairaus, josta pitäisi ”parantua.” (Sen sijaan sukupuolineutraalia avioliittoa vastustan), mutta emme kertakaikkiaan voi, emmekä saa luoda totalitaristista yhteiskuntaa, jossa pyritään valvomaan kaikkein intiimimpejäkin asioita (kuten sielunhoidollisia keskusteluja) tai jopa ajatuksia.
Pappi ei myöskään nähdäkseni menettele missään suhteessa juridisesti väärin aprikoidessaan, että ”hän ei voi parantaa homoseksuaalisuutta, mutta Jumala voi”, vaikka Ruotsin kirkon virallinen linja on toinen.
Tulisi ehkä muistaa, että meillä Suomessa on jopa piispallisella tasolla esitetty toisenkaltaisia käsityksiä(kuin mikä no kirkon virallinen linja) avioliitosta.
Lisään vielä varmuuden vuoksi kaksi seikkaa:
Pappi, joka pitää homokseksuaalisuutta sairautena, josta tulisi parantua on minusta yksinkertaisesti viisikymmentä vuotta(vähintään) ajasta jäljessään oleva idiootti, mutta emme voi luoda järjestelmiä tai mekanismeja, joilla tälläiset ajatusrikokset – ja toimintarikokset paljastetaan, siirtymättä samalla totalitaristiseen yhteiskuntaan. Toiseksi on silkkaa ihmiskäsityksen pinnallisuutta ja typeryyttä hokemat, että homo on hyvä homo kunhan ei homostele.
Mutta piilokamerat sielunhoidossa: pahempaa kuin Pohjois-Koreassa!
Kari-Matti, ei kai sentään ole väitetty, että papin menettelyssä voisi olla jotakin juridisesti väärää? Kirkon virallinen linja ole laki, joten lain rikkomisesta ei voi olla kyse. Tässä asiassa on tietysti iso merkitys sillä, mikä Ruotsin kirkon virallinen linja on eli että onko se yksiselitteisesti jotakin tiettyä. Jos papit sitten toimivat vastoin tästä yksiselittäistä linjaa yksityisissä sielunhoitokeskusteluissa, on siinä tietysti mietinnän paikka.
Minä ymmärrän hyvin, että sielunhoidollisen keskustelun julkituonti on väärin, mikäli julki tuodaan sielunhoitoon hakeutuneen asioita vastoin hänen omaa tahtoaan. Tässä tilanne ei ole sellainen. Ei kai ole tuotu sanan varsinaisessa merkityksessä julki mitään sielunhoidollista keskustelua. On ilmeisesti tuotu julki pappien vastauksia sielunhoitollisessa keskustelussa esitettyihin asioihin.
Kari-Matti, kai se riippuu siitä, miten kirkko itse asiansa järjestää. Jos sillä on julkisesti selkeä kanta, että homoudesta ei tarvitse parantua eikä kirkko opeta sillä tavalla, voidaan odottaa, että kirkon papit myös toimivat tämän kirkon edustaman näkemysen mukaan. Jos näin taas ei ole, niin mitään ”ajatus- tai toimintarikosta” ei ole tapahtunut. Sitä voi sitten miettiä, että jos papin näkemys, jonka mukaan ”Jumala voi parantaa homoudesta” herättää kohun, niin mistä se sitten johtuu.
Kari-Matti, oliko paine niin kova, että piti päästä sanomaan tuo ”idiootti” 🙁 ?
Martti, saattoi se ollakin, mikäli ymmärsin oikein, mitä tarkoitit. ”Idiootti” oli väärä termi. En silti hyväksy sitä, että homoseksuaalisuutta pidetään sairautena, koska se ei sitä ole.
Journalistin eettisten ohjeiden toimittajaksi tunnustautumisen velvoitetta on lupa rikkoa jos asialla on suuri yleinen merkitys. On siis arvioitava, olisiko sillä suuri yleinen merkitys, että esim. pappi opettaisi homoseksuaalisuudesta vastoin kirkon virallista näkemystä ja yleistä lääketieteellistä käsitys sekä mahdollisesti lakia sanoessaan vaikkapa että homous on sairaus josta voi parantua Jumalan avulla. Tai syöpä. Ja mitä ko. väitteestä saattaisi seurata. En sano, että tässä on näin tehty kun en tiedä, se selviää ohjelman näyttämisen jälkeen.
Kiitos, Kari-Matti. En siis ole idiootti. Vähän vanhanaikainen vain.
Se, että homoseksuaalisuutta ei enää pidetä psykiatrisena sairausluokituksena, ei kerro niinkään itse homoseksuaalisuuden olemuksesta, vaan ajastamme. Tähän ei vaikuta, onko kyseessä synnynnäinen vai opittu suuntautuneisuus.
Vaahtoranta, eikö tuo päde rikosluonteeseenkin? Se, ettei homoseksuaalisuudesta enää langeteta kuolemantuomiota tai linnaa, kertonee kai sekin enemmän tästä ajasta kuin homoseksuaalisuudesta. Kukin sitten itse voi toki tykönään päättää, miltä aikakaudelta oman moraalisen esimerkkinsä ottaa.
Matti Vaahtoranta sinä teologina tiedät olen ajatuksinen oieassa vai väärässä kun sanon näkemykseni.
Homous on niitä asia ryhmiä, monen muun kanssa jotka osoittavat harhaan menon ja väärät näkemykset Raamatun kohdalla. Kun kiellät homouden syntisyyden, niin joudut luopumaan monesta muusta perustavaa laatua olevaa Raamatun opin perustoista. Ensimmäinen, meidät on kasteessa kasteessa tehty Jumalan temppeliksi, eli meissä asuu Pyhä-Henki. Kaikenlaiset synnit saastuttavat tuon temppelin. Samalla joudumme luopumaan hyvin monista uskoon liittyvistä faktoista jotka kuuluvat kristillisen uskon perustukseen, jos hylkäät jonkun hylkäät kaikki. Ihmettelen miten ihminen joka on kaikkeuden Luojaan verraten ei mitään, ei edes nollan arvoinen, ei edes tyhjä, voi arvioida ja tehdä tyhjäksi Jumalan säätämyksen. Raamatun sivuilla näkee kuinka ihmiset kautta aikain ovat olleet viisaampia kuin Jumala ja mitä siitä on seurannut. Mitä lääketiede on, se on ylpeiden, epätäydellisten ja virheitä tekevien ihmisten johtopäätelmiä. Vaikka uskon että tieteestä löytyy aitoja ja nöyriä tutkijoita ja etteivät tee itsestään mitään Jumalia.
Ongelma muodostuu siitä, että pappi ei voi puolustaa itseään. Hän on lain mukaan vaitiolovelvollinen ripissä kuulemistaan puheista. Vaikka lähteenä olisikin nauhoitettu materiaali niin kuka takaa, että se esitetään papin kannalta oikeassa ja rehellisesssä valossa? Saattaahan olla, että nauhoitusta leikellään ja sen antamaa käsitystä muokataan toimittajan motiivien mukaisesti. Tämän huomaa helposti vaikka menneestä Jalovaara & MOT jupakasta.
Jos henkilö, joka on hakeutunut sielunhoidolliseen keskusteluun tuo keskustelunsa julki, hän on kai itse päättänyt tällöin, ettei sitä keskustelua enää koske vaitiolovelvollisuus. Nyt on tietysti vaikea arvioida sitä, mitä on tuotu julki ja mikä keskusteluiden sisältö on ollut. Mikäli papilta edellytetään, että hän ei voi kommentoida tai esim. kertoa sitä, mitä hän on homoseksuaalisuudesta ”parantumisen” mahdollisuudesta sielunhoidollisen keskustelun aikana sanonut, asetetaan pappi luonnollisesti mahdottomaan tilanteeseen.
Jos kysymys on ollut esim. että voiko homoseksuaalisuudesta parantua niin se, että kysymys on tai ei ole esitetty sielunhoidollisessa keskustelussa ei liene erityisen merkityksellinen. Se on tietysti merkityksellistä, jos vastaus on eri siitä riippuen, missä tilanteessa kysymys esitetään – suljetun verhon takana vai julkisesti.
Millä tavalla teidän kriitikkojen mielestä sielunhoitokeskusteluissa esim. homoudesta parantumisesta sanottua voisi käydä julkista keskustelua? Voiko pappi sanoa mitä tahansa sielunhoidollisessa keskustelussa varmana siitä, että asia ei koskaan voi tulla julki? Suojaako vaitiolovelvollisuus sielunhoitoon hakeutunutta vai pappia?
Kriitikko? Kuka tässä on kriitikko? Vaitiolovelvollisuus on sitä varten, että ripille tulijan kertomat seikat eivät tulisi seuraavassa kadunkulmassa vastaan. Minulta ainakin loppuisi luottamus pappeihin jos ripittäytyisin mistä tahansa ja se olisikin seuraavan päivän iltapäivälehdessä isoin kirjaimin painettuna. Tilannetta ei muuta mitenkään se, että ripittäytyjä kertoilee lavein sanoin mitä rippitilanteessa tapahtui. Tässä suhteessa laki on ymmärtääkseni tiukka. Ruotsin tilanteesta en tiedä.
Mika, se on kriittikko, joka kritisoi ruotsalaisten toimittajien toimintaa tässä. Minä olen usein kriitikko, en käytä sanaa negatiivisessa merkityksessä.
Niin ja piti vielä sanoa, että toki loppuisi luottamus, jos pappi vuotaisi sielunhoidollisen keskustelun tai psykoterapeutti terapeuttisen keskustelun iltapäivälehteen. Mutta nyt ei ole tapahtunut mitään sellaista.
Nyt on, Turunen, kyllä niin, että vaitiolovelvollisuus ei koske asiakasta otseään. Aivan kuten lääkärillä, hoitavaa osapuolta se velvoittaa, mutta potilas saa kertoa vaivoistaan ja lääkärikäynnistään mitä haluaa. Eikä se tee lääkärillä käyntiä tietenkään siihen suuntaan epäluotettavaksi, että asiakas saisi pelätä JONKUN MUUN laverrelleen hänen asiansa iltapäivälehtiin.