”Pelkurit kuolevat lukemattomia kertoja. Urheat vain kerran.”
Mietelause elokuvasta The Magnificent Seven. Fiktion keinoin luotu, mutta niin elämän makuinen kuva maailmasta, jota ei vain enää ole. Maailmasta, jossa vallitsi kirkas ja selkeä moraali. Maailmasta, jossa miehet tekivät, mitä miehen täytyy tehdä. Maailmasta, jossa oli myös vastattava teoistaan. Ennemmin tai myöhemmin.
Elokuvan sankarit Vin ja Chris aprikoivat, mikä saa heidät panemaan päänsä ampiaispesään. Mikä panee heidät suojelemaan heikompien oikeutta vainoojia vastaan? Vin epäilee joutuneensa seikkailun lumoihin ja kaipaavansa vain taistelun kiihkoa. Chris toteaa lujasti, että hän heittää aseensa syvimpään kaivoon sinä päivänä kun tajuaa ampuvansa vain nähdäkseen jonkun kaatuvan.
Menkäämme syvemmälle tuohon symboliikkaan. Elämmehän niin kutsutun vittuilun kulta-aikaa. Toki se tyyli tunnettiin jo viime vuosisadalla. Mutta ihmisten kiusaaminen, panettelu ja ivailu, pahan puhuminen ja vähättely ovat lisääntyneet 2000-luvulle tultaessa. Enää eivät asiat taistele, vaan ihmiset ampuvat puskista toisiaan ihan vain huvikseen. Lännessäkin taisteltiin, mutta selkään ampujat saivat ankarimman tuomion.
Mietitäänpä: milloin kaikki menikään äärimmäisen henkilökohtaiseksi? Yhteisöllisyys katosi. Yksilön vastuu omista teoista ja lähimmäisistä menetti merkityksensä. Tilalle tulivat herkkähipiäisyys, äärimmilleen viety itsekeskeisyys ja individualistinen vouhotus. Elämä helpommaksi – siitä tuli johtotähti.
Lännenleffat kertovat vastuunsa kantavista miehistä. Kun elokuvassa High Noon sheriffin pallia kärkkyvä nuori Lloyd Bridges aprikoi, mitä järkeä sheriffiä esittävän Gary Cooperin on käydä kolmea kostonhimoista roistoa vastaan yksin, hänelle vastaa sheriffin exä: ”Hän on mies. Ja koska sinä olet vain poikanen, et voi ymmärtää.”
Yhteiskuntamme on kehittynyt, sanotaan. Tiede on kehittynyt, erilaiset tekniikan keksinnöt ovat tehneet matkustamisesta, tiedonvälityksestä ja arjen rutiineista helpompaa. Mutta elämän suurten kysymysten käsittely ei ole tullut helpommaksi. Pikemminkin vaikeammaksi. Kaikki on suhteellista, jotenkin hämärää. Moraalikysymykset vellovat, vastaukset ovat hukassa.
Kuka näkee? Kuka ymmärtää vastuunsa? Vastuun omista teoista, vastuun perheestä. Vastuun yhteisöstä, johon on liitetty. Joka väistää alinomaa vastuunsa, on kuollut, vaikka kuvittelee elävänsä.
Yul Brynner, Gary Cooper, Burt Lancaster, Randolph Scott , John Wayne.. kaikki he ovat jo ratsastaneet viimeisen kerran auringonlaskua kohti. Mutta vaikka sankarit ovat kuolleet ja elokuvat ovat vain tarua, ne voivat nostaa esille äärimmäisen tosia asioita. Loppukiteytykseksi käyköön Yul Brynnerin roolihahmon Chrisin toteamus heikkouttaan murehtivalle papille: ” Ylös, padre! Nouse! Ainakin polvillesi.”
Täten julistetaan kommentointirauha!
Ensi perjantain äänestys (tasa-arvoisesta avioliittolaista) eduskunnassa tuntuu nostattavan Kotimaa24:n kommenttiketjuissa ylivirittyneitä äänensävyjä. Myös kielenkäytössä on toivomisen varaa.
Ylläpito toivoo asiallisuutta ja malttia. Ikävä sanoa, mutta eräät viimeaikaiset keskustelut eivät välttämättä ole kunniaksi kaikille niihin osallistuneille.
Kiihkeimpien keskustelijoiden olisi hyvä joskus tarkastella mielenilmauksiaan ikään kuin ulkopuolisen silmin. Se saattaa hillitä epäonnistuneimpia sanavalintoja ja ajatuksenkulkuja.
Kotimaa24:ssä on viimeisen 30 päivän aikana ollut (Google Analytics) noin 115 000 eri kävijää. Epäsiallisen kommentoinnin näkee moni silmäpari.
Asiallisuutta!
Malttia!
Ja toisten keskustelijoiden kunnioittamista – oli heidän mielipiteistään mitä mieltä tahansa.
kirkollinen vihkiminen on katolisille sakramentti.
Luterilaisen kirkon tunnustuskirjoihin kuuluvassa Vähässä-Katekismuksessa on Lutherin kirjoittama vihkitoimituksen ohje.
Kirkollinen vihkiminen kannattaa pitää voimassa yhtenä vihkitoimituksena.
Ev.lut. kirkossa vihkiminen ei ole sakramentti, kaste ja ehtoollinen ovat. Vihkioikeudesta kirkko voisi hyvin luopua.
Kirkko luopuisi vihkioikeudesta… hmm, ja tämän vaikutus rippikoulun tulevaisuuteen?
Uskonpuhdistajien mukaan avioon vihkiminen ja konfirmaatio muiden muassa olivat kirkon järjestykseen kuuluvia, evankeliumin kautta ymmärrettäviä, mutteivat kuitenkaan Uuden Liiton Armovälineisiin kuuluvia Pyhiä toimituksia. Ripin suhteen omassa kirkossamme ollaan sitten hakoteillä, vaikka sillä on Uuden Testamentin vahvistus ja vielä suoraan suoraan Jumalan Raamatussa asettamana ja kehottamana. Lutherin rippi sitten taas on väännös Katolisesta vastaavasta, missä Luther korvasi Katolisen synnintunnon ja katumuksen pelkällä katumuksella, mutta missä katumuksen sisältö on oikean uskon synnyttämä synnintunto. Hengellisesti ripissä on kysymys henkilökohtaisesta armon sanan vakuuttamisesta ja sen henkilökohtaisesta uskomisesta, tosin oikean uskon kautta. Lutherin katekismuksissa ja Augsburgin tunnustuksessa rippi kuuluu sakramentteihin, mutta Luther tuli sitten luvanneeksi ripin käytön mahdolliseksi myös maallikolle ja näin Luterilainen konteksti ei halunnut papin toimelle kilpailijaa vaikka asiassa on kyse samanlaisesta aineettoman hengellisen substanssin käyttämisestä kuin lasta kastettaessa. Toki on sitten niin, että Jeesus ei asiaan liittänyt ulkoista merkkiä ja rippi on teologisesti lähempänä sanan armovälinettä.
Edellisessä kommentissa kysyttiin sitten rippikoulun tulevaisuudesta. Rippikoulu on hyvä koulu ja sen vaikutus nuoriin kovasti positiivinen. Ehkä samansukupuolisista suhteista koulussa sitten puhutaan vähän enemmän. Rippikouluun toivoisin itse sitä, että konfirmoitavat ymmärtäisivät uskontunnustuksemme sisällön kirkon tapajäsenyyden ja sen hoitamisen kannalta. Tilanne on huolestuttava, kun kirkolliseltakin taholta halutaan luopua vakaumuksellinen sanan käytöstä vaaliehdokasasiassa. Mitä sitten tulee konfirmaation sisältöön, onhan se kovin lähellä papiksi vihkimistä. Ristisaatot albat päällä, alttarille järjestäytymiset ja tahtomiset ja niihin vastaaminen ovat sitten sellainen osa rituaalia, että voidaan kysyä mihin se kasvattaa. Siunaaminen on hyvä asia ja sekin on hyvä asia, että albassa rippikoululaisella ei ole huppua. Voisiko sitä sitten muuten harkita, on sitten toisen porinan aihe.
Kirkon vihkioikeudesta luopuminen olisi varmaan viisas ratkaisu.
Jotakinhan se muuttaisi vai muuttaisiko, kun papit pyydettäessä suorittaisivat vain avionsiunaamiset miten sitten kenenkin omatunto aina ko. parisuhteen katsoisi voivan hyväksyä. Miksi sitten siunaamista ei voisi suorittaa uskova maallikko, tai kastamista, tai hautaansiunaamista, ripinhän uskova maallikko voi jo hoitaa Lutherin mukaan. Ehtoollisen jako maallikon toimesta herättää sitten jo enemmän vastustusta. Miksi? Ovatko esikoiset väärillä jäljillä. Lutherin mukaan asiassa on kyse oikeasta uskosta, mikä on uskomassa. Onko papin oikea usko erilainen ja parempi kuin uskovan seurakuntalaisen. Jos näin pitkälle mentäisiin, jäisi papin päätoimeksi hengellinen opetus ja tiennäyttö. Sitähän sen pitäisi olla jo nyt, mutta onko se. Tietysti on sitten niin, että tilaisuus saattaisi antaa mahdollisuuden väärille ja petollisillekin uskoville alkaa toimimaan vääränä profeettana ja uskovana edusmiehenä. Näin virallinen julistus on keskimäärin paremmin tuotesuojattua.