Nuoren luottamushenkilön tuska ja autuus

Kalenteria selaillessa iskee usein ahdistus – miten sinne on kertynyt tällainen määrä kokouksia? On sitä sun tätä neuvostoa, valtuustoa ja ryhmää. Ruuhkaisimpina viikkoina tuntuu, että istun erilaisissa kokouksissa lähes joka ilta. Miten tähän on oikein päädytty? Ei auta, kun katsoa peiliin. Vuonna 2014 lähdin puolittaisen painostuksen tuloksena ehdolle seurakuntavaaleihin ja omaksikin ihmeekseni tulin tuolloin valituksi seurakuntaneuvostoon. Vuoden 2018 vaaleihin olin perustamassa Tampereelle uutta, liberaalia listaa, joka kulkee nimellä Kaikkien kirkko. Nyt takana on siis erilaisia luottamustehtäviä melkein kahdeksan vuoden ajalta. Näihin vuosiin on mahtunut paljon iloja ja onnistumisia, mutta myös epätoivoa ja turhautumista.

Toisaalta on ollut ilo huomata, miten minua ja mielipiteitäni on haluttu kuunnella. Olen kokenut tuovani moniin kokouksiin jotakin uutta. Elän mielestäni hyvin tavallisen nuoren tai nuorehkon tamperelaisen elämää ja lähes kaikki ystäviäni ovat joko jo eronneet kirkosta tai ainakin harkitsevat sitä vakavasti. Itselleni kirkkoon kuuluminen on ollut itsestäänselvyys, vaikken ollutkaan käytännössä mitenkään toiminnassa mukana ennen ehdokkaaksi lähtemistä. Kuuluin – ja kuulun – siis juuri siihen ryhmään, jonka kanssa seurakunnat kipuilevat. Etenkin työntekijät ottivat minut todella hyvin vastaan, ja minulla oli alusta asti olo, että tulen kuulluksi.

On kuitenkin myönnettävä, että välillä turhauttaa ihan todella. Turhautumista ei aiheuta vain kokousten runsas määrä tai asioiden hidas eteneminen, vaan myös kokouksissa käytävä keskustelu. Yllättävän usein törmää kysymykseen, miksi pitää säästää, kun rahaa on vielä niin paljon jäljellä. En tarkoita, että tätä kysyttäisiin kovinkaan usein suoraan, mutta taustalla ajatus tuntuu vaikuttavan. Se raivostuttaa joka kerta yhtä paljon. Toisaalta halutaan pitää nuoret aikuiset kirkon jäseninä, mutta toimintaa ei olla valmiita muokkaamaan heitä kiinnostavaksi, eikä toisaalta rahaakaan olla heille jättämässä. Karrikoidusti osalle tuntuisi riittävän se, että kirkko on pystyssä omiin hautajaisiin asti. Sen jälkeen ei ole niin väliksi.

Toinen asia, mitä kovasti kaipaan, on muiden kokouksiin osallistujien ajan kunnioittaminen. Kerta toisensa jälkeen kokouksessa käytetään aikaa siihen, että kysellään paikallaolevalta seurakunnan työntekijältä asioita, jotka eivät liity kokouksessa käsiteltäviin asioihin mitenkään. Olen miettinyt, johtuuko tämä siitä, ettei työntekijöitä haluta vaivata kokousten ulkopuolella. Mieluummin käytetään sitten muiden luottamushenkilöiden (ja työntekijöiden) aikaa ja kysellään asioita kokousten yhteydessä. Syy saattaa olla toki myös se, ettei työntekijöihin uskalleta ottaa suoraan yhteyttä. Surullinen vaihtoehto tämänkin, etenkin kun itse koen työntekijät pääsääntöisesti erittäin helposti lähestyttäviksi.

Turhauttavaa on toki välillä sekin, että osan kanssa olen asioista kovasti erimieltä. Toisaalta tämä on myös hyvä motivaation lähde. Koen merkitykselliseksi sen, että olen mukana kokouksissa tuomassa esiin näkökulmia, jotka ehkä muuten jäisivät huomioimatta. Pyrin herättämään keskustelua ja kuuntelemaan myös muita näkökulmia, vaikka ne itselle vierailta tuntuisivatkin. Pahimman hermostumisen hetkellä muistutan itseäni siitä, että ainoa tapa saada muutos aikaan on lähteä itse mukaan vaikuttamaan. Tuskaa ja turhautumista uhmaten!

Laura Karhola

Asianajaja