Elämän tarkoitus on elää elämää. Ei elämässä ole mitään mieltä. Jokainen keksiköön itse tarkoituksen olemassaololleen. Elämä on sattumaa, rangaistus, (painajais)unta. Syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna me kuolemme. Tällaisia ”vastauksia” olen saanut, kun olen tarkkaillut ympäristöäni, kysellyt ihmisiltä, lukenut kirjoista ja lehdistä. Elämän tarkoitus näyttäisi olevan hukassa monilla muillakin kuin vain tämän blogin kirjoittajalla.
Yritin kissojen ja koirien kanssa etsiä ja saada selville, kuka oli se onneton naisihminen, jolle takavuosina kaavailtiin jonkinmoista laulajanuraa helppomelodiaisilla lallatuksilla tähän tapaan:
”Elämää on hauska elää,
elämää on hauska elää,
elämää on hauska elää,
sillä tarkoi-tuskin on!”
Kyseisessä laulussa ei tuon tarkemmin elämän tarkoitusta määritelty, hakukoneetkaan eivät tätä vaatimatonta esitystä löydä. Radiossa kappaletta jonkin verran soitettiin. Ehkä säälistä?
Minä olin nuorena kova poika etsimään vastauksia ns. elämän perimmäisiin kysymyksiin, kuten: Mistä tulen, minne olen menossa, miksi olen täällä, mikä on elämän tarkoitus? Tahdoin löytää elämääni niin vahvan perustan, sisällön ja päämäärän, että ne pysyvät sekä elämässä että kuolemassakin.
Onnellisuuden tavoittelun huomasin melko varhain saippuapalaksi, joka jatkuvasti lipeää kädestä, kun sitä yrittää itselleen tavoitella. Tulkoon onnellisuus siis sivutuotteena, jos on tullakseen. Rahasta ja menestyksestäkään ei ollut elämän perustaksi. Ihmisiin (itsenikin mukaan lukien) sain myöhemmin pettyä monta monituista kertaa. Mietin, miksi minun pitäisi tehdä toisille, niin kuin toivoisin heidän tekevän itselleni, sillä eivät ne kuitenkaan tee.
Jumala nappasi minut otteeseensa jo ihan elämäni alkuvaiheissa. Meinasin näet kuolla synnytykseen. Sanottiin, että jos ei tuolle lapselle voi muuta tehdä, niin kastetaan se edes. Ja niin minut kastettiin kahden päivän ikäisenä, leikattiin ja pelastettiin elämälle. Tai oikeammin Jumalalle.
Kun olin vielä pieni, kyselin jo näitä perimmäisiä niin innokkaasti, että muuankin vanha sukulaisnainen oli sanonut äidilleni, että joko tuo lapsi kuolee nuorena tai sitten siitä tulee pappi. Tästä tapauksesta äiti kertoi minulle vasta omaa keskiviikkoista pappisvihkimystäni seuranneen päivän aamuna, jolloin puin akuankka-pukua päälleni palatakseni takaisin Upinniemen laivastoasemalle varusmiespalvelustani jatkamaan syksyllä 1979.
Elämän tarkoituksen etsimiselle Tapiolan seurakunta mainioine nuorisotyöntekijöineen loi oivat puitteet. Onneksi tuohon maailmanaikaan eli 1970-luvulla ei seurakunnissa vielä ymmärretty hävetä puhua Jeesuksesta.
Kirkolliskokouksen v. 1948 hyväksymä Kristinoppi lyhyesti esitettynä-kirjanen tuli minulle rakkaaksi, samoin Martti Simojoen siihen laatima selitysteos.
Kristinopin ensimmäinen luku käsittelee Jumalan ilmoitusta ja ensimmäinen kappale on otsikoltaan Elämämme kallein asia: ”Jumala on luonut ihmisen elämään hänen yhteydessään. Sen tähden ihmissydän saa rauhan vain Jumalassa. Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia.”
Minulle tämä kolahti heti! Harmi, että tätä mainiota opusta on tänä päivänä enää vaikea mistään saada.
Papinkoulussa miellyin tähän Dietrich Bonhoefferin (virtemme 600 sanoittaja, natsien keskitysleirillä vähän ennen II maailmansodan loppua teloitettu teologi, Hitleriä vastustaneen Tunnustuskirkon johtaja) määritelmään: ”Elämän tarkoitus on rakkaudessa kasvaminen ja valmistautuminen iankaikkista elämää varten.”
Näillä mentiin jo pitkälle, mutta ei valitettavasti ihan loppuun asti eli eläkeikään saakka. Näkövammautumiseni pari vuotta ennen H-hetkeä miltei pudotti pohjan elämältäni. Näön menettäminen tuntui lähes varmalta kuolemantuomiolta. Mielikuvissani näin itseni musta säkki päässäni, kädet selän taakse sidottuina ja köysi kaulassani seisomassa ja vain odottamassa, milloin allani oleva luukku aukeaa.
Luukku ei sentään auennut, mutta muuten on hämärässä hapuilevan elämä vieläkin monin tavoin tukalaa. Ennen kaikkea elämän tarkoituksen katoamista suren. Miten olinkaan odottanut sitä, että sitten eläkkeellä tutustun isoon kirjastooni tarkemmin, kirjoittelen lehtiin artikkeleita, tapaan ystäviäni, löydän paikkani uudelleen Tapiolan seurakunnasta, jota mieluusti palvelisin hankkimallani ammattitaidolla…
Koska kaikki ei mennyt niin kuin Strömsössä, niin nyt jokaiselle uudelle päivälle pitäisi löytää mieli ja tarkoitus, että olisi jokin syy nousta vuoteesta. Pukea päälleen. Syödä. Lähteä ulos. Käydä illalla nukkumaan…
Töissä ollessa tällaisia asioita ei tarvinnut pohtia. Lähtemistä ei tarvinnut koskaan miettiä kahta kertaa, velvollisuudentunto pisti vipinää kinttuihin: Minua tarvittiin saarnaamaan, kastamaan, vihkimään, hautaamaan, sielunhoitoon, työtoveruuteen ja seurakuntalaisten kohtaamiseen. Koin tekeväni tärkeää työtä, jolla on merkitystä.
Kun olet kaiken keskellä ja sitten syystä tai toisesta joudut äkkiarvaamatta syrjään kaikesta, niin onhan siinä toki silloin vitsit vähissä! Rankkaa on myös roolin vaihtaminen auttajasta autettavaksi, suostuminen siihen, että et enää olekaan kenttäpelaaja vaan kuulut pysyvästi vilttiketjuun. Tai sinut on jouduttu kantamaan kehästä tyrmättynä.
En kirjoittanut näitä rivejä kerjätäkseni sääliä tai muutakaan huomiota. Pikemminkin kyse on toteamisesta: Näin pääsi käymään! Mutta tässä sivusta asioita seuranneena pohdin ja murehdin sitä, miten monilla ihmisillä on tänä korona-aikana lisääntynyt hätä niin aineellisessa, henkisessä kuin hengellisessäkin mielessä. Ehkä tuo edellä mainitsemani hirttolavavertaus koskee näinä aikoina monia muitakin ihmisiä. Kysymys elämän merkityksestä ja mielekkyydestä saattaakin muuttua muotoon Minkä varassa jaksan elää (tässä muuttuneessa ja lohduttomalta tuntuvassa ajassa ja elämäntilanteessa)?
Me voimme elää päivän vain ja hetken kerrallaan. Kun hätä on suurin, eivät mitkään pitkän tähtäyksen suunnitelmat auta. Kuka on vierelläni juuri nyt ja ojentaa auttavan kätensä, kun pimeys yrittää ottaa minusta ylivallan?
On sanottu, että pessimisti näkee vain loputtoman pimeän tunnelin. Optimisti sen sijaan näkee valoa pimeän tunnelin päässä. Realistiksi kutsutaan sitä, joka näkee tunnelin ja valon lisäksi myös junan, joka syöksyy suoraan kohti. Helppoa ei ole sillä veturinkuljettajallakaan, joka näkee näiden kolmen onnettoman tyypin seisovan kiskoilla.
En tiedä, keksiikö hätä tuossa hetkessä selviytymiskeinoja, mutta eikö suurinta viisautta ole se, että me teemme jotakin / kaikkemme toisten ihmisten hyväksi estääksemme heitä joutumasta pimeään tunneliin ja tuhon omaksi?
.
Kuva: Töissä mulla meni lujaa, hallelujaa! Kunnes kerran…
Jotenkin tuli mieleeni todella se Saarnaaja, joka kirjoitti oman elämänsä Raamatun lehdille. Ehkä hän ei tiennyt miten kauaksi kantava teko se oli. Sinun luomuksessasi oli jotain samaa. Paljon on kuljettu, paljon koettu, mutta kaikki kuitenkin valuu kuin hiekka sormien välistä. Saarnaaja teki suuren vaikutuksen minuun, kun pidin sen johdosta sarjan puheita omassa pienessä porukassani. Hän sai siis kaiken mitä ihminen voi saada elämänsä aikana ja toteaa: En kieltänyt itseltäni mitään! Lopullinen onni kuitenkin näytti pakenevan niitä elämän iloja. Nyt vanhana on tullut tärkeäksi hyvät suhteet lähimmäisiin ja oma sisäisen hengenelämän hoitaminen Jumalan sanan yhteydessä. Ymmärrän jotain tozi vähän kuitenkin näön menttämisestä, kun aikanan luin kastille juttuja ja monistin niitä kasetteja näkövammaisille. Jossain Yliopiston arkistossa on minun ääntäni varmaan kymmeniä tunteja tallella.
Lauri: Joo, kyllä Saarnaajan kirjaa lueskella sopii. Jo opiskeluaikoinani huomasin tuon yhteyden ja samastumismahdollisuuden Raamatun henkilöihin. Kyse oli kaksisuuntaisuudesta: Joko ensin koin jotakin ja luin sitten jotakin samaa jonkun Ison Kirjan ihmisen kokemuksen kanssa tai sitten huomasin, että hei, minulehan kävi vähän samalla tavalla kuin sille-tai-tälle tyypille.
Sen sijaan Kristuksen jäljittely ei ole ollut kirkon historian aikana sattumaa vaan tarkoituksellista (Tuomas Kempiläisen teos De imitatione Christi)
Tämä oli hyvä kirjoitus, josta voisi muodikkaasti todeta, että se voimaannutti.
Sanoiko Uuno Kailas kutakuinkin näin: ”Minussa minua kuljetti joku minulle vieras mies.” Kaikissa elämän käänteissä olemme todennäköisesti vaarassa alienoitua omasta itsestämme, on tämä vain niin kummallista.
Saarnaajan kirjan lohdullisin jae on 3:15
15 מַה־שֶּֽׁהָיָה֙ כְּבָ֣ר ה֔וּא וַאֲשֶׁ֥ר לִהְיֹ֖ות כְּבָ֣ר הָיָ֑ה וְהָאֱלֹהִ֖ים יְבַקֵּ֥שׁ אֶת־נִרְדָּֽף׃
Jumala etsii ja tuo takaisin sen, minkä aika on vienyt.
Kiitos kiittämästä, Pentti. Tekee gutaa, kun kollega noteeraa tekstini ihan tässä blogin alla.. On nimittäin harvinaista herkkua se. Facebookin puolella sitä toki tapahtuu jonkin verran.
Lukisin mielelläni, miten avaat tuota Saarnaajan kirjan kohtaa just tämän blogin valossa. Eli mitä ja miten Jumala mielestäsi tuo takaisin sen, minkä aika on vienyt? Voisiko se liittyä jotenkin Ad fontes-ajatteluun eli paluuseen alkulähteille, perusteisiin sen sijaan, että aina vain mennä hötkötetään eteenpäin? Nimittäin silloin kun eksytään, on varminta palata omia jälkiään takaisin paikkaan, jonka tunnistaa…
Ihminen harvoin tietää mitä palkinnolla tehdään sitten kun sen on saanut.
Se paljon puhuttu kilpajuoksu jossa vain yksi pääsee perille, kuvaa hyvin siittiöiden monilukuista joukkoa, jotka juoksevat totisella vauhdilla, mutta vain yksi voittaa, ja saa voittopalkinnon, Elämän.
Omalla kohdaltani on se vieläkin merkittävämpi, koska olen nainen ja olen voittanut kaikki ne urospuoliset juoksijat. Vaikka olen hyvin vaatimaton ja syrjään vetäytyvä, on minun täytynyt olla intohimoisesti elämän tahdon alainen, koska katoamaton elämän voima vei perille.
Ei palkinnolla muuta tarkoitusta ole kuin että saaja huomaa mitä on voittanut ja miettii, olisko mieluummin joku niistä muista, jotka katosivat tyhjyyteen.
Tämä on minun keksintöni, ratkaisuksi kysymykseen, ” Mikä on elämän tarkoitus”
Olen ollut siihen hyvin tyytyväinen ja tutkin uteliaaana sitä palkintoa joka minulla on. Tämä elämä.
Joskus mietin kuitenkin; Miksi minä ?
Kiitos hyvästä pohdinnastasi, Tarja. Sama skaba tietysti minullakin, paitsi että minä miltei jouduin laatikkoon pikapalautettavaksi Luojalleni. Eli en voi kehuskella voitollani, mutta aikaa myöten olen oppinut pitämään elämää lahjana. Tai lainana, joka laina-ajan jälkeen palautetaan takaisin Elämän antajalle.
Minua on voimaannuttanut ajatus, että vanhempani tahtoivat aikoinaan lapsen, tytön tai pojan, mutta Jumalapa tahtoikin juuri minut! Miltäs tällainen näkökulma elämään tuntuu sinusta?
Hannu, iltoja vielä.
Olen vuosien ajan kuorinut kääntämisen ja tulkinnan tasolla Saarnaajan kirjasta siihen päälle tulkittua kyynisyyttä ja pessimismiä. Mielestäni ilmaisu ”hevel” ei suinkaan tarkoita turhuutta vaan väliaikaisuutta. Samoin tuo 3 kolmas luku mielestäni tuo hyvin armollisella tavalla esille juuri elämän käänteiden väliaikaisuuden. Yleensäkin suhde aikaan on positiivisempi kuin aikalaisilla hellenistisessä maailmassa. Siellähän raaka Kronos söi lapsensa, aika oli armoton. Saarnaajan Jumala on kuitenkin myös ajan ja kohtaloiden Herra. Hän etsii ja tuo takaisin sen, minkä aika on vienyt. Jotenkin koen sen tämänpuoleisenakin, mutta viimeistään iankaikkisuudessa. Älkäämme siis yrittäkö tarttua hetkiin, vaan luopukaamme iloiten, sillä ei mikään meille rakas häviä.
Voihan hevel, minkälaisen helmen oletkaan löytänyt, Pentti! Ja kiitos siitä, että jaat aarteesi ystävällisesti myös tämän blogin lukijoitten kanssa.
Tämä löytösi lyö iloisesti korvalle suosittua Carpe diem-aatetta, jota wikipedia kuvaa näin:
Carpe diem on latinaa ja tarkoittaa kirjaimellisesti ”poimi päivä”, mutta käännetään yleensä muotoon ”tartu hetkeen”.
Lentävä lause on peräisin Horatiukselta (ensimmäinen oodikirja, oodi 11), joka kehottaa Leuconoë-nimistä naista käyttämään hyväkseen jokaisen käsillä olevan hetken ja varoittaa häntä luottamasta liiaksi tulevaisuuteen.
Runon alku kuuluu: ”Nytkin puhuessani julma aika rientää. Tartu hetkeen, luota huomiseen mahdollisimman vähän.
Ruttopuiston rovastin mielessä alkoi soida vanha iskelmä, jossa pettynyt mies uhoaa:
Se, mikä kerran menee, se toki mennä joutaa,
se mikä kanssas menee, en sitä kaipaa enää…
Hannu,
Kirjoitat hyvin ja kirjoitat asiaa, omalla ’asiallisella’ tavallasi. Heittomerkkini ei ole asian väheksymistä vaan siedettävä poikkeavuutesi, mikä aina esiintyy myönteisesti. Todella pyrit totuuteen isolla alkukirjaimellakin.
Muistanet keskustelumme noin kahdeksan vuoden takaa, jossa minä peräsin uskoontuloasi. Selvitit koko ’prosessisi’ ja siitä lähtien olen kokenut sinut veljekseni Kristuksessa.
Olet suosittu siinä ympäristössä missä elät. Ympäristössä, mikä on suuri, eli ’corpus permixtum’. Uskon, että järjestelmän luojat, Augustinus ja Luther olisivat sinusta ylpeitä, kuuluihan heidänkin kokemuksiin uskoontulo.
Reijo: Kotakin muistan hämärästi noita 8 v. takaisia juttuja. Olin silloin vielä näkevien kirjoissa ja töissä. Kirkkoherra oli ottanut minut puhutteluun varsin ahkeran bloggaustahtini takia. Arveli, että se kaikk on pois varsinaisista töistäni. Väärin luuli. Bloggaamalla sain päästäni pois ison liudan ajatuksia, jotka muuten olisivat pyörineet siellä kuin pyykit pesukoneessa.
Nykyään pyrin välttelemään liian kuumien blogiaiheitten käsittelyä, sillä pidän peitset tanassa toistemme kimppuun käymistä hyödyttömänä, jopa vahingollisena ajanhukkana. Valitsen nykyään mieluummin aiheita, joita toiset bloggaajat eivät käsittele. Ja kun pistää itseäänkin likoon, omaa persoonaansa peliin, niin jälkikin on luonnollisesti erilaista kuin kellään muulla.
Tämä kommenttiketju on ollut kannaltani varsin mieluisa, kun on päästy ikään kuin pintaraapaisua syvemmälle.
Reijo, kauniit sanasi toivat mieleeni kaksi asiaa:
– Kenties tämäkin bloggaus oli jonkinlainen henkilökohtainen todistus. ?
– Sanansaattajiin juuri töihin mennyt entinen työtoverini, helluntailaistaustainen pappi Arto Antturi opetti koko seurakunnallemme mukavan ja monikäyttöisen vuoroylistyksen: Herra on hyvä. Kaiken aikaa. ?
Hannu,
Totta! Kirjoittamisiesi varsinainen tarkoitus, vaikket sitä pakkomielteisesti painottaisikaan, on olla todistus siitä, että olemme Jeesuksen omat, vt. Apt. 1:8.
Kirkon ja nk. helluntalaistenkin todellinen anti on muuttumassa nykypäivän tilanteeseen sopivammaksi. Tämä muutos on, mielestäni, kuitenkin sitä mistä Paavali Roomalaiskirjeessä 12:1,2, varoittaa, ”Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan”.
Usein todistus Jeesuksesta annetaan ja on väkevä kun olemme vain erossa asioista, joita tämä maailma opettaa, eli ihmismieli eli ’itseymmärrys’.
Kolleegasi Arto Antturi on minulle tuttu tapauksena, muttei henkilökohtaisesti. Sen sijaan Kai Antturi oli yksi parhaista yhteyksistäni, jopa niinä kymmeninä vuosina kun asuin poissa Suomesta. Vieläkin kuuntelen Kain raamattutunteja saarnoja Saarnat netistä. Vielä Kaista, että hän oli kommunikoiva, niinkuin hänen edeltäjänsäkin, kummatkin Manniset. Oli sitten kysymys piispa tai puliukko, kaikkia nämä kolme lähestyivät luontevasti, mutta aina vain Kristus-kalliolta käsin.
Raaka totuus siittiöistä : poikasiittiö on nopeampi juoksemaan, mutta tyttösiittiö elää kauemmin. Tätä tosiasiaa voi käyttää hyödykseen hedelmöitystä (lapsen sukupuolta) suunnitellessa.
Elämän tarkoitus on luopuminen. Aina jostain, lopulta omasta itsestä. Madot saa ravintoa. Tuhka lannoittaa.
On niitä hienompiakin syitä, mutta ne on huonompia.
Charlotta: Niin, täytyyhän jonkun tietysti muistaa matojenkin ruokavaliota. Minä en kuitenkaan aio niin tehdä. En myöskään halua, että pääkallollani joskus pelattaisiin jalkapalloa. Haluan polttarit.
Huomasitko muuten, että muutin blogin loppupuolella kysymyksenasettelua? Elämän tarkoituksen sijaan kysyinkin, minkä varassa jaksat elää? Toki koko elämä on luopumisharjoittelua, mutta ei kai koko elämä tähän tietoon tyhjene? Eikä matojen ajatteleminen mieltä ylennä. Mistä siis saamme voimaa jaksaa jatkaa elämän matkaa?
Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru
Kuvasit viiltävästi, mitä on lähteä elämään unelmien särkyessä. Hyvä ja turvallinen katoaa. Kädessä on surkealta näyttävät elämän pelikortit, joilla pitää elää. Tai ainakin yrittää sokkona suunnistaa.
Kun minulta on kysytty, mikä on pahinta, mitä minulle voi tapahtua, on läheisten menettäminen, Sitten tulee sokeutuminen. Sitten työpaikan menetys ja se, etten voi tehdä mielityötäni taidetta. En näkisi enää, mitä teen. Kaikki muu on onkin jo minullekin tapahtunut, paitsi sokeutuminen. En tiedä,, miten siitä selviäisin. Ei ole kaavaa selvitä.
Miten sinä, Hannu, olet selvinnyt? Oletko katkera vai kiitollinen?
Minulla on kaksi hyvää ystävää, joille on käynyt jo syntymästä lähtien samoin kuin sinulle. Vähän eri versioin tosin. Heidän piti kuolla jo synnyttyä. Toinen syntyi valekuolleena ja löytyi sairaalan roskiksesta. Toisen äiti hoiti kotonaan, kun keskoskaappiin ei otettu niin pientä. He elävät ja voivat hyvin tänään. En löydä tähän muuta selitystä kuin että he kohtasivat elämän suuren alkuvoiman: käsittämättömän rakkauden Jumalassa.
Kun olin itse pahimmassa murkkuiässä 13- vuotiaana, olin päiväkirjaani kirjoittanut jotain tästä . ”Rakasta elämää kaikkialla ja ajattele, miten suurta on saada elää.”
Riitta: Kiitos uusia ajatuspolkuja tarjoavasta kommentistasi. Kysyt, miten olen näön menetyksestä selvinnyt. En erityisen hyvin, kyllä se vielä kuuden vuoden jälkeenkin harmittaa, kismittää, kenkuttaa ja pettymyksettää. On aivan turha kenenkään yrittää selittää, että näkönsä menettänyt voisi välttää masennuksen. Vertaistukea toki löytyy, mutta samassa yhteydessä nousevat esiin jopa itsemurha-ajatukset näkövammautuneitten iästä riippumatta.
Minun selviytymiskeinoni on aina.ollut huumori. Se purkaa ns. pakoviettiä, auttaa kohtaamaan vaikeatkin asiat tarjoamalla niihin uusia näkökulmia. Toisille ei ole tarkoitus naureskella, itselleen lähinnä.
Muuten: Eikö kukaan lukijoista / kommentoijista tunnusta tunnistavansa blogissa mainittua lallatusta? Toisaalta haluaisin tietää esittäjän nimen, toisaalta ymmärrän, ettei asia ole tärkeä lainkaan, vaan kuuluu sarjaan Tyhjänpäiväisyydet.
Tunnistan kovasti ”lallatuksen”. Kiitos blogista! Paljon on tuttua omasta elämästä. Oman elämäni ja hengellisen elämäni kehityksen löydän samansuuntaisena, kuten olet omasi kuvannut.
Kysyin ystävältäni joskus kymmenien vuosien jälkeen uskoon tultuani, millaisena hän minut muistaa uskoon tuloni aikana; Hän vastasi muistavansa minut nuorena, vihaisena miehenä. Itse kuvittelin siihen aikaan olevani täynnä rakkautta ja sitä ”hyvää henkeä.”
Vanhan sanonnan mukaan ”Jumala kukkonsa kynii”. En tarkoita, että blogisti olisi ollut kukko, mutta minä olen ollut. Särmää minusta löytyy edelleen liikaa.
Olen vielä kovalta kädeltä säästynyt, mutta Raamatun sanan mukaisesti minua kohtaan myös voivat tulla Raamatun sanat: ”Ja muista Luojaasi nuoruudessasi, ennenkuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, joista olet sanova:
”Nämä eivät minua miellytä” Eletyt vuodet ovat minulle olleet mieluisia ja miellyttäviä.
Raamatun mukaan kuitenkin parhaat päivät ovat edessä! Kristus on voittanut syntimme ja lupaa iankaikkisen elämän. Kristuksen lupaukset ovat jotain muuta kuin ehdolla eduskuntaan olevien lupaukset.
Kari, kuka se laulaja oikein oli?
Kiuruna ei tosiaankaan passaa kukkoilla.
Tuo raamatunlause pahoihin päiviin asti lukee oman, ukiltani ja mummiltani saamani rippiraamatun etulehdellä.
Ja totta on, että kristittyjen parhaat päivät ovat vielä edessä päin eli kokematta. ?
Elämä tapahtuminen ketju austa loppuun, ihmisellä on näistä hyviä muistoja, jotka on helppo muistaa yksitysikohtaisesti ja sitten on niitä, joita on vaikea unohtaa vaikka haluaisi.
Paljon on tapahtumia, jota ei muista, ellei joku tai jonkin niistä muistuta…
Kutenkin on kaikki tallennettu ylös muistojen kirjoon, kaikki näkemiset, kuulemiset, tunteet ja tuoksut, kaikki värit ja musiikin soinnut… Kun kerran herään iankaikkisuuden aamuun, niin onko kaikki muistoni hälvenneet, kuin savu tuuleen?, Vai onko Herra tallentanut kaiken kirjoihin, jotka kerran avataan?
”Aasafin virsi. Totisesti, Jumala on hyvä Israelille, niille, joilla on puhdas sydän.
Mutta minun jalkani olivat vähällä kompastua, askeleeni olivat aivan liukahtaa.
Sillä minussa nousi kateus ylvästelijöitä kohtaan, kun minä näin jumalattomien menestyvän.
Sillä he ovat vaivoista vapaat kuolemaansa asti, he ovat voimakkaat ja lihavat.
Eivät he koe muitten kuolevaisten tuskia, eikä heitä vaivata niinkuin muita ihmisiä.
Sentähden on ylpeys heillä kaulakoristeena, väkivalta on puku, joka heidät verhoaa.
Heidän silmänsä pullistuvat ulos heidän lihavuudestaan, heidän sydämensä kuvittelut kulkevat valtoimina.
He pilkkaavat ja puhuvat väkivallan puheita pahuudessansa, he puhuvat kuin korkeuksista. Heidän suunsa tavoittelee taivasta, ja heidän kielensä kulkee pitkin maata. Sentähden heidän kansansa liittyy heihin ja särpii vettä kyllälti.
Ja he sanovat: ”Kuinka Jumala sen tietäisi, onko tietoa Korkeimmalla?”
Katso, nämä ovat jumalattomat; kuitenkin he elävät ainaisessa rauhassa ja rikastuvat yhäti.
Turhaan minä olen pitänyt sydämeni puhtaana ja pessyt käteni viattomuudessa:
minua vaivataan joka aika, ja minä saan joka aamu kuritusta.
Jos olisin sanonut: ”Noin minäkin puhun”, katso, niin minä olisin ollut petollinen koko sinun lastesi sukua kohtaan. Minä mietin päästäkseni tästä selvyyteen; mutta se oli minulle ylen vaikeata, kunnes minä pääsin sisälle Jumalan pyhiin salaisuuksiin ja käsitin, mikä heidän loppunsa on oleva. Totisesti, sinä panet heidät liukkaalle, perikatoon sinä heidät syökset. Kuinka he joutuvatkaan äkisti turmioon! He hukkuvat, heidän loppunsa on kauhistava. Niinkuin unen käy herätessä, niin sinä, Herra, kun heräjät, heidän valhekuvansa hylkäät.
Kun minun sydämeni katkeroitui ja minun munaskuihini pisti,
silloin minä olin järjetön enkä mitään älynnyt, olin sinun edessäsi kuin nauta.
Kuitenkin minä pysyn alati sinun tykönäsi, sinä pidät minua kiinni oikeasta kädestäni.
Sinä talutat minua neuvosi mukaan ja korjaat minut viimein kunniaan.
Ketä muuta minulla olisi taivaassa! Ja kun sinä olet minun kanssani, en minä mistään maan päällä huoli. Vaikka minun ruumiini ja sieluni nääntyisi, Jumala on minun sydämeni kallio ja minun osani iankaikkisesti. Sillä katso, jotka sinusta eriävät, ne hukkuvat, sinä tuhoat kaikki, jotka haureudessa sinusta luopuvat.
Mutta minun onneni on olla Jumalaa lähellä, minä panen turvani Herraan, Herraan, kertoakseni kaikkia sinun tekojasi.” Ps.73