Elettiin Kristuksen kirkon tuoreita alkuaikoja. Kevätsään tavoin kristinusko kulki maasta maahan. Kirkon sanomassa oli voimaa. Sana oli elävää. Nuoren seurakunnan rakkaus oli raikasta ja lämmintä. Onhan kirkon Herra aina voittoisa ja ikuisesti nuori.
Nuori Prudentius oli rikas ja iloinen. Olihan hänen nimensä kirjoitettuna elämän kirjaan! Hänen tunnustuksensa oli uskottava ja itseään tehostamaton.
Noina aikoina oli kuitenkin vaarallista puhua ääneen Kristuksesta. Oli vaarallista sanoa: ”Vain Jeesus on Herra!” Niinpä Prudentiuksenkin täytyi kärsiä Nimen tähden. Eräänä päivänä hän havaitsi olevansa vankilan sellissä. Ovella seisoi vartija. Sellissä oli toinenkin kristitty, valkohapsinen vanhus.
─ Kristus voittaa! vanhus sanoi ensimmäiseksi.
─ Kristus voittaa! Prudentius vastasi. ─ Mutta voitankohan minä?
─ Pelkäätkö kärsimistä?
─ Ei eniten sitä, vaan muuan pyhän apostolin sana on tehnyt minut pelokkaaksi: ”Vaikka antaisin polttaa itseni tulessa, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.” En rakasta maaherraa, en ilmiantajaani, en vartijaani!
─ Mitä juhlaa olemme juuri viettäneet? vanhus kysyi.
─ Pääsiäistä.
─ Miksi Rakkaamme oli kuoltava ristillä ja noustava kuolleista?
─ Koska pahat ihmiset halusivat raivata hänet tieltään, mutta ennen kaikkea siksi, että hän tahtoi kantaa minun veripunaiset syntini, Prudentius vastasi.
─ Oliko se välttämätöntä?
─ Oli varmasti! Eihän minulla ollut mitään Jumalalle kelvollista. Sydämessäni saatoin vain tehdä syntiä. Olin syyllinen kuolemaan.
─ Kun hän on sovittanut syntisi, voitko nyt rakastaa?
─ Vanha Herran ystävä, minä olen nuori! Ymmärrän vain vähän. Tunnen kuitenkin synnin sydämessäni enkä voi rakastaa vihollistani, niin kuin minun tulee.
─ Minä olen vanha, sinä olet nuori. Sydämemme on kuitenkin samanlainen. Ei minullakaan ole itsessäni voimaa pyöveleideni rakastamiseen. Liha on minussa yhä jäljellä, eikä liha alistu Jumalan lakiin, on apostoli sanonut.
─ Rakas Herran ystävä, etkö sinäkään voi rakastaa? Tiedän, että voit!
─ En voi, Prudentius, en. Sinähän sanoit, että hänen oli kuoltava minun puolestani. Miten voisin siis itsessäni olla hyvä? Hänhän kuoli pahojen puolesta!
─ Eikö Jumala sitten odota sinulta rakkautta?
─ Hän käskee minua rakastamaan, mutta minä en siihen pysty. Siksi hän tuomitsi minut kuolemaan mutta kärsi itse rangaistuksen. Prudentius, minä olen vapaa!
─ Etkö sitten rakasta vihollisiasi, sinä harmaahapsinen Herran palvelija?
─ Jeesus rakastaa heitä, Prudentius, hän, joka ristiinnaulittiin ja nousi ylös kuolleista. Hän rakastaa heitä palavan lämpimästi. Hän asuu minun sydämessäni kaikessa rakkaudessaan. Pysy hänen armossaan! Tunkeudu siihen syvälle, sitä syvemmälle, mitä enemmän vihaat. Niin hän tekee sinut osalliseksi omasta sydämestään. Sinä alat sääliä kiduttajiasi ja rukoilla heille rauhaa. Niin, kyllä minä rakastan vihollisiani.
─ Mutta kuulehan, sinä vanha Herran todistaja ja ystävä! Minä olen nuori ja rakastan elämää. Koetuksen tuli on kauhistuttavan kova. Tahdon pysyä lujana, mutta opeta sinä minulle tie voimaan!
─ Tiedätkö, mistä nämä arvet ovat peräisin?
─ Olet ollut areenalla. Arvet ovat lähtöisin petojen hampaista ja ruoskijoiden raipoista. Sinä olet voittanut, vanha Herran veritodistaja!
─ Olen voittanut toistaiseksi mutta en vielä saavuttanut voiton seppelettä. Saan sen kuitenkin. Herra on uskollinen. Mutta kuulehan, Prudentius, vielä sana taistelun varalle. Seisoin areenalla. Kaukaa pedot syöksyivät minua kohti kammottavasti karjuen. Silloin näin näyn. Näin portin rintavarustuksineen ja torneineen. Vihollinen syöksyi esiin. Silloin muuan mies juoksi portista valmiina taisteluun. Hän oli yksin, aivan yksin. Hetken aikaa kaikki sujui hyvin: vihollinen oli vielä kaukana. Mutta pian vihollinen oli melkein miehen kimpussa.
Mies kääntyi linnaan päin ja huusi apua. Kukaan ei tullut auttamaan, mutta sisältä huudettiin: ”Tule linnaan turvaan!” Näin tämän välähdyksenomaisesti. Yhdellä hyppäyksellä mies pääsi sisään, ja portti suljettiin rautapuomilla. Soturi taisteli, kunnes sai voiton, turvassa toisten kanssa linnan muurin takana. Ymmärrätkö, Prudentius? Se soturi olin minä.
─ Kristus olkoon ylistetty! Ymmärrän, sinä Herran soturi. Herrassa on voima. Jaakobin Jumala on vahva linnamme. Hän on ylösnousemuksensa voimassa suuri ja väkevä.
Kun vartija tuli noutamaan miehiä, hän kohtasi ylistyslaulun. Vanhus vietiin areenalle toistamiseen kuin maailman huvinäytelmään, nuori Prudentius ensimmäistä kertaa.
─ Kristus voittaa! vanhus lausui jäähyväistervehdykseksi.
─ Ja me voitamme hänen kanssaan! kuului rohkeamielinen vastaus.
Näin oli Kristuksen kirkon tuoreina alkuaikoina. Niin on yhä.
Tämä kertomus on otettu kirjasta ”Hyvyyden voima”, sivuilta 156─158. Kirjan on tehnyt Ole Modalsli. Kirjan on julkaissut PerusSanoma Oy vuonna 1995. Blogin otsikkoa ei ole alkuperäisessä kertomuksessa, muuten kertomus on täysin kirjassa olevan mukainen.
Minä armahdan sinut iankaikkisella armolla, sanoo Herra, sinun lunastajasi. Jes. 54: 8
Evankeliumi on iloisin ja suloisin sanoma maailmassa, sillä se ilmoittaa syntiselle maailmalle iloisia uutisia: maailma on Jumalalle niin rakas, että hän lahjoittaa sille, ei kultaa eikä hopeaa eikä kuningaskunnan, vaan kallisarvoisempaa – ainoan Poikansa ja kaikki hänen viisautensa, vanhurskautensa ja pyhyytensä, kaikki hänen ansionsa. Jos voit katsoa kaiken, minkä Jeesus kärsi, sinun tähtesi tehdyksi, olet velaton, vanhurskas ja autuas. Ota vastaan, ota vastaan! (Mark. 10:15) Kaikki tämä on sinua varten, kaikki kuuluu sinulle. Kaikki ihmiset ovat syntisiä, ei ainoakaan ole vanhurskas Jumalan edessä. Mutta kaikkien syntien tähden Jeesus kärsi ja kuoli ristillä jo vuonna kolmekymmentäkolme ja maksoi kaikkien syntivelat.
Martin Boos (1762-1825), saksalainen katolinen teologi, s. 21, Armoa armosta, SLEY, 1966. Sulku on allekirjoittaneen lisäys.
Juuri tämä on se uusi, lohdullinen saarna, rauhan julistus: Kristus on itsensä kautta, ylösnousemisellansa, voittanut meidän syntimme ja kuolemamme, ottanut pois Jumalan vihan ja sijaan hankkinut sulan armon ja autuuden; tätä hän on käskenyt saarnata ja tahtoo, että me sen uskomme, varmoina siitä, että sen uskon kautta saamme.
Martti Luther, Kirkkopostilla II, s. 319, SLEY, 1942.
Luther antoi kerran neuvon, miten evankelisen kristillisyyden erottaa hurmahenkisyydestä: ”Evankelisen kristillisyyden tunnistat särkyneestä sydämestä ja koetellusta uskosta. Jos he sanovat aina vain iloitsevansa, älä usko heitä.”
Fredrik Wislöff, Raitis usko, s. 59, Kirjaneliö, 1977.
Maailma on tosin tähän aikaan niin paha ja vaipunut monenlaisiin synteihin, varsinkin liialliseen ylpeyteen, ettei heille oikeastaan pitäisi saarnata muuta kuin pelkkää ukkosen jyrinää ja salamoita. Mutta koska joka päivä kasvaa uusi maailma, joka niin vähän tietää Kristuksesta, ja koska sitä paitsi on olemassa monta surullista sydäntä, jotka suuresti tarvitsevat lohdullista evankeliumia, niin meidän täytyy profeetta Jesajan kanssa sanoa 62:1, 2: ”Siionin tähden minä en voi vaieta, ja Jerusalemin tähden en lepoa saa, ennen kuin sen vanhurskaus nousee kuin aamunkoi ja sen autuus kuin palava tulisoihtu. Ja kansat näkevät sinun vanhurskautesi, kaikki kuninkaat sinun kunniasi.”
Stefan Prätorius, Uskovaisten Hengellinen Aarreaitta, s. 116, Evankelisluterilainen Todistajaseura, 1986.
Ukkosen jyrinä ja salamointi on tietysti lain saarnaa.
Eikö minun sanani ole niin kuin tuli, sanoo Herra, ja niin kuin vasara, joka kallion murtaa? Jer. 23:29
https://www.facebook.com/share/p/15gh2fWx9c/
Rauhaa myrskyn keskellä – Inkerin kirkon päivät 2025.
On ihmeiden ihme, että apostolien sana on säilynyt maailmassa elävänä, toimivana ja voimallisena.
Wilhelm Löhe, Jumalan puutarha, s. 46, SLEY, 1983.
https://www.facebook.com/share/p/12GWsGAde95/
Kansanlähetyksen Venäjän-lähetti Juha Saari vastaa Helsingin Sanomien artikkelin väitteisiin Inkerin kirkon lähentymisestä Kremliin.
Artikkeli on ilmainen.
https://uusitie.com/meilla-ei-ole-poliittisia-intresseja-venaja-lahetti-juha-saari-vastaa-hsn-vaitteisiin/?fbclid=IwY2xjawICCGVleHRuA2FlbQIxMQABHXmlvm1pA9VE0r-bfsqKZiJsY4Ok3CRYtzb88YTwLwNpgj8W4P8CUBD1zw_aem_nTkAY5ja4jlVb0v95Ivjvg
Tämä pitäisi aueta kaikille.