Jokin aika sitten uutisoitiin, että ”Rippikoulu oli yhä suositumpi ja yli tuhat nuorta liittyi kirkkoon rippikoulun aikana, ilmenee tuoreesta kirkon jäsentilastosta vuodelta 2023… ’Rippikoulussa kastettujen ja kirkkoon liittyvien määrä kasvaa koko ajan’…” (Rippikoulun aikana kastettuja ja kirkkoon liittyneitä oli ennätysmäärä vuonna 2023 – Evl.fi). Nämä nuoret edustavat pääosin niin sanottua sukupolvi z:aa eli vuosina 1997-2012 syntyneitä. Myös maailmalta kuuluu jossain määrin samansuuntaisia uutisia, että tämä sukupolvi näyttäisi ainakin korona-ajan tuoman muutoksen myötä olevan uskonnollisempi kuin edeltävä eli Y-sukupolvi eli milleniaalit, so. 1980-luvun alun ja 1990-luvun lopun välillä syntyneet. Heitähän on viime vuosina koetettu tavoittaa. (The Surprising Surge of Faith Among Young People – WSJ).
Toisaalta viime vuosina on myös todettu, että sukupolvi z olisi kaikkein vähiten institutionaalisesti suuntautunut uskonnollisesti esimerkiksi Yhdysvalloissa. Ehkä korona-ajan kokemukset toivat kuitenkin käännettä tähän, vaikka yleisesti ottaen tuo aika vähensi yhteisöllistä osallistumista ja samalla hapersi edelleen uskonnollisen uskon ilmenemistä. Vanhat merkit puolestaan osoittivat entisvanhaan siihen suuntaan, että kriisit lisäävät hengellistä etsintää. Tämänsuuntainen merkki yhdessä rippikoulun vaikuttavuuden ohella on se tutkimushavainto, että nuoret miehet ovat Suomessa uskonnollisempia kuin nuoret naiset.
Trendi koskee suomalaista kirkollista kentää laajemminkin, sillä myös esimerkiksi Suomen ortodoksiseen kirkkoon on liittynyt viime vuosina ennätysmäärä nuoria ihmisiä, ei vain miehiä. Isä Petri Korhonen Helsingin ortodoksisesta seurakunnasta kommentoi: ”Oma arvioni on, että taustalla on tietynlainen kokemus merkityksettömyydestä. Yhteiskunta ei tarjoa nuorille vastausta merkityksellisyyden kaipuuseen ja he etsivät sitä kirkon piiristä.” (Ortodoksisessa kirkossa on käynnissä muutos, jollaista ei ole ennen nähty – esimerkki siitä on 22-vuotias Lauri Lassi | Uusimaa | Yle)
Se että nuoret miehet ovat Suomessa kiinnostuneempia perinteisestä kristinuskosta – myös globaalina poikkeuksena – näyttäisi ainakin jossain määrin olevan paralleelinen sille samansuuntaiselle ilmiölle, että Suomessa poikien ja tyttöjen väliset erot PISA-tutkimuksissa ovat huomattavasti globaalia keskiarvoa suuremmat. Tutkimukset ovat myös osoittaneet, että nuoret miehet – ja nuoret yleensä – ovat avoimempia puhumaan tunnetason kysymyksistä kuin aiemmat, joten tämä osaltaan herkistää olemaan avoimempi sellaisille eksistentiaalisille kysymyksille kuin uskon kysymykset. Monikulttuurisuuskin voi avata tilaa uskonnollisesti sitoutuneelle elämäntavalle, vaikka meillä yleistä uskontoallergiaakin ja sen tuomaa kapeutta toki esiintyy. Kyse ei joka tapauksessa ole vain yleisesti konservatismista vaan kontekstin avaamista uusista mahdollisuuksista. Kristillinen usko tarjoaa ihmiselle arvon suorituksista huolimatta, yhteisöllisyyttä mutta myös tunteen pysyvyydestä ja toivosta, joka ei horju maailman horjuessa. Se voi avata näkemään myös henkisen sivistyksen, kohtuullisuuden ja kulttuurin syvän arvon kaiken viihteellisyyden ja pinnallisuuden sekä konsumerismin keskellä.
Muutaman vuoden takaa on tutkimus, jossa kartoitettiin eurooppalaisten nuorten uskonnollisuutta. Vuonna 2018 julkaistussa tutkimuksessa suomalaisnuoret olivat keskivaiheilla (Europe’s Young Adults and Religion (stmarys.ac.uk)) yhdessä tanskalaisnuorten kanssa, niin että 60 % ilmoitti, että he eivät ole uskonnollisesti sitoutuneita. Norjalaisnuorilla luku oli 58 %, mihin vaikutti osaltaan siellä nopeasti kasvanut roomalaiskatolinen kirkko (v. 2015 95.655 ja v. 2019 160.884) (Bishop Who Was Drawn to Catholicism by ‘Wondrous Heritage of Her Saints’: Growth of the Church In Norway Coincides With an Awakening to Faith| National Catholic Register (ncregister.com)). Suurin osa kasvusta tulee maahanmuuttajista Puolasta ja Liettuasta, mutta on myös varsin voimakas trendi, että Norjassa katoliseen kirkkoon liittyvät tulevat ei-uskonnollisesta taustasta. Uskon etsintä on heidät johtanut roomalaiskatoliseen kirkkoon.
Vähiten uskonnollisia ovat vuoden 2018 tutkimuksen mukaan nuoret Tsekissä (91 % ei uskonnollisesti sitoutuneita), Virossa (80 %) ja Ruotsissa (75 %). Ehkä yllättävästi Saksassa nuorten uskonnollisuus on vahvempaa kuin Suomessa. 45 % ilmoittaa, että ei ole uskonnollisesti sitoutunut, kun Suomessa tuo 60 %. Kaikkein uskonnollisimpia ovat nuoret Liettuassa (17 % ei usk.), Puolassa (25 % ei usk.) ja Itävallassa (37 % ei usk.). Uskon liittyminen positiivisessa mielessä kansan kohtaloihin ja identiteettiin suojelee maallistumiselta. Yllättävä tieto voi olla sekin, että esimerkiksi Unkarissa 67 % nuorista sanoo, että ei ole uskonnollisia.
Eurooppa ei siis ole kauttaaltaan maallistunut, eivätkä trendit suinkaan ole aina suoraviivaisia. Itselleni oli avartavaa huomata, että esimerkiksi maailman suurimmassa muslimimaassa Indonesiassa on provinssi, jossa 70 % asukkaista on kristittyjä ja valtaosin vielä protestantteja. Aasialaiset ja afrikkalaiset kasvavat kirkot ottavat entistä enemmän näkyvää roolia globaalissa kristinuskossa. Suuriin kehityskulkuihin ei voida juuri vaikuttaa, mutta myös meillä voi tehdä parhaansa yhteisöllisen, riittävän selkeän mutta avoimen ja yksilön huomioon ottavan kirkollisen kulttuurin luomiseksi, jossa ihminen voi ammentaa merkityksellisyyttä elämälleen ja ajattelulleen (teologia, eettiset kysymykset jne.) sekä kokea ja nähdä välittämistä toisista ihmisistä sekä tuoda tähän kokonaisuuteen oman panoksensa myönteisellä ja arvostetulla tavalla. Siunaus annetaan sitten ajallaan.
Kirkollisen kulttuurin tulee olla myötätuntoista ja myötäelävää mutta samalla tarpeen tullen kriittisen solidaarista ja vastakulttuurista, rakkaudellista mutta säilyttää näky suolana ja valona olemisesta. Haaleus ei ole seurakuntatyössä ollut korkeassa kurssissa koskaan. Tämä ei tarkoita, että kaikkien tulisi olla mentaliteetiltaan ekstroverttejä tai räiskyviä vaan sitä, että otetaan sanoma tosissaan ilman että tarvitsee päätyä fanaattisuuteen. Silloin on unohdettu antaa tilaa Pyhän Hengen työlle. Usko, toivo ja rakkaus luovat perustan myös itsekritiikille ja asioiden näkemiselle huumorinkin suhteellisuuden tajua ja ihmisen keskeneräisyyden sietämistä ruokkivassa valossa.
