Olin tänään seuratupateologien tapaamisessa Herättäjä-yhdistyksen Helsingin seuratuvalla, kuuntelemassa Kalle Hiltusen esitystä apofaattisesta ja mystisestä teologiasta otsikolla ”Häikäisevän pimeä Jumala”. Esitelmä herätti paljon ajatuksia.
Oma päällimmäinen riemastukseni oli tämä: Vaikka en ole teologi vaan uskontotieteilijä, olen kuitenkin omassa yksityisessä pähkäilyssäni päätynyt hyvinkin samanlaiseen vakaumukseen kuin 400-500 -lukujen taitteessa vaikuttanut (pseudo) Dionysios Areopagitaksi kutsuttu teologi. Henkilökohtainen vilpitön uskoni, jota olen toisinaan suominut nykyaikaisen hapatuksen kyllästämäksi harhaoppisuudeksi, onkin varsin samanlaista kuin jonkin myöhäisantiikin teologin. Ei mitään uutta auringon alla!
Jos nyt vedetään mutkia suoraksi, niin Dionysioksen mielestä sekä kaikki myönteiset lauseet Jumalasta (Jumala on rakkaus jne.) että kaikki kielteiset lauseet Jumalasta (Jumala ei ole….) ovat lopulta väärässä. Jumala on ääretön, salattu. Hän on kaikkien ihmiskielen määritelmien ulkopuolella. Kun kuljetaan kohti Jumalaa, kuljetaan lopulta väistämättä kohti sanattomuutta. Juuri näin ajattelen!
Samalla minusta oli hyvin sympaattista ja viisasta, että Dionysioksen mielestä emme saa silti lakata puhumasta Jumalasta, vaikka kaikki häntä koskevat lauseemme väistämättä ovatkin väärässä. Niinkin minä ajattelen.
Minusta tällainen teologia antaa huikeita eväitä sekä Suomen evankelisluterilaisen kirkon sisäisiin teologisiin vääntöihin että laajemmin maailmanlaajaan ekumeniaan ja jopa uskontodialogiin kokonaan eriuskontoisten välillä: Jos (kun) olemme kaikki aina väistämättä väärässä siinä, mitä sanomme ihmisen kielellä Jumalasta, meidän ei tarvitse kiistellä, tapella tai puolustautua. Kun joku moittii meidän uskoamme vääränlaiseksi, voimme tyynesti todeta kriitikolle: Olet oikeassa.
Osmo Peltonen: Juuri näin! Tämä nimenomainen Jumalan lausahdus itsestään minullekin tuli illan esitelmää kuunnellessa mieleen.
Ja Sanassaan Kristuksessa Jumala tosiaan taisi tulla osaltaan ihmiskielen ja -mielen tavoitettavaksi. Ei toki täysin ja kokonaan, mutta edes jollakin tavoin. Silti ajattelen, että vaikka meillä on Kristus, niin samaan aikaan meillä on voimassa myös se VT:n ihmisten kokemus Jumalasta, että hän on järisyttävä, salattu, majesteettinen – jopa kauhistuttava. Tämä on jotenkin kiehtova yhdistelmä: ihmiseksi tullut Jumala vastasyntyneenä vauvana, ihmiseksi tullut Jumala ”kaiken hävinneenä” ristillä on samalla majesteettinen, valtava, käsittämätön, jolla on valta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Nämä paradoksit vaan lopulta vetävät sanattomaksi. Tai lieneekö tässä kyse paradoksista – vai enemmän näennäisestä sellaisesta? En tiedä.
Emilia Karhu: Suuri ja lämmin kiitos tämän aiheen esiin nostamisesta. Mystinen, apofaattinen teologia tarjoaa nykyajan ihmiselle vapautuksen muun muassa latteasta materialismista. Se on tie, joka hylkää ”logiikan pienet rattaat” (Eeva-Liisa Mantereen sanoin) maailman ja ihmisenä olemisen selittäjänä.
Etenminen apofaattisen teologian tiellä on haastavaa, ja se vaatii määrätietoisuutta, mutta sen avulla myös apostolisen kirkon traditio tulee ymmärrettäväksi.
Toivon todella, että luterilaisella puolella kirkon tämän tradition esiin nostaminen voimaannuttaa kirkkoa. Se on erityisen hyödyllinen suuntaus, kun käydään keskustelua modernien ateistien kanssa, koska se ei jää jumiin ikiaikaisten kiistakysymysten kanssa vaan vie keskustelun alueelle, jossa ateismilla ei ole paukkuja.
Kyllä! Itsellänikin kävi mielessä tämä: näillä perusteilla keskustelu ateistien kanssa saa vähintäänkin uusia ulottuvuuksia. Ns. ”julistava ateismi” kärsii mielestäni kroonisesti siitä, että uskonto ja usko ymmärretään hurjan kapeasti ja TEKNISESTI. Apofaattinen ja myyttinen teologia haastavat teknisen uskontulkinnan mitä syvällisimmällä tavalla.
Kun kirjoittaa lyhyesti ja viisaasti saa hyvää keskustelua, onnea Emilia. Apofaattinen teologia ei oikein johda mihinkään ja hiukan kriittinen olen tuosta nöyryydestäkin – onko se aitoa vai vain keino selvitä kiusallisesta tilanteesta?
Tulee mieleen se tarina kiltistä mökinisännästä, joka joutui pontikankeitosta syytetyn penkille ja tilanteesta kauhistuneena lupasi: ”Maksan sakot, meen linnaan, tapan itteni, ihan mitä vaan sovitaan”.
Apofaattisen teologian tilalla on katafaattinen teologia. Se on suht toimiva konsepti – eli Jumalasta voi puhua, kunhan ymmärtää sanojen olevan tienviittoja, ei itse kohde. Jumala on Taivaanisä, mutta samalla ’Taivaanisä’ on vain konsepti, jolla kuvataan mikroskooppisen pientä osaa kokonaisuudesta. .
Voisiko kiteyttää näin: Konseptit toimivat, kunhan muistaa niiden olevan vain konsepteja.
Elias Tanni: nyt esität, sanoisinko ääriprotestanttisen tulkinnan. Apofaattisen teologian aisapari idän kirkoissa on mystinen teologia, ja nämä yhdessä ovat johtaneet hyvin pitkään, rikkaaseen ja elinvoimaiseen kirkolliseen traditioon.
Totta, mystiikka unohtui. Kirjoitin kiireessä tarkoittamatta olla ääriprotestanttinen. Tai edes pystykorvaluterilainen. Mulle sopisi lapinkoiraluterilaisuus… 😉
Elias Tanni: kerrotko minulle, mihin tuo ”pystykorva” tuossa sanassa pystykorvaluterilaisuus viittaa. Minulle se tuo mieleen 7,62 mm M/27 kiväärin. Olen ihan ulalla tästä mielleyhtymästä.
Matti Pulkkinen: Pystykorva on sellainen, joka vahtii valppaasti ja räksyttää tarvittaessa sekä myös tarpeettomasti 🙂
Mulle ’pystykorvaluterilainen’ on ihminen, jolle luterilainen kristinuskon haarautuma (Yrjö Sahaman muistutuksesta oppia ottaneena käytän termiä ’denominaatio’) on ainoa oikea ja vaatii vankkaa puolustamista muita harhaopeiksi katsomiaan suuntauksia vastaan. Tuon ’lapinkoiraluterilaisuuden’ keksin ihan itse äsken, koska satun olemaan omistus- ja tunnesiteissä yhteen sen rodun edustajaan.
Apofeemin taustalla suuri mullistus jossa plotinos hylkäsi platonin. Platonin mukaan sielu osallistuu ideoiden elämään ja pystyy käsittämään ne. Ei ole merkittävää kuilua joka estäisi sielun osallistumisen jumalalliseen elämään. Plotinos ajatteli että korkein hyvä tahi yksi niin kuin hän sen sanoi, oli niin jotakin muuta ettei sitä sanoin kuvata. Yksi voidaan kohdata vain mystisessä kokemuksrssa. Tämä asetelma heijastui myös krist teologiaan. Toisten mielestä on hieno puhua pälpättää ja rakentaa monumenttia (katafeemi) ja toisten mielestä Jumala kohdataan vain hiljaisuudessa (apofeemi). Tämä on liberaalien ja konservatiivien ero. Otsikkoon viitaten: ns ”klassinen kristinusko” syntyi vasta 1600-luvulta alkaen.
En ihan noin yksiselitteisesti vetäisi yhtäläisyysmerkkejä puheen ja hiljaisuuden suhteen ja apo/katafaattisuuden suhteen välille. On paljon apofaattista teologiaa, jossa piisaa sanoja asian vierestä ja aidanseipäistä (tähän syyllistyy mielestäni körttiläisyys pahimmilaan) ja toisaalta paljon katafaattista teologiaa, jossa sana otetaan katafeeminä mystiikan välineeksi (ruminaatio). Hyvän mallin tästä antaa Björn Nalle Öhman väikkärissään ”Kropp, handling och ritual”.
Tämä joka tapauksessa on niin kuin Darwinin lajit. Niitä nimetään jälkikäteen. Apofaattisessa teologiassa voidaan puhuakin Jumalasta. Nykyliberaali ei tätä huomioi. Gregorios Nyssalainen opetti että kun tietä ihmisen luota Jumalan luo ei ole, niin Jumalapa voi itse tuon kuilun ylittää. Korrehtuurisi Elias huomioitu siis.
Juha Huttunen: Ei apofaattinen teologia ole noin yksioikoisesti redusoitavissa Plotinoksen uusplatonismiin, vaikka tietysti uusplatonismi on siellä vahvana viitekehyksenä taustalla.Tärkeä sija apofaattisen teologian kehittymisellä oli kanssakäynti ja apologia epikurolaisiin. Lisäksi apofaattiseen ja mystiseen teologiaan olellisesti kuuluva kristologia poikkeaa persoonaopin takia pakanallisesta uusplatonismista.
Se että myöhäisantiikin teologiassa oli vahvoja kaikuja uusplatonismista on aivan yhtä luonnollista kuin se, että 1800-luvun protestanttinen teologia sai vaikutteita Hegeliltä ja laajemmin romantiikasta.
Olennainen osa kärjistystä koskee tätä kokemuksrn ja kielwn asemaa.
Juhani Huttunen: Ajatteletko siis, kuten Ramon Llull (myös Raymundus Lullus) 1200-luvulla, että tärkeät asiat pitää sanoa epäselvästi, koska siten stimuloidaan ajattelua.
Matti Pulkkinen,
ajattelen ettei tosi tärkeitä osata sanoa muuten mutta tuokin perustelu on hyvä.
bob dylan yritti shot of loven sessioissa soittaa kitaraa venkoilevasti jotta saisi rumpalin pois kompista. Näin tuli enempi svengiä ja groovea.
kirjoitan näitä puhelimella – ja huomaan etten enää muista ketkä kaikki soittavat rumpuja shot of lovella. Keltnerin lisäksi.
Tuo oli päivän paras hengellinen anti tuo Gregorios Nyssalaisen huomio.
Emilialta erinomainen blogi. Sellaisen pikkutarkennuksen olisin tehnyt, että minusta pseudo ei ollut ensisijassa teologi lainkaan, pikemminkin kristillisyydestä vaikutteita saanut uusplatonisti, Plotinoksen ja erityisesti Prokloksen oppipoika, lajinsa viimeisiä. Hieno heppu, hieno uskonkäsitys. Hattua täytyy nostaa idän kirkolle..
Niin. Dionysios siis vaikutti ns. jakamattoman kirkon aikaan itäisissä osissa, mutta jos oikein olen ymmärtänyt, hän on sittemmin ollut merkittävä vaikuttaja katolisessakin teologiassa. Luterilaisuudessa sen sijaan kenties tuntemattomampi hahmo – itse en ainakaan ennen tätä esitystä ollut törmännyt tähän heppuun. Toki en ole kovin hyvä peili sille, ketkä ovat merkittäviä luterilaisia teologeja 😀
Emilia hyvä: jos apofaattinen teologia kiinnostaa enemmän, niin Valdimir Loskyn The Mystical Theology of Eastern Church tarjoaa kattavan, vaikka paikoin hyvin vaikeatajuisen esityksen aiheesta. Minulle se oli aikoinaan huikaseva lukuelämys.
http://www.amazon.com/The-Mystical-Theology-Eastern-Church/dp/0913836311
Aatteisiin ja filosofioihin on myös käyty rajanvetoa, israelilaisen kansan vanhatestamentillisesta historiasta aina Lutheriin – ja luterilaisuudessa nykypäiviin asti. Toisen temppelin ajan monoteismin tähdennys. Paavalin hullutus. Kristinuskon ”keskustelu” ajan atteiden kanssa ensimmäisten vuosisatojen aikana, joka sekin oikeastaan pakotti selkeään linjaukseen kristologiassa ja uskontunnustuksissa. Lutherin antifilosofia, joka oli kirkon oppiin liittyneen aristotelisuuden vastustusta. Kuitenkin myöhemmin, koska Saksa oli myös Kantin maa, siellä luterilainen teologia värittyi tietoteorialtaan ”uuskantilaisesti”, tulkinnaltaan liberaaliksi.
Rajoituksistamme johtuen meidän on turvauduttava sanoihin yrittäessämme ymmärtää kokemistamme. Sanat eivät helposti vangitse kokemisen olemusta, vaan saattavat olla esteenä sille , kun henkemme tavoittelee yhteyttä Jumalaan, Yhteyden tavoittelu ei ole sama asia kuin ymmärrykseen pyrkiminen. Samoin sanaton oivaltaminen ei ole välttämättä samaa kuin sanallinen objektin määritteleminen.
Jumalan kokeminen ratkaisemattomana arvoituksena luo paralelli tilanteen zen-budhalaisen koanin kanssa. Sellaisen arvoituksen voi ratkaista vain sanattomana oivalluksena, sanat turmelisivat ratkaisun.
Varsinkin kun liikkuu jonkin hengellisen tulkinnan kulttuurissa, niin siellä käytetyt ,usein historialliset, sanat ja sanonnat ovat joillekin se aito kokemisen merkki, mutta toisille se on minävieras este kokea juuri sitä mitä kokee , kokemus jota perinteelliset sanat eivät tavoita.
Sanat tulevat ihmisen elämään verraten myöhään. Ensin on ollut tunteiden tulkinta maailmasta yhdessä lähimmän huoltajan kanssa , huoltajan, joka tulkitsee maailman lapselle.
Hengellisessä elämässä, niinkuin seuroissa ja sanattomassa rukouksessa, tapahtuu regressio,taantuminen, uskon palveluksessa tuohon aikaiseen tunteen dominoivaan kokemiseen.
Sille joka on epävarma tai pelkää , se, taantuminen, voi olla ylivoimainen este uskon kokemiselle,koska taantuminen on palaamista riippuvuuteen josta kovalla työllä haluaa irtautua.
Uskon kokeminen on mielummin symbioottinen kokemus eikä identiteetin rajoittama minä-kokemus.Vahva identiteetti voi olla paha este hegelliselle kasvulle.
Apofaattinen tulkinta on lähempänä kokemisen teologiaa, koska se sietää myöskin kaiken välttämättömän kielteisen ajattelun ja kokemisen uskon todistuksena.
Kiinnostavia ajatuksia sinulla Markku Hirn! Erityisesti minua jäi pohdituttamaan tuo ajatus, että epävarman, pelokkaan tai lapsuudessa kovin turvattomasti aikuiseen kiintyneen ihmisen saattaa olla hyvin vaikeaa (jollei mahdotonta) heittäytyä ja taantua symbioottiseen ja regressiiviseen uskonkokemukseen. Varmasti näin! Jään tätä maistelemaan.
Kokemus voi myös tarvita kehyksen, joka suuntaa sen. Perinteen tai muun. Japanilaisessa kulttuurissa esim. taitaa olla tällaista käsitystä.
Osmon huomio siitä että kokemus tarvitsee kehyksen on varmasti oikea. Jos ajatusta kehittelee, niin huomaan että kehys antaa sen siällä olevalle vapauden liikkua siellä. Ongelma syntyy kun kehys ei halua tyytyä olemaan kehys vaan haluaa muotoilla sen sisällä tapahtuvia prosesseja. Vaikka lapsi tarvitsee raamit niin sen on saatava kuitenkin kasvaa ja löytää itseleen mahdollinen elämä.
Emilialta jäi silmiin kiinni tuo kun kuljetaan kohti Jumalaa niin lopulta väistämättömästi sanat katoavat.
Ortodoksisessa teologiassa on tästä paljon kokemusta ja oma yhdyskuntani Kveekarit on harrastanut jo 350 vuotta hiljaista hartautta.
Osmo P ja Markku H, te olette viisaita miehiä. Kiitos ajatuksistanne!
Jumala on RAKKAUS ja Hän on salattu Jumala. Hän rakastaa ihmistä, mutta vihaa syntiä. Läpi Raamatun näemme, kuinka Jumala rankaisee uppiniskaisen kansan, kun se ei tahdo parannusta tehdä. Se on Jumalan suurinta rakkautta, että Hän pysäyttää syntisen tiellään.
Jeesuksessa näemme Jumalan rakkauden ihmisten puolesta kärsivänä synnin Voittajana ja ylösnousseena Vapahtajana. Hän ei heitä ketään luotaan, joka Hänen luoksensa tulee. Tämä on korkein teologia jokaisen kaipaavan omakohtaisesti koettavaksi.
Niin. Ongelmallista on, kun sanotaan, että Jumala vihaa syntiä, mutta silti IHMINEN määrittelee ja päättää, mikä kulloinkin on syntiä. Ihminen LUULEE tietävänsä, mitä Jumala vihaa. Tästä seuraa toisinaan hyvin pelottavia asioita, sellaista hengellistä väkivaltaa, josta jotkut eivät toivu koskaan.