Nylénin tunnustukset

Kyllä meitä nyt hemmotellaan, kun koko ajan ilmestyy aivan tajuttoman mielenkiintoisia kristinuskoa käsitteleviä suomalaisia uutuuskirjoja. Vielä muutama vuosi sitten valittelin itsekseni, kuinka lällyä tavaraa kristilliset kirjakaupat ovat pullollaan. No, ovat ne ehkä nytkin, mutta lisäksi on alkanut ilmestyä todella kutkuttavaa kirjallisuutta. Kari Kuulan Kotona kristinuskossa on jo jonkin aikaa odottanut pöydälläni sen ansaitsemia kirja-arvioita, mutta sitten tuli Euangelium Benedictum (josta kirjoitin tälle blogille 5-osaisen arviosarjan) ja nyt Antti Nylénin Tunnustuskirja, joka suorastaan huutaa: ”Kirjoita jo!”

Muut bloggaajat ovat ehtineet ensin: ainakin Tommi Melender, Hannele Salminen ja Lars Ahlbäck. Jokaisella heistä on oma näkökulmansa, arvokkaita arvosteluita. Minullakin on aivan oma näkökulmani: katolilaisen ja teologin näkökulma. Se on tavallaan etuoikeutettu näkökulma, onhan kyseessä katolilaisen kirja kristinopista.

Toisaalta taas koen olevani harvinaisen väärä henkilö arvioimaan Nylénin kirjaa. Olen aivan liian systemaattinen ajattelussani, enkä oikein osaa lokeroida Nyléniä. Miten minun pitäisi lähestyä Nylénin kirjaa? Se pakenee kaikkia kategorioitani. Tästä taitaa taas tulla viisiosainen sarja, kun on niin monta näkökulmaa. Aloitan epäsystemaattisesti ja jaan aluksi muutaman henkilökohtaisen huomion.

Maailmani ja sosiaaliset piirini ovat kovin erilaiset kuin Nylénin – en juuri tunne vegaaneja enkä vasemmistolaisia, tapaan useammin fundamentalisteja kuin feministejä. Politiikka ja ympäristöasiat eivät herätä minussa sen suurempaa intoa. Yhteiskuntaluokat ovat minulle yhtä etäisiä kuin saunojen, makkaroiden ja talvisotien Suomi Nylénille (s. 27). 

Minäkin olen muuten kasvanut itävantaalaisessa kerrostalolähiössä, Havukoskella, aika lähellä Nylénin Mikkolaa. Mielenkiintoinen on Nylénin analyysi siitä, kuinka hänen identiteettiään leimaava ”mihinkään-kuulumattomuus ja syvät perusvierauden, epämukavuuden ja sopeutumattomuuden tunteet ovat takuulla peräisin 1970-luvun elementtitalojen pihoilta” (s. 26).

Juurettomuuden tunteeseen liittyi myös uskonnottomuus: peruskoulussa Nylén katseli ”luonto-ohjelmia videolta muutaman muun uskonnottoman tai ei-luterilaisen kanssa koko muun koulun rukoillessa Korson kirkossa” (s. 27). ”Uskontojen historia ja siveysoppi” muuttui jossain vaiheessa ET:ksi, ja sisältö hupeni kokonaan. Lukiossa tunneilla ”paranneltiin opettajan krapulaa kahvila Koti-Lounaassa Torkkelinkadulla, kun muille kerrottiin, kuka oli Augustinus, keitä kveekarit, mitä päätettiin Trenton konsiilissa” (s. 124). Nylén ei kuitenkaan ole katkera eikä harmissaan Mikkolassa kasvamisesta tai ET-tuntien sisällöttömyydestä. ”Kun viimein ymmärsin mennä auttamaan itseäni, hengellisen sivistyksen antimet olivat tuoreina ja koskemattomina edessäni.” (s. 125)

Nylén tunnustaa silti yhä tietämättömyytensä filosofiasta ja teologiasta, mistä hänelle plussaa: ”En ole filosofi enkä teologi. Ehkä sotken kaiken. Ei tarvitse vakuuttua. Nauraakin saa.” (s. 99) Tärkeä lisä. Täytyy pitää mielessä tulevissa postauksissa. Aivan erityisesti pidin laajemman tietämättömyyden vilpittömästä paljastamisesta – Nylénin iloksi voin ilmoittaa liittyväni seuraan: ”Olen myös skandaalimaisen tietämätön. En tiedä, miten kaukolämpö toimi. Suurin osa muistakin teknisistä järjestelmistä täyttää silmissäni ihmeen tunnusmerkit. En tiedä, miten kunnat ja valtio oikeastaan jakavat tehtävät ja rahat. En ymmärrä, mikä on ALV tai YEL. En tiedä, voittiko Suomi talvisodan vai hävisikö. En ole lukenut Vanhaa testamenttia kokonaan, Sofi Oksasen Puhdistusta en sivunkaan vertaa.” (s. 32-33)

Yhdyn mieluusti myös Nylénin kritiikkiin konservatiivi-liberaali -vastakkainasettelua kohtaan. ”Kuten ei konservatiivien säilyttäminen ole säilyttämistä, ei liberaalienkaan vapaus ole vapautta.” (s. 68) Konservatiivi ”puolustaa viittä aatteellisesti valikoitua perinnettä ja vähät välittää viidestäsadasta muusta” (s. 65), ja kun liberaali ”puhuu vapaudesta, hän puhuu pelkuruudesta” – liberalismi on ”haaveilua teoista ilman seurauksia, pehmustetusta, varmistetusta ja mitatusta, vaarattomasta maailmasta” (s. 69).

Nylén itse karttaa määritelmiä, paitsi kahta: ”vegaani ja kristitty” (s. 71). Saatan lähteä vaarallisille vesille, kun kyseenalaistan näiden identiteettien keskinäisen yhteensopivuuden. Ainakin olisin toivonut Nyléniltä jonkinlaista kommenttia siitä, niin useasti hän kuitenkin veganismista puhuu. Ehkä hän on käsitellyt aihetta muualla. Nylén ei ymmärrä, ”miten lihansyönnin jatkaminen on kenellekään mahdollista” (s. 136), oletettavasti sen jälkeen, kun on kuullut argumentit contra.

Tämä varmaan kauhistuttaa Nyléniä, mutta teen hänelle vain palveluksen (annan mahdollisuuden), kun kysyn: 1) Entä luominen, jossa eläimet annettiin ihmisten vallittaviksi? 2) Entä lunastus, joka tapahtui uhraamalla ja syömällä pääsiäiskaritsa? 3) Entä Jeesus, joka ylösnousemuksenkin jälkeen pyysi saada syödä kalaa? 4) Entä eukaristia, jossa syömme – toki leivän ja viinin muodossa – ihmisen Pojan lihaa?

Lopuksi hieman sympatisoivampi huomio. Piirsin surullisen hymiön ja pienen sydämen marginaaliin, kun luin Nylénin kauhukertomuksen sivulta 21. Luojan kiitos jäit henkiin, velikulta! Kiitos myös kirjastasi. Siitä on vielä paljon sanottavaa. Lisää luvassa pian.