Parempi virsta väärään kuin jalo vaaraan.
Eräs tuttavani kyseli case Jalovaaran päivän vanhoissa jälkimainingeissa, että ”Minä mietin kovasti, mikä tässä on muuttunut. Jalovaarahan on kiertänyt seurakuntia jo kymmeniä vuosia. Onko hänen ajattelunsa muuttunut vai muuttuiko seurakuntien suhtautuminen salamana maanantai-iltana?”
Veikkaan molempia. Luultavasti Jalovaaran ajattelu on muuttunut jos kerran hiljaisella äänellä Jumalan rakkautta kaikkia kohtaan vakuuttavan naisen julistus on muuttunut demonien temmellyskentäksi ja rukouspalvelu eksorsistipalveluksi. Kuin vanhasta muistista häntä kuitenkin on kutsuttu seurakuntiin. Sitä paitsi ne rukousillathan vetää kerta toisensa jälkeen kirkon ja seurakuntakodit pullolleen kansaa, joka odottaa jalat tutisten Pyhän Hengen puhallusta ja kaatumiselämystä. He myöskin ehkä odottavat elämäänsä ihmettä, lohtua, rauhaa, iloa, lempeyttä…
***
Tämä on vaarallista ja tästä täytyy sanoutua irti. He ovat vaarallisia. No niin, sanoudutaanpa nyt irti taas jälleen kerran. Olemmehan sanoutuneet irti jo ainakin vanhoillislestadiolaisen liikkeen pedofiliaskandaaleista sekä muista ihmeellisistä perinnäissäädöksistä, Päivi Räsäsestä, naispappeuden ja homojen vastustajista sekä kaikenlaisesta fundamentalismista edustipa se mitä laitaa tahansa.
Ja nyt kun olemme ”kirkkona” sanoutuneet irti kaikista uskonnollisista epämiellyttävyyksistä, niin jäljelle jää todella puhdas ja siisti, kaikkia miellyttävä kirkko, jonka parissa tapahtuu vain poliittisesti korrekteja asioita. He eivät ole meitä.
***
Joskus legendaarisen Homoillan jälkeen muistaakseni liityin Facebookissa ryhmään jonka nimi oli ”Homovastaisuus ei kuulu kirkkooni”. Tänään luin HS:n yleisönosastosta kuinka Tohtorikoulutettava Soili Haverinen vastusti homojen tasavertaista mahdollisuutta avioliittoon. Kirjoituksesta ei tietenkään käynyt ilmi se, että oikeasti hänen mielipiteensä perustuu nimenomaan hänen uskomusjärjestelmäänsä ja raamatuntulkintaansa. Argumentit olivat silmiinpistävän maallisia. Satun kuitenkin jostain syystä tietämään, että Haverisen tausta on viidesläisessä herätysliikkeessä, joka puolestaan kuuluu kirkkooni. Että kaipa se on myönnettävä, että ”homovastaisuus kuuluu kirkkooni.”
He ovat meitä. Vanhoillislestadiolaiset ovat meitä. Päivi Räsänen on meitä. Naispappeuden vastustajat ovat niin ikään meitä samoin kuin homojen vastustajat. Pirkko Jalovaara on meitä oikein seurakuntien kustantamana ja kutsusta. He eivät ole MINÄ, he eivät edusta minun mielipiteitäni, mutta he liittyvät samaan traditioon ja samaan yhteisöön kuin minä. Mikä uskonnollisuudessa, uskonnossa tai uskossa ylipäätään tuottaa tällaisia ilmiöitä? Mikä juuri uskomusjärjestelmissä resonoi näiden asioiden kanssa? Miksi minun kirkossani manataan demoneja? Miksi minun kirkossani vastustetaan naispappeutta ja homoja? Miksi minun kirkossani muhii pedofiliaskandaali? Miksi minun kirkkoni ensin kutsuu, ja kun tulee rapaa niskaan, hylkää kiireen vilkkaa? Sitäpä jään tänään ihmettelemään.
”Meistä poikkeavalla tavalla ajattelevat ihmiset voivat olla väärässä, ja joskus heidän työtään vastaan pitää taistellakin. Silti on vaarallista nähdä asia vain hyvän ja pahan taisteluna”, lausahti Jaakko Hämeen-Anttila tänään Hesarin sivujen välistä. Kuinka sattuvaa juuri tähän päivään, kun Pirkko Jalovaara on kivennyt tietä helvettiin hyvillä aikomuksilla. Ja nyt me hyvin aikein irtisanoudumme hänestä.
Ei kai se ole ihmisestä irtisanoutumista, jos ei halua häntä kirkkoon vinoutunutta opetusta antamaan. Onhan hän saanut tilaisuuden ja puheenvuoron eilisessä ohjelmassa ja kutsuttu useammankin seurakunnan hallintoon lähiviikkoina.
Kun opetus menee pieleen, on ohjauksen paikka. Se on sitten kutsuttavasta kiinni, ottaako ohjauksen vastaan.
Mielestäni MOT-ohjelma teki palveluksen kirkolle.
Hyvin kirjoitettu, vaikkakin eri näkökulmasta ja eri sanoin kuin itse asian ilmaisisin.
Vanhan kristillisen teologian mukaan pahalla ei ole omaa itsenäistä olemassaoloa vaan se on olemukseltaan hyvän puutetta, ei-olemassaoloa. Paha on siis hyvän loinen: se kätkeytyy aina hyvän alle ja esiintyy hyvän nimissä. Paha lupaa aina jotain hyvää – paradoksaalisesti.
On oikeastaan käsitteellinen totuus, ettei pahaa sinänsä voi haluta. Tämän arkikokemuskin vahvistaa: useimmiten pahasta kiinni jäänyt puolustelee tekoaan väittämällä tarkoittaneensa kuitenkin jotain hyvää.
Mitä ylevämpi ja yleisesti hyväksytympi asia, sitä turvallisempi ja lokoisampi piilopaikka se on pahalle. Juuri kaikkein pyhimpien ja omana aikanaan yleisimmin hyväksyttyjen asioiden nimissä on historian saatossa tehty eniten pahaa.
Tämä on ymmärrettävää: Kun pahaa tehdään Jumalan, edistyksen tai tasa-arvon nimissä, sitä on vaikea vastustaa, koska silloin helposti leimautuu itse Jumalan, edistyksen tai tasa-arvon vastustajaksi.
On hirvittävän tuskallista huomata, että myös ne minulle rakkaat hyvän käsitteet voivat toimia pahan piilopaikkoina. Esimerkiksi me vanhoillislestadiolaiset olemme joutuneet viime vuosina kipeällä tavalla havaitsemaan, kuinka ovelasti paha on kätkeytynyt meille rakkaiden hengellisten käsitteiden alle: niitä on voitu käyttää vaikkapa pedofiliatapausten peittelyyn.
Yleisesti ottaen meidän yhteiskuntamme vaikuttaa kuitenkin olevan jo hyvin vastustuskykyinen hengellisyyden alle piiloutuvaa pahaa vastaan. Sen sijaan sellaisiin käsitteisiin kuin ”tasa-arvo”, ”vapaus”, ”suvaitsevaisuus”, ”edistys” tai ”tiede” suhtaudutaan yhä yllättävän sinisilmäisesti. Silti nekin voivat toimia aivan yhtälailla pahan piilopaikkoina: niiden nimissä on Ranskan vallankumouksesta lähtien surmattu satoja miljoonia ihmisiä. Yhä edelleen tasa-arvon tai suvaitsevuuden alle mahdollisesti kätkeytyvästä pahasta varoittava leimataan kuitenkin hyvin helposti itse tasa-arvon tai suvaitsevuuden vastustajaksi.
Liisa Suorsa, ei se ole ihmisestä irtisanoutumista jos ei kutsu häntä omaan seurakuntaansa pitämään rukoushetkiä, joissa manataan demoneita. Sen sijaan se kansanliike, joka nykyisen sosiaalisen median aikana syntyy sekunnissa, kuohuu ja natisee liitoksissaan ja irtisanoutuu kuka milloin mistäkin, se hirvittävän helposti ulkoistaa pahuuden. Arvostan ihan älyttömästi piispojamme, jotka ovat sanoneet jotakin ääneen. Toisaalta on kuitenkin tiedostettava se, että jos puhumme moniäänisestä kirkosta yhtäällä, se merkitsee sitä, että myös toisaalla sitä ääntä käytetään ja että piispa ei ole yhtä kuin kirkko. On siis absurdia vaatia meidän kirkkoa jyrähtämään yhdellä äänellä jotakin, joka edustaa ”kirkon virallista kantaa” ja samalla vaatia moniäänisyyttä kirkon sisälle. Olen silti itse Jalovaara-keissistä samaa mieltä: MOT teki palveluksen kirkolle. Silti minusta on vähän erikoista, että ensin kutsutaan henkilö pitämään rukousiltoja seurakuntaan ja sekunnissa hänet heitetään pihalle, kun se mitä hän touhuaa tulee julkisuuteen.
Joona Korteniemi, minä ajattelen pahuuden ulkoistamista vähempi teologisin ja enempi varmaan psykodynaamisin ulottuvuuksin. Varhaiseen lapsuuteen kuuluu jyrkkä jako hyvyyteen ja pahuuteen ja pahuus on pakko ulkoistaa, muuten se muodostuisi liian tuhoavaksi. Jollain tavalla tämä varhainen defenssi tuntuu elävän meissä syvällä. Sori tämä tosi kömpelö esitys, mutta en jostain syystä osaa oikein hyvin pukea sanoiksi sitä, miten toi ”splittaamisen” käsite ilmenee minusta yhteisöissä ja yhteiskunnissa kollektiivisina ilmiöinä.
Mainitsemiisi käsitteisiin (”tasa-arvo”,”vapaus”, ”suvaitsevaisuus”) voi sisältyä pahaa etenkin silloin, kun niitä ajavat ihmiset ovat valmiita henkiseen, hengelliseen tai jopa fyysiseen väkivaltaan ajaakseen itselleen henkeen ja vereen pyhiä asioita. About siinä kai se ainakin mun mielestä hyvyyden ja pahuuden jakolinja menee. Riippumatta herätysliiketaustoista, seksuaalisesta suuntautumisesta tai suvaitsevuuden asteesta.
”Naispappeuden vastustajat ovat niin ikään meitä.”
Kiitos tästä, Helena .
Löysin itseni kirjoituksesta, joten kiitos, sisar H.
Perheessä saatetaan vihata ja rakastaa, lähentyä tai sanoutua irti. Perhe se on tämäkin, kristillinen kirkko.
Veli T, tarkoituksellisesti en ole lukenut vielä yhtään bloggausta aiheen tiimoilta (näin kyllä otsikon sun blogista). Todennäköisesti olen kanssasi samaa mieltä Minusta ristiriitaisetkin äänet voivat soida jossain kummassa jazz-harmoniassa. Itse ainakin huomaan välillä olevani suorastaan itsenikin kanssa eri mieltä asioista. Ja perheterapia on hyvin lähellä sydäntäni. Jotenkin kuitenkin ne perheet tuntuvat kaikkein ongelmallisimmilta, jotka sanoutuvat irti. Onneksi siinä on aina lähentymisenkin mahdollisuus olemassa.
Martti, no mutta näinhän se on! Vaikka en tietenkään hyväksy sitä, että ette hyväksy
Erittäin fiksu ja raikas kirjoitus Helena! Kiitos!
Vaikka kirkon ei pidä elää median ehdoilla ja pääosa kirkon kylvö- ja rakennustyöstä tapahtuu arjessa median ulkopuolella, niin kirkon julkisilla kasvoillakin on väliä. Paljon irtisanoutumista enemmän pitäisi kuulua ja näkyä se, mihin kirkko sitoutuu ja luottaa. On puhuttava ja opettettava Jeesuksesta, mikä ei tarkoita epäkohtien ohittamista tai vähättelyä, vaan uskollisuutta kirkon Herralle ja omalle missiolle.
Niinpä niin, he ovat meitä. Meitä ovat kaikki herätys- ym. liikkeet, kuin myös kaikkien liikkeiden ulkopuolella olevat. Tämä usein unohtuu näissä taistoissa, joita tälläkin palstalla käydään. Ketkä sitten ovat ”me”? Eiköhän kristittyjen ”me” ole kaikki ne, jotka uskovat ja turvautuvat Kristukseen. Muuta kynnystä ei oikeasti ole.
Janne Villa:
Tieten, vuosikymmeniä. Tosiasiassa hyväksikäyttänyt Jalovaaran markkina-arvoa.
Helena Paalanne:
Turha rypistää nyt kun on housuissa. Minusta Paalanne puuttui oikeaan asiaan. Käsienpesu sakramentti on aina kuulunut hengellisen vallan käyttäjien liturgiaan.
Minä toivon että jollakin kirkonmiehellä olisi kanttia sanoa: ”Meitä on vedätetty, pitkään. Pyydämme anteeksi kaikilta uskonnon uhreilta.”