Nyt on kyllä tarjolla niin järisyttävää televisiodraamaa, että jokaisen vähänkin suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan todellisuudesta kiinnostuneen kannattaa katsoa tarkkaan ja ajatuksella.
YLE TV1:n tuottama Tiina Lymin ohjaama ja yhdessä Juha Lehtolan kanssa käsikirjoittama kolmiosainen draamakomedia Sisäilmaa on niin tuhtia tavaraa, että se repii kertaheitolla auki kaikki kauniit puheet ja muut jargonit yhteiskunnan turvaverkoista ja TE-toimistojen työllisyyttä edistävistä strategioista.
Teatterikorkeakoulun näyttelijätyön professorina pitkään toiminut Elina Knihtilä tekee sarjassa elämänsä roolin TE-toimiston palveluesimies Annelina, jonka päälle kaatuu kaikki, niin asiakkaiden loputon jono kuin ministeriön esimiesten ja konsulttien taivaita hipovat strategiat.
Mitään muuta taivaallista Sisäilmassa ei olekaan, mutta juuri siksi sitä pitäisikin seurakuntien työntekijäkunnassa ja kirkossa laajemminkin katso hyvin huolella. En muista aikoihin lukeneeni ja katsoneeni niin raadollista suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan ruumiinavausta kuin mitä Sisäilmaa repäisee tajuntaan. Siis sitä maailma, minkä kirkon diakoniatyöntekijät toki tuntevat, mutta mikä niin harvoin nousee kirkollisenkaan median otsikoihin.
Totta kai Sisäilmaa menee överiksi, mutta niin pitääkin. Nämä ovat asioita, jotka eivät mene perille silittelemällä ja pikkusievillä puheilla. Tai kokouksia pitämällä. Nyt pitää puhua tunteella, suurilla kirjaimilla, kokosivun otsikoilla.
Sillä jos ei hyvinvointiyhteiskunnan rapautumista nähdä ja sille tehdä jotain, nähdään meilläkin kohta samaa menoa kuin Capitolin kukkulalla.
Turha tätä on enempää analysoida, ei Sisäilmaa avaudu kuin katsomalla. Ennakkoluulottomasti ja avoimin mielin.
Sarja alkoi maanantaina TV1:ssä, mutta on katsottavissa kokonaan YLE Areenassa. Ja jos tarkempaa tietoa haluat ennakkoon, niin täältä löytyy:
Se että yksi tv- näytelmän kirjoittaja ja ohjaaja repivät teksteissään rikki turvakäsitteitä ei vielä merkitse sitä että he puhuvat muusta todellisuudesta kun omastansa.
Suomalainen hyvinvointi yhteiskunta ei ole mikään raadollinen ruumis. Kun sitä vertailee kansainväliseen hyvinvointipalveluksiin niin Suomi on muiden Pohjoismaitten kanssa se yhteisö joka parhaiten ottaa yhteisvastuuta kansalaisistaan.
Voi poimia hyvin monta yksityistapausta teesinsä tueksi , mutta silti ne puutteet eivät todista sitä että systeemi, hyvinvointiyhteiskunta, olisi hajoamisen partaalla tai kuoleman kielissä.
Draamojen olemukseen kuuluu olla järisyttävä . Eihän tekijät muuten saa kaipaamaansa arvostusta yhteiskunnallisina profeettoina.
Markku, kyllä kysymys on myös yksittäisen ihmisen näkökulmasta. Siitä, katsooko hyvinvointiyhteiskuntaa leipäjonon ja TE-toimiston jonotuslapun tasolta vai organisaatiokaavioiden ja neuvottelupöytien baklavatarjoilun maailmasta.
Capitolin kukkulan tapahtumat osoittavat, ettei tämä yhteiskunnan sekaisin saava joukko tarvitse olla kovinkaan suuri. Tarpeeksi monta yksittäistapausta voi saada oikein johdettuna aika paljon tuhoa aikaan – niin fyysisesti kuin henkisesti.
Varmasti näinkin kuten Markku Hirn kirjoittaa.
Kuitenkin nuorten katsomisessa varhaisesta on isoa ongelmaa kun toisen asteen opinnoissa menestymisen jälkeen elämä on hukassa.
Näin ylimääräinen vuosi ei auta kuin joitakin nuoria.
Kun Ihminen nuorena tuskin kirjoittaa omamallista kokemusta ei siihen tabletit näppäilyyn auta. Tämä tulisi ottaa vakavasti katsottuna pieneen väestöömme.
Useiden virastojen toimintaa läheltä seuranneena, en voinut kuin ihmetellä miten syvällisesti nostettiin esiin vallitsevaa todellisuutta.
Tulee mieleen satu kuninkaan vaatteista ja lapsesta , joka kertoo ettei niitä oikeasti ole. Henkilökemiaan voi samaistua jokainen, joka on virastotyötä sisältäpäin päässyt seuraamaan. Tietysti kaikki on viety draamassa överiksi, mutta siellä pohjalla on se kultajyvänen, jonka perustalle överi on rakennettu.
Tuota katsoessa ei voinut kuin hymyillä, mutta nyt kun tajuaa miten vaarallinen ulostulo se on, niin hymy on hyytynyt. On hyvin vaikea lähteä korjaamaan vallitsevia epäkohtia, joita on turhalla touhulla peitelty vuosikymmeniä. On tiedetty mitä tapahtuu, mutta on jatkettu vain, niin kuin ennenkin.
Oma rakas kirkon nuorisotyö tulee ensimmäisenä mieleen. Hehkutetaan rippikoulua kirkon lippulaivana. Samalla monet pelkäävät näitä leirejä ja ovat kyykistyneet koko toimintaan. Tehdään vain työ ja se on siinä. Ihan samoin kuin joku TE-toimiston työntekijöistä.
”Sisäilmaa” on tulevaisuuden klassikko jo syntyessään, sen verran hyvin se osuu.
”Auta minua” on inhimillisyydessään niin lähelle tuleva pyyntö, ettei sen edessä saa antautua välinpitämättömyyteen, mutta juuri sen ovat joutuneet tekemään vanhemmat kotona, opettajat kouluissa, ystävät ja läheiset ja lopulta joudumme syvälle ihmisyyden perimmäisten kysymysten äärelle.
Yhteiskunnan päättäjät ovat jo aikoja sitten valinneet tien, että raha ratkaisee kaiken, mutta nyt ollaan pulassa, kun rahat alkavat kassasta loppumaan.
Mistä saadaan kansalle Kristillinen kasvatus ja arvo pohja, joka opettaa jakamista ja yhteisöllisyyttä, kun ollaan jos usean sukupolven opetettu, että jokainen yksilö pärjää omillaan, kun tekee kovasti töitä ja ansaitsee vain paljon rahaa…
Henkinen pahoinvointi on paljolti läheisyyden puutetta, mutta kukaan ei ehdi kiireiltään, edes omia lapsiaan….
Hyvä sarja, ainakin kaksi ensimmäistä jaksoa. Kolmas osa oli huonoin, siihen oli ympätty scifi-hömppää, vaikka viraston arjen kuvaamisessa olisi ollut kylliksi satiiria. Lisäksi sarja alkoi lopussa turhan osoittelevasti julistaa.
Mielestäni sarja pikemminkin kuvaa hallinnon byrokratiaa ja päättäjien irtaantumista käytännön työstä kuin hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa. Eihän sarjassa kukaan hyvinvointiyhteiskuntaa varsinaisesti kyseenalaista. Keinot vain ovat erilaisia päättäjien pöydässä ja ruohonjuuritasolla.
Minusta sarjan virastossa ongelma on sama kuin monilla julkishallinnon työpaikoilla todellisuudessakin: työtä on älyttömästi ja työntekijöitä liian vähän, jolloin sinänsä oikeita ja hyviä tavoitteita ei ole mahdollista saavuttaa kuin osittain.