Ylidiakoni Jyrki Härkönen kiinnitti ensimmäisenä ainakin minun huomioni Jukka Keskitalon kirjoitukseen, samoin kuin Jaakko Heinimäen samasta aiheesta tehtyyn pääkirjoitukseen. Työntekijäkeskeisen seurakunnan elämä on työkeskeistä, ja siinä työntekijöiden logiikka rulettaa.
Tärkeä asia on nyt sanottu piispankin suulla. Mutta miten kauniisti piispallisesti sivistynyt ihminen sen osaakaan tehdä! Lukekaa uusimman Kotimaan kolumni. Hän tekee sen niin kauniisti ja hienovaraisesti että kukaan ei taatusti suutu tai loukkaannu tai provosoidu. Ja kuitenkin – jos niin haluaa tulkita – hän avaa kirkkomme tulevaisuustyössä paksuun lumihankeen aivan uuden polun. ”Seurakuntakoon kasvattaminen ja työntekijävetoisuus sopivat kirkkomme vallitsevaan kirkollisverorahoitteiseen todellisuuteen. Siksi liitoksia nähtäneen jatkossakin.” Tämä on se tallattu vanha rahapolku.
Mikä sitten olisi uusi polku. Samalla kuin talousvaikeuksissa edelleen haikaillaan seurakuntaliitosta, olen alkanut kuulemaan ison seurakuntayhtymän köyhtyvissä seurakunnissa myös varovaista kyselyä kokonaan toiseen suuntaan. Ja senhän tietää minkä äläkän sellainen saa aikaan. Älkää hulluja puhuko, millä ihmeellä niitä kirkkoherroja ja muita työntekijöitä vielä useampaan seurakuntaan palkataan?! Tanskan, Norjan ja Saksan luterilaiset kirkot näyttävät olevan moninkertaisesti varakkaampia kuin omamme. Eivätkä välttämättä rahallisesti.
Keskitalo osaa pukea ajatuksen somasti kysymyksen ja leikin muotoon: ”Pitäisikö kirkollisessa strategiashakissa miettiä asioita jo nyt kolmanteen ja neljänteen siirtoon asti?”
