Joskus edellisen vuosituhannen viimeisinä vuosina vastuulleni kuului Tampereen seurakuntien erityisnuorisotyöhön tulevien harjoittelijakandidaattien haastattelu. Yleensä tämä tehtiin niin, että mentiin käymään jollain erityisnuorisotyön klubilla, jossa sitten jutusteltiin. Erään kerran harjoittelijaksi halukas, ammatinvaihtoa suunnitteleva nainen, ehdotti, että klubien nimistä pitäisi poistaa maininta seurakunnasta. Sillä kun on hänen tietämänsä mukaan niin huono kaiku ihmisten, varsinkin nuorten, korvissa. Sitten vasta sisällä heille sopisi kertoa, minkä puljun tiloihin ovat sattuneet saapumaan.
En suositellut häntä harjoittelua suorittamaan. Ensinnäkään seurakunta ei saa toimia sammutetuin lyhdyin. Toisekseen, miksi tulla harjoittelemaan työpaikkaan, jota pitää huonomaineisena?
Vähän samaa pohdiskeli ilmeisesti Kurkku&Kupongin päätoimittaja Simola puolustaessaan seurakuntien seiniä. Voiko olla seurakunnan toimintaa, joka ei olisi seurakuntajohtoista? Pitääkö siellä aina mainita se Jeesus? Montako kertaa on riittävästi? Pitääkö aina olla paikalla seurakunnasta palkkaa nauttivan hengellikön?
Aika monesti kuulee tapahtumia perusteltavan seurakunnan toiminnaksi sillä, että ”onhan meillä hartaus ja lauletaan ruokalaulut”. Sekö riittää? Miten näen tässä vanhatestamentillista uhriajattelua; kun suoritan tietyt menot, voin hyvin omintunnoin toimia tämän puljun piirissä.
Eihän sitä tietysti mitään pitäisi vaatia vaan kaikesta vähästäkin pitäisi olla kiitollinen, mutta eikö kristinusko jotenkin ole, paitsi avoin, myös elämän kattava tapa katsella elämää (ja siitä pidemmällekin)? Olisiko liikaa ajateltu, että seurakunta olisi paikka, jossa ihmiset edes pyrkisivät kohtaamaan toisissaan Kristuksen ja jossa järjestetty toiminta olisi harkittu katselemalla sitä rakkauden kaksoiskäskyn kautta? Ettei vain tyydyttäisi pitämään niitä puolivillaisia hartaushetkiä ja pyydettäisi itse kirkkoherra paikalle, joka moninaisten kiireidensä keskeltä on luvannut tulla lukemaan meille Herran siunauksen.
Toiminnallisuus, aktivointi ja hengellisyys eivät ole toisiaan pois sulkevia elementtejä. Teki Jeesuskin paljon muuta kuin vain puhui hengellisiä. Voidaan perustellusti kyseenalaistaa sekin, missä määrin Jeesuksen julistus oli lainkaan perusteiltaan hengellistä (vrt.Sadinmaa). Ihmisen auttaminen ja diakonia on seurakunnan luovuttamaton perustehtävä, mutta avoimin kortein on siinäkin pelattava.
Byrokratian purkaminen ja väistämätön työntekijäkeskeisyyden murtuminen ovat toivottavasti ensimmäisiä askelia kirkon miettiessä tilannettaan ja paikkaansa nyky-yhteiskunnassa. Kyse on kuulumisesta ja kuulumisessa on kyse rakkaudesta.
Jeesuksen opetettua kansaa koko päivän kertoivat opetuslapset kohdanneensa pojan, jolla oli mukana viisi leipää ja kaksi kalaa. Jeesus käski heidät heti pois pojan luota, koska heillä ei ollut esittää rikosrekisteriotetta tai hygieniapassia.
Kirko on pelastuslaitos. Kirkon tehtävänä on toimittaa mahdollisimman paljon ihmisiä taivaaseen. En oikein usko, että Jeesuksesta vaikeneminen edesauttaisi tätä päämäärää.
Yrjö Sahama :”En oikein usko, että Jeesuksesta vaikeneminen edesauttaisi tätä päämäärää.”
Henk.koht. uskon. Vakaumuksensa mukaisesti voi toimia ”teoin ja totuudessa” sanomatta sanaakaan Jeesuksesta. Tämä on ollut oma tapani, mutta enhän olekaan ”oikea uskoinen”.
Ainoa näkyvä todiste uskostani ovat olleet seinille ripustetut ja pienille sivupöydille pystytetyt pienet ikonit, joiden edessä on tuohus odottamassa sytyttämistään. Vain muutamat nuoret ovat kysyneet olenko ortodoksi. Käsitykseni mukaan tuon kaltainen toiminta edellyttää sitä, että on todella sitoutunut rakastamaan Jumalaansa ”kaikesta sydämestään ja kaikesta sielustaan ja kaikesta mielestään ja kaikesta voimastaan” ja myös lohduttamaan ja rakastamaan huolien ja vaikeuksien alle uupuvia luokseen tulleita lähimmäisiään kuten itseään.
Ihmisen taivaaseen toimittaminen on Pyhän Hengen tehtävä.