Koska tässä kohden esiintyy moninaista harhaoppia, on tarpeen vielä lähemmin tarkastella objektiivista (yleistä) vanhurskautusta, varsinkin sen suhdetta subjektiiviseen (yksilön) vanhurskautukseen.
Raamatun mukaan on olemassa OBJEKTIIVINEN kaikkien ihmisten sovitus Jumalan kanssa, toisin sanoen sellainen, jota ei vasta ihmisten ole aikaansaatava, vaan joka on saatu aikaan yli 1900 vuotta sitten Kristuksen kautta. Sovitus on olemassa ennen mitään ihmisten taholta tulevaa toimintaa ja siitä riippumatta. Se on täysin valmis tosiasia, niin kuin maailman luominen.
Paavali todistaa Room. 5:10: ”Me tulimme sovitetuiksi Jumalan kanssa hänen Poikansa kuoleman kautta”. Silloin siis, Kristuksen kuollessa, tapahtui meidän sovittamisemme Jumalan kanssa. Samoin kuin Kristuksen kuolema on takanapäin, samoin on myös meidän sovituksemme toteuttaminen (2 Kor. 5:19).
Sovittaminen (καταλλάσσειν) Room. 5:10 ja 2 Kor. 5:19 ei merkitse ihmisessä tapahtuvaa mielenmuutosta, vaan TAPAHTUMAA JUMALAN SYDÄMESSÄ. Kun Jeesus uhrasi syntiuhrinsa, Jumala lakkasi vihaamasta ihmisiä. Tämä ei ole mitään dogmaattista kaavailua, vaan apostolin oma selitys. ”Jumala sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan”.
Jo silloin hän antoi koko maailmalle anteeksi sen synnin sydämessään (in foro divino) ja julisti sen vanhurskaaksi; se näet, ”ettei syntiä lueta” on Raamatun kielenkäytön mukaan (Room. 4:6─8) aivan samaa kuin synnin anteeksi antaminen tai syntisten vanhurskaaksi julistaminen. Edelleen on Kristuksen kuolleistaherättämyksen tosiasia Raamatun mukaan todellinen synneistäpäästö, toisin sanoen KOKO SYNTISEN MAAILMAN OBJEKTIIVINEN (YLEINEN, allekirjoittaneen lisäys) VANHURSKAUTUS (Room. 4:25).
Niin selvästi Raamattu todistaa objektiivisesta, Kristuksen kautta kerta kaikkiaan tapahtuneesta kaikkien ihmisten sovittamisesta Jumalan kanssa. (Vrt. Meyer 2 Kor. 5:18 s. johdosta: ”Ihmiset olivat sen tähden, ettei heidän syntiänsä ollut poistettu, Jumalan pyhän vihan alaiset, έχθροί θεοũ, Deo invisi [Room. 5:10], mutta sen kautta, että Jumala antoi Kristuksen kuolla, hän sai aikaan syntien poistamisen, jonka johdosta siis Jumalan viha lakkasi. Sama asia on ilmaistuna Room. 5:10, tosin passiivista sanontaa käyttäen.”)
Evankeliumi on sanoma tästä objektiivisesta, tapahtuneesta sovituksesta, ja siitä syystä sitä 2 Kor. 5:19 sanotaan sovituksen sanaksi. Sen ansiota on, että ihmiset nyt puolestaan eli SUBJEKTIIVISESTI (HENKILÖKOHTAISESTI, allekirjoittaneen lisäys) tulevat sovitetuiksi Jumalan kanssa yksinomaan uskon kautta (sola fide). Me tulemme toisin sanoen vain sen tähden uskon kautta sovitetuiksi Jumalan kanssa, että sovitus Kristuksen suorittaman hyvityksen ansiosta JO ON OLEMASSA, JULISTETAAN JA TARJOTAAN evankeliumissa.
Paavali kehottaa uskomaan objektiivisesti olemassa olevaan sovitukseen 2 Kor. 5:20 sanoen: ”Antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa”, ja Room. 5:11 hän todistaa puhuen kaikkien kristittyjen suulla, että me ”nyt”, toisin sanoen subjektiivisesti uskoviksi tullessamme, olemme ottaneet vastaan (objektiivisen) sovituksen.
… Raamatunmukaisesti korostaa luterilainen tunnustuskin sitä totuutta, että on olemassa yksi ainoa tapa ihmisten tulla subjektiivisesti sovitetuiksi Jumalan kanssa nimittäin USKON KAUTTA Kristuksen hankkimaan sovitukseen eli syntien anteeksiantamukseen (vrt. Apologia: ”Usko sovittaa ja tekee meidät vanhurskaiksi Jumalan edessä, milloin hyvänsä uskon kautta tartumme Jumalan lupaukseen”; M. 144; 101, 81; 108, 114; 119, 61; suom. 77, 82, 90).
Koko kristinopin kannalta on ratkaiseva merkitys sillä, ettei vähääkään tingitä objektiivisesta sovituksesta. Jos pidetään kiinni siitä, että ihmiset ovat Kristuksen tekemisen ja kärsimisen kautta täysin sovitetut Jumalan kanssa, ei jää enää mitään tilaa sille moninaisessa muodossa esiintyvälle harhaopille, että ihmisten täytyy kokonaan tai osaksi itse saada aikaan sovituksensa Jumalan kanssa.
Näin on pohja poissa kaikelta rationalistiselta, roomalaiselta ja nykyajan-teologiselta tekojen opilta. Objektiivinen, Kristuksen kautta aikaansaatu kaikkien ihmisten sovitus Jumalan kanssa pakottaa käsittämään evankeliumin ja uskon oikein. Evankeliumi ei voi silloin olla mitään muuta kuin sitä, että julistetaan ja tarjotaan Kristuksen hankkimaa syntien anteeksiantamusta, eikä pelastava usko voi olla mitään muuta kuin sitä, että vain vastaanotetaan Kristuksen hankkima syntien anteeksiantamus (vrt. Luther: ”Joka julistaa koko maailmalle, että koko maailman synti on Kristuksessa nielty”; St. L. XI, 693; W.A. 12, 515; ja taas: ”Usko pitää kätensä ja säkkinsä ojennettuna ja vain sallii itsellensä hyvää tehtävän”; St. L. XI, 1103 s.; W.A. 21, 487 s.).
Mutta jos ei opita tuntemaan Raamatun oppia Kristuksen sijaishyvityksen kautta tapahtuneesta täydellisestä sovituksesta tai jos siitä taas luovutaan, on siitä aivan itsestään seurauksena rationalistinen, roomalainen, arminiolainen tai nykyajan-teologinen tekojen oppi.
Jos Kristus ei ole suorittanut hyvitystä ihmisten edestä tai on suorittanut sen vain osaksi, on ihmisten tehtävänä suorittaa se, mikä Kristukselta on jäänyt suorittamatta. Silloin evankeliumi ei ole julistusta sovituksesta eli armosta, vaan se alennetaan jonkinlaiseksi ohjeeksi, miten ihmiset itse voisivat omilla teoillaan saada Jumalan muuttumaan armolliseksi. Toisin sanoen: evankeliumista tulee silloin laki ja uskosta tulee ihmisen suoritus, jonka kautta ihminen pyrkii Jumalan suosioon. Mutta silloin onkin luovuttu kristinopin tärkeimmästä uskonkohdasta.
Ote yhdysvaltalaisen ja luterilaisen teologin Franz Pieperin (1852─1931) lyhennetystä laitoksesta ”Kristillinen dogmatiikka”, (alkuperäinen teos on nimeltään D. Franz Pieper, Christliche Dogmatik, umgearbeitet von D. Dr. J. T. Müller, Concordia Publishing House, St. Louis (Mo) U.S.A., 1946.), s. 321─323, SLEY, Helsinki, 1961. Teoksesta löytyy uudempi suomenkielinen laitos vuodelta 1995.
Kuinka Jeesuksen sanat että ilman että tekee parannusta hukkuu, siis kuka nyt on oikeassa.
Ari, sinun kanssa on eri yhteyksissä keskusteltu paljon parannuksesta. Tässäkin sitaatissa vedotaan Raamatunkohtaan: ”Antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa.” (2. Kor. 5:20) Kun tämä toteutuu, ihminen on tehnyt parannuksen eli kääntynyt ja muuttanut mielensä. Lisäksi puhutaan sovituksen vastaanottamisesta.
Totta kaikki tuo. Jeesus on itse tullut synniksi ja sovittanut koko maailman synnin. Tieto tästä tosiasiasta ei näytä liikuttavan kovinkaan monia mitenkään.
Koko maailman sovitus Jeesuksen tähden ja perusteella hyväksytään laajalti kristikunnassa. Se on onneksi eri kirkkokuntia ja seurakuntia yhdistävä tekijä. Kyllä esim. helluntailaisetkin sen hyväksyvät. Sen sijaan ei yleistä vanhurskauttamista hyväksytä samalla tavalla.
Vahvistu siis, poikani, siinä armossa, joka on Kristuksessa Jeesuksessa. 2. Tim. 2:1
Meidän Jumalamme sana pysyy iankaikkisesti. Jes. 40:8
Jumalan sana on elämän vesi; mitä enemmän sitä juoksutat, sitä raikkaampana se virtaa. Se on Jumalan kirkkauden tuli; mitä enemmän siihen puhallat, sitä kirkkaampana se palaa. Se on Herran pellon siemen; mitä enemmän sitä jauhat, sitä runsaampi siitä tulee. Se on taivaan leipä; mitä useammalle sitä murretaan ja jaetaan, sitä enemmän sitä jää jäljelle. Se on Hengen miekka; mitä lujemmin sitä hiotaan, sitä kirkkaampana se välkkyy.
Piispa Jewel, Hiljaisiin hetkiin, Päivä, 1996.
Ari, hyvä,
nähdäkseni sekoitat (?) kaksi asiaa. On olemassa synnintekijälle tarjottu sovitus ja on olemassa Jumalan hyvä tarkoitus, joka on ihmisen pyrkimys olla tekemättä syntiä, mihin ihminen ei kuitenkaan yrityksistään huolimatta (tai joskus kenties jopa juuri siitä syystä?) ole onnistuvainen.
Haluatko väittää (toivottavasti et kuitenkaan!), että sovitus olisi loppujen lopuksi ihmisen oman yrityksen palkkio, tai ihmiselle vaatimus ”mission impossible”?
Sovitus ei tietenkään ole lupa tehdä syntiä, vaikka sovitus onkin tarjolla juuri (ja erityisesti) syntisille.
Onko(han) tuon yksin Jumalan tarjoaman sovituksen ymmärtäminen – tai hyväksyminen – (meille) ihmisille niin vaikeaa sen vuoksi, että meillä on kiusaus ikäänkuin yrittää ”tehdä jumala omaksi (ihmisen) kuvaksemme” sen sijaan, että me olisimme vajavaisina ja syntisinäkin Jumalan kuvia – toivon(i) mukaan kuitenkin juuri armahdettuna syntisenä?
Käsittääkseni ”parannus” tarkoittaa Jumalan puoleen kääntymistä (tai palaamista), siis Jumalan jo tarjoamaan armoon ja armoon luottamiseen turvautumista.
Toki Raamatusta löytyy monenlaisia tiedon sirpaleita, joista voi kiistellä maailman loppuun asti (tai viimeiselle tuomiolle), jolloin selviää, onko kyseessä ollut kohdallamme Jumalan tarjoama ”valkoisen puvun” varhurskaus vai ”niinkuin tahrainen vaate on kaikki teidän [oma]vanhurksautenne”.
Eli perinteisesti ilmaisten: on erotettava laki ja evankeliumi (merkityksessä ”hyvä sanoma”). Mutta molemmat tarvitaan. Armo tulee kuitenkin ensin – ensisijaisesti ja viimekädessä ratkaisevana. Kaikki muu ”palaa” lopultakin. Armo ja totuus jäävät.
” Kun Jeesus uhrasi syntiuhrinsa, Jumala lakkasi vihaamasta ihmisiä. ”
En ole kuullutkaa, että Jumala vihaa ihmisiä. Missä Raamatussa sanotaan näin.
Sen sijaan Raamattu sanoo Jumalan rakastavan ihmistä;
”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.” ( Jh 3:16).
Puhuuko Pieper omiansa?
Mika, kirjoitat:
”… ei jää enää mitään tilaa sille moninaisessa muodossa esiintyvälle harhaopille, että ihmisten täytyy kokonaan tai osaksi itse saada aikaan sovituksensa Jumalan kanssa.”
Toivon, ettei ”moninainen muoto” sisällä sovituksen vastaanottamista?
Niin, mitä tarkoittaa käsite ”tekeminen”?
Voidaan tietenkin pohtia, onko omaan (hurskaus)työhön luottamisesta luopuminen ja armon varaan jättäytyminen olemukseltaan suorittamista. Ehkä kuitenkin sitä ei pidetä varsinaisena suorittamisena tai ”tekemisenä” sanan varsinaisessa merkityksessä. Eihän uskominenkaan pohjimmiltaan ole ”uskomisen (tai uskottelun?) suorittamista”, eikä (Jumalan armoon) luottaminen ole armoon luottamisen suorittamista.
”Usko tulee kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta.” (Room 10:17). Siinä ei siis sanota että kuuntelemisen kautta, vaikka ei toki kielletä aktiivista kuuntelemistakaan (silloin yleensä myös kuullaan); pikemminkin myös kehoitetaan aktiivisesti kuuntelemaan (ja lukemaan) Jumalan Sanaa.
Kieltäytyminen armon tarjouksesta on tekemistä (tai peräti suorittamista).
Toisaalta, ehkäpä armotarjouksen valitsematta jättäminenkin on oikeastaan sekin valintaa ja sikäli ”tekemistä”.
Reijo Mänttäri. Juuri siitä on kuitenkin kysymys, mitä et toivo. Usko ottaa vastaan valmiin pelastuksen mutta ei saa sitä aikaan eikä usko synny ihmisen omasta yrittämisestä. Sovitus otetaan vastaan, saadaan ottaa vastaan (ja ”pitää” ottaa vastaan) uskolla.
Toivon, että en tällä pilannut päivääsi.
Sovitus tulee vastaanottaa omalle kohdalle. Se on selvä.
Otetaan vastaan uskolla jonka Jumala sitä haluavassa vaikuttaa.
Ihmisellä on täydellinen valta päättä omasta ikuisuuspaikastaan.
Reijo M. Ei ihan pidä paikkaansa. Jeesus sanoo, että kukaan ei voi tulla Hänen luokseen, ellei Isä häntä vedä. Paavali Damaskoksen tiellä halusi aktiivisesti kaikkea muuta kuin tulla uskoon Herraan Jeesukseen. Ja on niitäkin tapauksia, joissa ihmiset ovat kertoneet joskus halunneensa jumalauskon avautumista, mutta se ei onnistunut. Niinpä totesivat, että Jumalaa ei ole edes olemassa.
Ainakin minun haluamiseni ja toivomiseni ovat niin häälyviä ja muuttuvia, että olen kiitollinen siitä, että saan elää ”Jumalan Pojan uskossa” ts. uskoen Jumalan Poikaan ja Hänen itsensä uskoessa minussa.
Sami P. Ortodoksit – tai ainakin polemiikasta läntisiä kurkkoja kohtaan kiinnostuneet – kaivavat havaintojeni mukaan mieluusti esille neljä teemaa: paavin vallan ja johtoaseman (mikä voidaan toki ymmärtää moninkin eri tavoin), Augustinuksen perisyntiopin, Anselmin opin Kristuksen rangaistuskärsimyksestä edestämme sekä ”protestanttisen raamattukäsityksen” paperipaavina. Nyt taidetaan keskustella viidennestä teemasta eli vanhurskauttamisopista, Suomessa kun ollaan.
Kristuksen työ – ”joka meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaasta” – on aina voitu sanoittaa eri tavoin. Minulla ja tuskin muillakaan ei ole mitään sitä ortodoksista painotusta vastaan, että ristinkuolemassa ja ykösnousemuksessa (jotka kuuluvat erottamattomasti yhteen) oli kysymys ennen kaikkea Jumalan rakkauden ilmoittamisesta ja ilmaisemisesta. Samalla tämä pelastus sisältää, sanoisinko, useita aspekteja. Kristus on sovittanut meidän syntimme ja kärsinyt niiden rangaistuksen, palauttanut ihmisarvon hyljeksityille, sammuttanut Jumalan vihan (mikä evankeliumi palokuntalaisille! :), voittanut kuoleman ja perkeleen, antanut opastuksen Jumalan mielen mukaiseen elämään jne. Itse asiassa Jumala ei vihaa syntisiä ihmisiä vaan ihmisissä olevaa ja heitä vallassaan pitävää syntiä. Jumalan viha kohtaa Raamatun oman todistuksen mukaan jumalattomia ja katumattomia, tottelemattomia napisijoita jne. Joten itse asia Raamatusta löytyy. Sitten voidaan pohtia, milloin ja missä tilanteessa sitä kannattaa korostaa ja olla korostamatta. Missourin dogmatiikka muuten nostaa juuri Joh. 3:16:n koko Raamatun tärkeimmäksi tulkinta-avaimeksi luopumatta opettamasta Kristuksen rangaistuskärsimystä.
Jos polemisoida halutaan, myös ortodoksisen kirkon tulkintaa jumalallisen valon ja sen hengellisen näkemisen keskeisyyttä pelastusopissa voidaan arvostella. (En halua kuitenkaan sitä tehdä).
Marko, ehkä pointtisi oli tärkeä, en tosin ihan päässyt ajatukseen kiinni. Ortodoksista pelastus käsitystä voi arvioida ja osoittaa vääräksi.
Jos Pieper opettaa kirjassaan puuta heinää, ”Jumala lakkasi vihaamasta ihmistä” , niin onhan se varsin epäkristillinen opetus. Siis onko Jumala vihannut jotenkin kollektiivisesti ihmiskuntaa. Epäilen. Kollektiivinen vihan käsite on eri kuin Jumala vihastuu, tai Hän vihaa, rankaisee.
Seuraavaksi voisi kysyä mitä tämä tarkoittaa;
”Sovittaminen (καταλλάσσειν) Room. 5:10 ja 2 Kor. 5:19 ei merkitse ihmisessä tapahtuvaa mielenmuutosta, vaan TAPAHTUMAA JUMALAN SYDÄMESSÄ. ”
Siis mitä???
Sami. ”Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä.” (Joh. 3:36)
Mika, Joh 3:36, ei tarkoita sinun ja Pieperin Jumala vihaa ihmistä ajatusta. Jh 3:36, on ainut kertainen ja se on apokalyptinen termi, joka viittaa tulevaan tuomioon joka purkautuu viimeisellä tuomiolla ( 1 tess 1:10) .
Psalmit:
7:12 Jumala on vanhurskas tuomari ja Jumala, joka vihastuu joka päivä.
Jeesus pelastaa meidät tulevasta vihasta. 1. Tess. 1:10
Mika Septuaginta kääntää psalmin 7:12, näin;
” Eikä Hän joka päivä osoita heille vihaansa ” Psalmi 7:12.
Sami P 11:46. Totta kai Jumalan rakkaus on pelastusopin tärkein motiivi. Mutta siihen sisältyy useita keskeisiä teemoja, joista Jumalan vihan sammuttaminen on yksi ja rangaistuskärsimys toinen muiden lisäksi.
Vanha testamentti puhuu koko lailla paljon Jumalan vihasta ja sen kohdistumisesta. Koko ajan pitää myös muistaa, että kaikki puheemme Jumalan mielentiloista on jollakin tavoin analogista ja viitteen omaista.
Marko, tuo on totta. Myös Ut:n puolella Ananias ja Safiira kohtaavat Jumalan vihan. Mutta mitään kollektiivista ”Jumala vihaa maailmaa”, on vaikea ymmärtää. Koko vihan käsite on mysteeri. En osaa ratkaista sitä.
Sami P. Olen ilokseni huomannut, että kontroverssiteologia, jossa korostetaan vastapuolen virheitä ja poleemisesti puolustetaan omia näkemyksiä, on vähentynyt. Tämä käy ilmi, kun vertaa vaikkapa Pieperin jyrkkiä muotoiluja Missourin nykyiseen dogmatiikkaan Confessing The Gospel 1- 2.
Kysymys Jumalan vihasta on minun ymmärtääkseni siis yksi osa laajempaa kysymyksenasettelua ja pitää osata nähdä sellaisena. Pieper teki Raamatun erehtymättömyydestä ja Kristuksen sijaishyvityksestä (sekä suhtautumisesta luterilaisiin tunnustuskirjoihin) koko teologiansa jäsentävän periaatteen, jonka avulla jakoi kirkot ja teologit avoimesti ”vuohiin ja lampaisiin”. Tästä syystä esimerkiksi Seppo A Teinonen piti Missouri-synodia suorastaan ”sektoidina” eli kirkkokuntana, jossa oli lahkon piirteitä (!). Minusta puhe Jumalan vihasta ja sen sammuttamisesta Kristuksen verellä on Pieperin sovitusoppia tukeva ja perusteleva painotus samalla kun itse asia siis kyllä löytyy Raamatusta: Vedenpaisumus oli seurausta siitä, että maa oli tullut täyteen väkivaltaa. Sodoman tuho seurausta sen pahasta ja syntisestä menosta niin, että kaupungista ei löytynyt edes kymmentä vanhurskasta. Lähes koko Juuda joutui pakkosiirtolaisuuteen kollektiivina epäjumalanpalveluksen ja yhteiskunnallisen vääryyden vuoksi. Paavali painottaa psalmiin nojautuen, että ei ole yhden yhtäkään, joka hyvää tekee. Toisin sanoen Jumalan rakkaus meitä syntisiä kohtaan on käsittämättömän suuri – samalla kun me luonnostamme olemme Hänen vihansa alaisia.
Niin sanottu historiallis-kriittinen metodi, joka lähestyy Raamatun tekstiä ilman Jumalan pelkoa ja sen myöntämistä, että lukija on ”pyhällä maalla”, on aiheuttanut tuhoa luterilaisuudessa.
Esipuheesta Robert D. Preusin kirjassa Raamatun inspiraatio, Concordia, 1999. Tämä teos on Preusin väitöskirja.
Kristittyinä me hyväksymme Raamatun ja myönnymme kaikkiin sen lausumiin ikään kuin Jumala itse olisi puhunut ne, koska Raamattu on meille puhuva Jumala.
Robert D. Preus (1924-1995), Raamatun inspiraatio, s. 22, Concordia, 1999.
Raamatussa siis Jumala puhuu meille.
Marko kirjoitat melkein samalla tavalla kuin Pieper;
” Toisin sanoen Jumalan rakkaus meitä syntisiä kohtaan on käsittämättömän suuri – samalla kun me luonnostamme olemme Hänen vihansa alaisia.”
En osta tätä mallia. Hänen vihansa alaisia, mitähän tuolla tarkoitat?
”Kristittyinä me hyväksymme Raamatun ja myönnymme kaikkiin sen lausumiin ikään kuin Jumala itse olisi puhunut ne, koska Raamattu on meille puhuva Jumala.”
Hups, mistä näitä tulee? Aika spiritualistinen käsitys Raamatusta.
Sami P. Tässä on tietenkin kysymys asiasta, jota meidän on vaikea hahmottaa ristiriidattomasti. Jumala EI vihaa ihmistä mutta kylläkin sitä syntiä, joka lankeemuksen jälkeisesssä tilassamme läpäisee meidät ihmiset. Ja kuten mainitsemissani Raamatun kohdissa on ilmeistä, Jumalan vihan seuraukset kohtaavat niitä ihmisiä, joissa synti rehottaa ja jotka eivät kadu sekä tee parannusta. Yksimielisyyden Ohjeenkin sanoin perisynti ei ole
meidän substanssimme vaan aksidenssi, ei meidän olemuksemme vaan siihen piintynyt turmelus.
Ortodoksinen traditio sanoittaa ja ymmärtää nämä asiat toisin.
Mika R:lle. En halua ruveta väittelemään yleisestä vanhurskauttamisesta ja 1800-luvun muotijaottelusta objektiivinen – subjektiivinen. Huomautan vain, että tuo vanhurskauttamisopin tulkinta on teologisesti ja teologianhistoriallisesti kiistanalainen ”erikoisoppi”. Ruotsalaisen Rune Söderlundin mukaan sitä ei käytetty luterilaisessa ortodoksiassa. Ihminen, joka ei ole uskon kautta
yhdistetty Kristukseen, ei ole vanhurskautettu. Samalla on toki ilman muuta totta, että Kristus on sovittanut koko maailman kaikki synnit.
Sovituksesta on laaja ja mainio kirja tässä;
https://sti.fi/iustitia-16-uhri-ja-anteeksiantamus-2/
Yleinen ja uskosta vanhurskauttaminen
Yleisen vanhurskauttamisen ja uskosta vanhurskauttamisen suhdetta toisiinsa on usein kuvattu kahdella vertauksella, joista saattaa kuulla monenlaisia muunnoksia. Toinen on vertaus valosta ja sen näkemisestä, toinen vertaus velkakirjan rikki repimisestä. Opinselvyytensä takia aikanaan suuresti arvostettu rovasti K.E. Salonen (1883-1949) on ne esittänyt näin:
Usko näkee valmiin pelastuksen. Uskoa voidaan verrata silmään (Ef. 1:18, ks. myös Matt. 13:16,17, tämä toinen jae on allekirjoittaneen lisäys.) ja uskominen on hengellistä näkemistä (Joh. 6:40). Siksi Jeesus sanoi tulleensa ”avaamaan sokeain silmiä” (Luuk. 4:18) ja Paavali lähetettiin pakanain luo avaamaan heidän silmiään (Apt. 26:18). Parempaa kuvaa uskosta tuskin voidaankaan käyttää. Kristus on vanhurskauden aurinko, joka ristinsä veren tähden loistaa koko ihmiskunnan yllä: on siis kaikkien vanhurskaus (Jes. 60:1-3, Joh. 1:9). Mutta ihmiskunta jakaantuu tähän aurinkoon katsoen kahtia: uskottomat ovat sokeita, uskovat näkeviä. Mutta Kristus-aurinko ei vasta sitten ala loistaa ihmisten yllä, kun joku yksityinen uskoo; jo ristiltä tämä valo loistaa Jumalan edessä koko maailman yllä. Ihmisen omaantuntoon kyllä uskossa tulee valo, mutta se valo on hänen yllään ollut jo ennen uskoa (2 Kor. 4:6). Valossa oleminen ja valon näkeminen ovat kaksi eri asiaa.
Ja toinen vertaus:
Ristillä poistettiin synti Jumalan kasvojen edestä (3 Moos. 16:30), uskoessa ihmisen omaltatunnolta (Apt. 3:19). Rikas maanviljelijä repi rikki velkakirjan, jonka hän oli tehnyt eräälle ylioppilaalle. Mutta ylioppilas oli Saksassa lukujaan täydentämässä eikä tiennyt kuukausiin tapahtumasta mitään. Vasta kun hän tuli kotiin, sai hän tietää tämän hänen kohdallaan suuren hyvän teon ja hänen tuli hyvä olla. Hänen velkansa pyyhittiin pois kahdella tavalla. Perustapahtuma oli kuitenkin velkakirjan rikkirepiminen; ilman sitä ei olisi jälkimmäisestäkään ollut kysymystä. (Uudemmalla suomen kielellä ilmaisten: ilman sitä ei olisi jälkimmäinenkään voinut tapahtua, tämä sulku on allekirjoittaneen lisäys.)
Esa Santakari: Armosta autuaat, jälkikorjuuta evankelisen liikkeen ”autuuden ajasta”, s. 23, Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys,
Helsinki 1968. Laatimani blogin otsikko ei löydy tästä kirjasta.
Kristus näet omaksuttuaan ihmisluonnon tuli kerran ajassa, poisti lain kaikkine seurauksineen ja kuolemallaan vapautti koko ihmissuvun synnistä ja iankaikkisesta kuolemasta.
Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys, s. 417, SLEY, 1957.
Martti Luther selittää 1 Moos. 3:15, jonka mukaan Kristus polki rikki käärmeen eli perkeleen pään, seuraavasti: ”Siksi olen varma siitä, että monet pyhät ovat ymmärtäneet tämän salaisuuden; hehän odottivat Kristuksen syntyvän maailmaan naisesta ja VAPAUTTAVAN ihmissuvun”.
Ensimmäisen Mooseksen kirjan selitys, luvut 1─7, s. 187, vuoden 2004 painos, Suomen Luther-säätiö, korostus allekirjoittaneen.
Hienot tekstit, aivan upeat (K.E. Salonen (1883-1949) / Esa Santakari). Kiitos Mika!
Monilla tavoilla/sanoilla/kertomuksilla voidaan kuvata, ja yrittää kuvata uskoa ja sovitusta. Nämä olivat terävintä kärkeä.
Kristuksessa ei ole mitään kadotustuomiota. Room. 8:1
Muuten hyvää ja siunattua kansainvälistä mielenterveyspäivää kaikille!
Kiitos, samoin!