Yhteiskuntamme laatii hyvää tarkoittaen suunnattoman määrän sääntöjä. Niihin vain alkaa tukehtua.
Kirkkoherrana (24 vuotta) mietin, uskooko joku vakavissaan, että seurakunnissa vain joutilaina odotellaan, milloin päästään seuraavaa selvitystä tekemään.
Tietynlainen byrokratia lisääntyy tasaisen varmasti. Asian ikävä puoli on siinä, että hengellisen työn puurtajista tehdään toimistossa istuskelijoita sen sijaan, että he eläisivät seurakuntalaisten keskellä ja tekisivät sitä työtä, johon heillä on kutsumus.
Vaan sielläpä he istuvat kömpelöin sormin vaikkapa Kipan akkunaa avaamassa ja miettimässä, mikä logiikka tässä matkalaskun teossa tai ostolaskujen hyväksynnässä nyt olikaan. Ennen se tehtiin kynällä paperille ja pärjättiin hyvin. Se oli myös nopeampaa ja helppo opettaa äkkinäisellekin.
Ehkä minä olen ”old fart”, kun haikailen entistä aikaa, jolloin taloustoimiston osaavat ihmiset hoitivat taloushallintoon kuuluvat asiat ja hengelliset työntekijät pääsivät ilman niistä koituvia murheita ja ajan tärväämistä rynnistämään vaikkapa nuorten iltaa pitämään.
Korostan vielä, etten väheksy tiettyä tarpeellista byrokratiaa. Olisi vain parempi uskoa se osaaviin käsiin ja vapauttaa taitelijasielut kentälle.
Sama kokemus on minullakin kirkkoherra-ajoilta: kirkon perustehtävä uhkaa välillä hautautua selvitysten tekemiseen.
Mitä etäämmälle mennään varsinaisesta tekemisestä ja ihmisten kohtaamisesta hallintoon, sitä enemmän sen kanssa joutuu elämään. Tuomikapituli edustaa pääosin hallintoa eli tiivistetysti ohjausta; suunnittelua, kehittämistä ja valvontaa eri muodoissaan. Kirkkoherra, joka osallistuu tuomiokapitulin työhön joutuu uppoutumaan monenlaiseen hallintoon.
Risto, tarkoitan ennen kaikkea seurakunnissa työskentelevien työpanosta, jonka tulisi kohdistua kirkon perustehtävään. Tuomiokapitulin rooli on sen sijaan hallinnollinen, vaikkakin piispalla on myös vahva hengellinen rooli.
Kirkossa byrokratia vain paisuu. Maallisella puolella vähennetään virastoja ja virkoja mutta kirkossa lisätään. Espoon tuomiokapitulin perustaminen on tästä hyvä esimerkki. Helsingin hiippakunta mahdollisesti oli liian laaja mutta hiippakuntien rajoja olisi voitu muuttaa.
Pekka.
Olet oikeassa kehityksestä. Sitä tapahtuu lähes kaikkialla. Hallinto paisuu eri syistä ja sääntely lisääntyy. Ihmisten vapausasteita kavennetaan ja valvonta kasvaa. Toisaalta paisunutta hallintoa sälytetään kaikkien osatehtäväksi. EU on tuonut moneen organisaation huiman määrän lisää hallintoa. Siitä sain varsin ikävää kokemusta aikanaan ja palvelun laatu ja varsinkin nopeus laski byrokratian kasvettua lähes kaksinkertaiseksi. Tietojärjestelmät tökkivät, kun niiden monimutkaisuus ja integrointi lisääntyy.
Pitäisiköhän ottaa oppia nuorten tulisielujen start-up-yrityksistä tai vastaavista organisaatioista, joissa ns. hallinto on minimoitu ja kaikki voima on keskitetty sen tekemiseen, mitä varten ollaan olemassa? Hallinnon paisuminen ei ole luonnonvoima, vaan itse tehty ilmiö. Jos se laajasti koetaan olevan remontin tarpeessa kirkossa, niin eiköhän kääritä hihat ja panna asia kuntoon. Nyt tietysti kysytään, mistä aloitteen pitää lähteä, että ei jäädä puheen tasolle. Eikö voisi ajatella, että paikallistasolta lähteminen voisi synnyttää laajemmankin prosessin? Seurakuntien tai seurakuntayhtymien kesken voisi jopa käynnistää (leikkimielisen) kilpailun hallinnon virtaviivaistamisesta.