Norjalaisten hiihtäjäsankari Petter Northug valehteli tulonsa poliisille, koska oli niin päissään. Selitys sekin. Mieleeni palautui eräs tarina. Fiktiivinen ehkä. Tarina alkoi siitä, että poliisi pysäytti auton sillalla.
Konstaapeli: Hyvää päivää! Olette sadastuhannes tämän uuden sillan ylittävä auto. On siis onnenpäivänne ja tehtäväni on ojentaa teille tuhannen euron lahjakortti.
Autoa kuljettava mies: Kiitos kovasti! Tämäpä mieluisa yllätys. Ehdin jo luulla, että nyt kävi käry. Ajokorttini on nimittäin kuivamassa.
Nainen vierestä: Konstaapelin ei pidä välittää. Se puhuu pehmoisia aina kun se on humalassa.
Mummo takapenkiltä: Jaa, jaa. Niinpä niin. Olisi kannattanut uskoa vanhempaa ja kokeneempaa. Minähän sanoin, että siitä ei hyvä seuraa jos lähtee reissuun anastetulla ajoneuvolla!
————-
Sitten jotain aivan muuta.
Ennen kunnioitettin hyviä tapoja. Käytöksen kultainen kirja opeteltiin huolella. Valokuviin pukeuduttiin asiallisesti, hiukset kammattiin. Naisilla oli nätit mekot, miehillä siistit puvut. Oltiin vakavia. Jopa niin vakavia, että Markus Kajon Kettunen kyseli että uhataanko noita vanhoissa valokuvissa esiintyviä ihmisiä jostain sivulta hirvikiväärillä. Kuvanotto oli siis merkittävä hetki elämässä.
Nykyään otetaan selfietä, welfietä ja ties mitä belfietä. Kuvissa ollaan viihteellä, naureskellaan. Tai näytetään seksikkäältä. Ladataan kuva feisbuukiin tai instagramiin. Kaverit kirjoittavat että oletpa kaunis. Siihen vastataan että kiitos, itse olet.
Hyvä käytös tarkoitti ennen myös tahdikasta vaikenemista, vain joillekin oli annettu julkinen puheoikeus. Nykyään kaikki saavat sanoa julkisesti mielipiteensä. On siis tullut avautumisen aika. Kuka avautuu kaikkien rohkeimmin, saa äänensä kuuluviin mediasekamelskan keskeltä.
————–
No niin, mielensäpahoittaja on puhunut. Kävin muuten katsomassa elokuvan. Litjan Antti rules. Muutenkin kaikki on hyvin täällä pohjoisella leveydellä. Pappila on saanut uuden katon, puut talven varalle ovat liiterissä. Pakkasessa on marjoja ja lihaa. Putin ja ebola puhuttavat, mutta ei paniikkia. Sen täällä luonnon keskellä oppii. Joutsenet tekee lähtöään, minä jään. Monta tuttua vanhusta ja muutama nuorempikin on tänä vuonna saateltu viimeiselle veräjälle. Aikanaan minutkin tänne haudataan. Sellaista elämä on, ei sitä kannata pelätä, ei väistää vääjäämätöntä. Turha armoa viivyttää, kuten laulussa lauletaan. Muistaa vain: carpe diem.
Näyttää jäävän työntekijöiden keskinäiseksi viestittelyksi. Ei näkynyt nuoria Twitterissä tuon hashtagin alla.
Olen kaivannut aikaamme vanhanaikaista sanaa: hienotunteisuus. Se ei tarkoita epäaitoa hienoutta, vaan toinen toisensa aitoa kunnioittamista ja sen ilmituomista rakkaudessa. Raamattu sanoo, että ”viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja, sillä ihmiset ovat silloin itserakkaita, rahanahneita, kerskailijoita, ylpeitä, herjaajia, vanhemmileen tottelemattomia, kiittämättömiä… heissä on jumalisuuden ulkokuori, mutta he kieltävät sen voiman” (2Tim.3:1-5). Synnin karvaat hedelmät mainitaan myös Gal.5:19-21.
Tämän kaiken keskellä saamme Jumala armon lapsina ilmituoda Hengen hedelmää: rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen.” (Gal.5:22). Tähän Jumala kasvattaa meitä lapsiaan Sanallaan ja rakkaalla kurillaan.
Vaikka itsekin rikeun sutena toisten joukossa ulvoen, kaipaan silti ”vanhanaikaisia” hyveitä, kuten esimerkiksi tuota ”hienotunteisuutta” aikamme räävittömän, julkean ja piittaamattoman kulttuurin keskellä. Kohteliaisuuskaan ei olisi pahitteeksi.
Elämä voisi olla kauniimpaa ja sellaisena helpommin kestettävää kuin nyt.