Pyhäinpäivän tultua ehtooseen kävin läpi Virsikirjamme osastoa ”Kuolema ja iankaikkisuus”. Sieltä löytyy yhä monta tuttua virttä, jotka mielestäni leimasivat koko edellistä, vuoden 1938 Virsikirjaa: Murhetta, ikävää, kaipausta taivaan kotiin.
Luulenpa, että monen kirkkomme jäsenen on vaikea löytää läheisensä ruumiinsiunaus-tilaisuuteen sopivaa virttä. Puhumattakaan heistä, joidenka sukulainen tai ystävä on eläessään päättänyt jättää kirkon. Vaikea löytää sopivaa virttä, kun luterilainen pappi ”sielunhoidollisin perustein” tulee toimittamaan kristillisen siunauksen.
Kokonaisuutta ajatellen on nykyisen Virsikirjamme sävy toinen. Vähemmän raskas, myös vähemmän kaipaava. Se on iloisempi ja laulullisempi, mitä pidän todella hyvänä asina. Eihän kristityn elämä ole pelkkää murheenlaaksoa. Siinä on ja saa olla myös iloa. Väripaletin kaikki sävyt – ei vain harmaata ja mustaa.
Entä sitten kuolema ja iankaikkisuus? Käyn lyhyesti läpi osaston virsiä, lähes luettelonomaisesti.
VK 604. Niilo Rauhalan kaunis ja syvällinen virsi. 612 Juhana Cajanuksen (1683) epätavallinen, synkkä, komea, realistinen virsi. 622, ”Minä vaivainen, vain mato matkamies maan.” Toiset tykkää ja toiset inhoaa. Sitten otsikon virsi 626, Simo Korpelan (1900) ja Leevi Madetojan ”Tuolla taivaan asunnoissa.” 631, Wilhelmi Malmivaaran iki-ihana ”Oi Herra jos mä matkamies maan”. Se soi vielä kauniimmin Minne käy tuulen ilmassa tie-nuotilla. Upea on myös komitea-virsikirjan viimeinen, eli 632. Hienot sanat ja hieno sävel, joka on toisinto Kalannista.
Eli mikä oli se ongelma? Virsissähän löytyy!
Pidän ongelmana, että tämän päivän nk. tavallisen kristityn on vaikea löytää Virsikirjan 604 – 632 joukosta virttä, joka luontevasti sopisi hänen suuhunsa. Ylivoimaisesti suurin osa virsistä tulee 1600-luvulta, sitten 1700-luvulta. 1800-luvun ja 1900-luvun virsiä on kumpiakin kolme, jälkimmäiseltä ovat Rauhalan, Korpelan ja Malmivaaran virret.
Elävä usko, spiritualiteetti liittyy aina aikansa tapahtumiin. On hyvin luonnollista, jos 1600-luvulla syntyneet virret heijastavat erilaista elämäntulkintaa. Tämän ymmärtää jo lukiessa Aki Ollikaisen Nälkävuotta, vaikka se on niinkin läheltä kuin 1860 luvulta. 1500- ja 1600-lukujen virret syntyivät keskellä loputonta sotaa, hävitystä, nälkää ja sairautta.
Onko taivas-ikävä siis kuollut pois 2000-luvulle tultaessa? Köyhyyttä, nälkää ja sairautta on yhä, meilläkin ja varsinkin kun katsomme koko maailmaa. Ja kuitenkin: Meillä useimmat asuvat loisteliaammin, kuin kuninkaalliset 1600-luvulla. On lämpöä, valoa ja viihtyisyyttä ja lisäksi parempaa ruokaa kuin ennen.
Tästäkö johtuu, että taivaasta tai iankaikkisuudesta nyt vain harvoin puhutaan? Ehkä selitys on liian yksinkertainen. Uskon tie, kristityn tie on enemmän, kuin kodin lämpö ja ruokaa lautasella. Silti kyselen, kaipaammeko täältä pois, vai viihdymmekö jo niin hyvin, että eläisimme täällä aina? Tuskin moni siihenkään vastaa myöntävästi. Vaikka kohta taas laulamme ”oi jospa ihmisellä, ois joulu ainainen” – kuka sitä lopulta kestäisi? Vaikka moni jo elää satavuotiaaksi, tuskin moni siinä vaiheessa toivoo monia lisävuosia. Kuolema tulee vastustajista viimeisenä, mutta kyllä se tulee myös vapauttajana.
Mitä siis opimme tästä? Ikuinen elämä näissä olemassaolevissa oloissa ei houkuta, mutta mitä on iankaikkinen elämä? Joku on sitä minulta kysynyt. En ole osannut vastata muuta, kuin että se on elämää joko Jumalan yhteydessä tai erossa hänestä. Paljon enempää en tiedä.
Arvostan suuresti Terho Pursiaisen rehellisyyttä poliittisissa ja teologisissa kannanotoissa/teoissa. Rehellisyyden myötä hän palasi myös takaisin papiksi. Hänen blogiaan ja saarnojaan on ilo lukea niiden syvällisyyden vuoksi.
Mitä on ylistämäsi Pursiaisen rehellisyys? Edes jokin konkreettinen esimerkki.
Vuonna 1983 Pursiainen erosi papin virasta harvinaisen rehellisellä tavalla: Tietääkseni viimeisessä saarnassaan Kemissä hän sanoi saarnaspöntöstä suunnilleen niin että ei voi jatkaa enää pappina koska hänen oma ajattelunsa on mennyt liian suureen ristiriitaan kirkon opetuksen kanssa. Vielä saarnaspöntössä ollessaan hän kuulemma otti papin liperit kaulaltaan pois ja lopetti siihen. Ja pian sen jälkeen luovutti pois papin oikeutensa.
Pursiainen löysi uskon uudelleen 10 vuotta noiden tapahtumien jälkeen ja hänet vihittiin uudelleen papiksi.
Hän erosi lääninsosiaalineuvoksen virastaan perustellen eroa sillä, ettei voinut SKDL:stä erottuaan pitää hallussaan virkaa, jonka oli saanut poliittisen virkanimityksen perusteella.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Terho_Pursiainen
Rehellisyys on arvostettava asia niin kommunistissa, fasistissa kuin viherpipossakin -ihan kaikissa
aatteeseen katsomatta.
Se ei kuitenkaan papille riitä, jos ei ole rehellinen Jumalan edessä ja opeta hänen sanansa mukaisesti.
Onko Jumala ilmoittanut, mitä poliittista puoluetta hänen seuraajiensa tulee äänestää?
”SKDL on vaihtunut vihreisiin, mutta arvot ovat pysyneet.”
Näin on. Luin Kotimaa-lehden sivulla 18 olevan Pursiaisen haastattelun, jossa hän sanoo, että ”Minä pidän Neuvostoliittoa ja stalinismia oikeistolaisina”, joten ei kai se mikään ihme ole, että olen johtajan ja vapaamuurarin puolisona saanut kuulla olevani ”vaarallisinta mitä maa päällään kantaa”. Tosin puolisoni ei ole koskaan ollut mukana puoluepolitiikassa, mutta ”johtamisen-syntiin” hän on työssään kyllä ”syyllistynyt”.
Tässä linkki Pursiaisen muutamiin saarnoihin. Kommentoida voi sitten niiden perusteella hänen opetustaan, joka on niin komeeta Jumalan, ihmisyyden ja elämän ymmärtämistä, että wau.
http://terhopursiainen.blogspot.fi/
Oli muuten yksi parhaimmin selitettyjä teodikeoita ikinä.
Myös Pursiasen selitys teodokian ongelman on epälooginen.
Ei vapaa tahto edellytä, että valittavina olisi vain joko hyvä tai paha tai molemmat. Voisihan ihminen valita vapaasti vain hyvistäkin erilaista vaihtoehdoista jos pahaa ei olisi lainkaan luotu valittavaksi…
Sistäpaitsi rajoittaessaan oman vapautensa (Pursiaisen mukaan) Jumala on samalla ennaltanähnyt,että se johtaisi pahaan. Ei rakkaudellista.
Kannattaa lukea ”Uusin testamentti”! Kirja herätti aikoinaan varsinaisen kohun, mutta on tuore edelleen.
Kmaan haastattelussa Pursianen sanoo, että vasemmistolaisuus on sen kuuntelemista, mitä ei vielä ole. Hyvin sanottu. Paitsi, että taitaa tätä nykyä sopia parhaiten Kokoomukseen.
Luin aikoinaan ja on edelleen hyllyssäni. Tosin eksegetiikka on mennyt jo eteenpäin niistä ajoista. Pursiaisen teesit ovat jossain määrin vanhentuneet nykytutkimuksen valossa.
Terho Pursiainen oli apupappina kotiseurakunnassani jo ollessaan ”ikämies”. Harvoin niin hyviä saarnoja kuulee, joissa puhuja laittaa myös itsensä likoon, kuin hänen saarnansa olivat!
Riippuu siitä, keiden saarnoja kuuntelee. Minä kuuntelen ainoastaan erinomaisia saarnoja.
Erinomaisia saarnoja lienee niin vähän, että Juha Heinilä saa yleensä ottaa saarnan aikana rauhassa torkut.
Ennen vanhaan saarnat usein kuvailivat helvetin kauhuja. Eivät aremmat mummut silloin ainakaan uskaltaneet nukkua. Ja ukot unilukkari herätteli. Muistuu mieleen eräs kasku, joka on julkaistu jossain kirkollisessa kaskukirjassa. Se meni jotenkin tähän tapaan: Maallikkosaarnaaja kuvaili helvetin kauhuja ja kertoi, että siellä on hammasten kiristys. Mummu penkistä sanoi, ettei hänellä ole hampaitakaan, mihin maallikkosaarnaaja vastasi, että kyllä sinulle siellä helvetissä uudet hampaat laitetaan.
Martti Pentti, en käy teidän seurakunnassa, jossa ilmeisesti on kertomasi perusteella huonoja saarnoja. Torkkuja ei tarvitse meidän messuissa ottaa, koska saarnat ovat erinomaisia ja saarnat kestävät keskimäärin 30 minuuttia.
30 minuuttia kestävät saarnat eivät enää ole saarnoja, vaan pikemminkin luentoja tai esitelmiä. Niillä on oma paikkansa, mutta se ei ole Pyhässä Messussa. Kuunnelkaapa vaikka ortodoksi- ja katolisten pappien saarnoja. Kymmenkunta minuuttia korkeintaan ne kestävät ja kaiken tarpeellisen ehtii siinä ajassa sanoa. Ei saarnassa tarvitse koko pelastushistoriaa kerrata.
Eipäs vedetä liian rohkeita johtopäätöksiä! Pappien saarnat ovat aivan kelvollisia, useimmiten hyviäkin. Erinomainen tarkoittaa jo sanana jotain poikkeuksellisen laadukasta. Jos sellaisen vaatimuksen asettaa saarnalle, eipä juuri kuunneltavaa löydä.
On sitten toinen asia, jos aina pitää oman kuppikuntansa saarnoja jo lähtökohtaisesti erinomaisina.
Aikamoista nurkkakuntaisuutta se osoittaa, jos pitää oman kuppikunnan saarnoja jo lähtökohtaisesti erinomaisina. Tuollainen asenne kertoo kyllä jotain asenteen haltijasta itsestäänkin.
Martti Pentti, myös seurakuntalaisen kannattaa lukea etukäteen päivän tekstit ja pohtia, mitkä asiat ovat niissä tärkeimpiä. On helppoa kuunnella saarnaa, kun saarnateksti on tuttu. Jokaisessa saarnassa pitää tulla esille tekstin tärkeimmät asiat. Lisäksi laki ja evankeliumi pitää olla erillään ja niistä kumpikaan ei saa puuttua.
Meillä saarnat tulevat myös nettiin. Monesti messun jälkeen kuuntelen vielä toisen saarnan ja pyrin valitsemaan eri saarnaajia, jotta oppisin tuntemaan miten kukin saarnaa. Joka viikko pyrin kuuntelemaan evankeliumitekstistä saarnan ja sen lisäksi vanhantestamentin- tai epistolasaarnan.
Kirkosta kotiin tullessa on hyvä pohtia saarnaa vielä uudelleen, jotta voisi mielessä käsitellä niitä asioita, joita saarnaaja otti esille. On onneton tilanne, jos ei muista mitään tai mieleen tulevat asiat ovat jotain aivan muuta, mitä saarnatekstissä oli ollut. Erinomaisen saarnan pääkohdat muistaa vielä kuukausien ja vuosien kuluttua.
Erinomainen saarna ei voi koskaan olla liian pitkä. On antoisaa kuunnella saarnaa, joka pysyy asiassa ja jossa tulee esille tekstin tärkeimmät asiat ja riittävästi toistoja. Erinomaista saarnaa voi kuunnella useamman kerran ilman, että siihen väsyy.
Kun noin hyvin tietää erinomaisen saarnan reseptin, voi ihan hyvin ruveta itsekin saarnamieheksi.
Kuppikuntaisuus, nurkkakuntaisuus, En oikein ymmärrä sen enempää Martti Pentin kuin Osmo Kauppisenkaan heittoja. Eikö kannattaisi ensin käydä kuuntelemassa po. saarnoja ja sitten heittää mielipide laadusta/kestosta.
Homiletiikan pastoraalikurssilla, siis kirkon järjestämällä, opetettiin aikoinaan, ettei saarna sasi kestääkauemmin kuin 10-15 minuuttia. Liekö ollut väärää opetusta?
Saarnan ’erinomaisuus’ on oikeastaan jokseenkin joutava ominaisuus. Taitamattoman puhujan kömpelökin saarna voi koskettaa syvältä kuulijaa, kun hyvän puhujan laadukkaasta saarnasta jää mieleen vain se, että olipas hienosti puhuttu. Se on mielestäni nurkkakuntaista, että kuuntelee vain oman oppisuuntansa saarnoja ja pitää niitä muita parempina. Kohta todellakin oppii ne ulkoa. ”Rovastin tästä saarnasta me olemme aina tykänneet.”
Martti Pentti :”Saarnan ‘erinomaisuus’ on oikeastaan jokseenkin joutava ominaisuus.”
Saarna kokonaisuudessaan on täysin joutava ominaisuus, jos saarnaajalla ei ole apostolisen suksession kautta saatua Pyhän Hengen yhteyttä Kristukseen, mikä vaatimus nyt näyttää ainakin joillakin olevan evl.kirkossakin ”agendalla”, kun vaaditaan, että pappien ei tulisi enää saada piispan antamaa vihkimystä papin tehtävään.
Ei Pyhä Henki tai Kristus mitään suksessiota tarvitse yhteyden luomiseen.