Yksi papin uskon koetinkiviä tulee eteen silloin, kun hänet kutsutaan kuolevan potilaan luo. Potilas saattaa kysyä kuoleman pimeys silmiensä edessä: Onko siellä rajan toisella puolella mitään? Vaiko ainoastaan tyhjyyttä?
Mitä pappi vastaa? Sanooko hän: Evankeliumit todistavat vain siitä, että alkuseurakunnalla oli vankka ylösnousemususko, mutta eivät mitään ylösnousemuksesta sinänsä. Tai että Jeesus itsekin pettyi messiashaaveisiinsa ja hänen tuskanhuutonsa Golgatalla ’Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit’ oli merkki siitä, että hän ymmärsi olleensa väärässä.
Vai sanooko pappi: Jeesus Kristus on sinut lunastanut ja ansainnut sinulle iankaikkisen autuuden. Jää hänen rauhaansa.
Jotenkin näin papin pitäisi vastata, jos hän haluaa olla pappi. Mutta sitten saattaakin käydä niin, että hän puhuu yhdessä paikassa yhtä, toisessa toista. Sairaalassa hän on pappi ja tekee velvollisuutensa, mutta sairaalasta päästyään hän muuttuu kuin toiseksi ihmiseksi. Hän puhuu tai kirjoittaa pelastushistoriasta kuin se olisi toteutumatonta mysteerinäytelmää tai uskomus, joka jäi katetta vaille. Tämän tehtyään hän ehkä vielä moitiskelee muita pappeja siitä, että nämä eivät ole uskossaan tarpeeksi rehellisiä.
Pääsiäisestä ei voi puhua pitkäperjantain ohi, niin että ohitetaan kiusaantunein mielin kaksi siihen liittyvää tunnuskuvaa: risti ja kuollut ruumis. Useimmat niistä, jotka ovat nähneet kuolleen ihmisen, hämmästelevät samaa asiaa. Kuolleesta henkii selittämätön vieraus. Hän on jokin TOINEN. Arkku avataan ja sen äärellä hiljennytään. Silti läsnäolijoilla on kaiken aikaa tunne: ei tämä ole isämme, äitimme, veljemme, sisaremme. Hän on poissa, tässä on ruumis.
Kuolleen ihmisen näkeminen saa meidät kyselemään: Onko meillä uskontoa vai pelkästään etiikkaa? Kuolleen näkeminen saa kaiken järkeilyn mykistymään, tuntumaan tyhjänpäiväiseltä.
Dostojevskin romaanissa Idiootti ruhtinas Myshkin näkee Rogozhinin luona vieraillessaan jäljennöksen Hans Holbeinin kuollutta Kristusta esittävästä maalauksesta. Taulu on järkyttävän realistinen, mitään ei ole siinä peitelty eikä jätetty kuvaamatta. Ruhtinas huudahtaa maalausta katsellessaan: Sehän saattaa saada jonkun toisen menettämään uskonsa. Rogozhin vastaa naurahtaen: Menettämään ehkä senkin. Mielessään hän jo suunnittelee ruhtinaan surmaamista. Kannattaa panna merkille, että keskustelu käydään Kristusta esittävän maalauksen äärellä. Mielleyhtymä on selvääkin selvempi. Dostojevski kyseli koko elämänsä ajan, voiko olla absoluuttista hyvää ja pahaa ilman Jumalaa.
”Sehän saattaa saada menettämään uskonsa!” Itse ajattelen, voisiko käydä myös päinvastoin. Kuolleen ihmisen näkeminen tuo voimakkaan tunteen elämän luovuttamattomasta arvosta. Jos kaikki päättyy vain kuoleman hetkeen, silloin millään ei ole mitään väliä. Ja kuinka tyhjänpäiväiseksi käykään kuoleman äärellä sellainen tiedeusko, joka väittää, että kaikki olemassaolon arvoitukset ratkaistaan ja ovat ratkaistavissa.
Kuolema, paljas ja alaston. Risti, ruma, alhainen, julma. Mutta samalla niin sanomattoman rakas.
Jos risti jää pois, meillä on vain etiikkaa, ei enempää. Ja etiikkaa maailma on tulvillaan. Kunpa joku sitä vielä noudattaisikin.
Kun Ranskan vallankumouksen aikana Pariisin pääkirkko muutettiin Järjen Temppeliksi, innostus oli aluksi suuri. Pian harrastus kuitenkin laantui. Ryhdyttiin kyselemään, mistä se johtui, tämä järkiuskon yllättävä laitostuminen. Päätettiin kysyä neuvoa Napoleonin ulkomisteriltä Talleyrandilta. Tämä oli paitsi sanavalmis mies, myös entinen piispa. Katsottiin, että hänellä oli tiettyä kompetenssia tämän kysymyksen suhteen.
Anekdootin mukaan Talleyrandin väitetään vastanneen: Puuttui vain yksi pieni juttu, hyvät herrat. Miksei kukaan teistä antanut naulita itseään ristille ja noussut ylös?
Vastaus oli vitsaileva ja aikakauden ranskalaisen keskustelukulttuurin mukainen. Silti se osuu naulan kantaan. Kierrämme kehää ja palaamme sitten aina saman kysymyksen äärelle. Joudumme toteamaan: siinäpä se. Puuttui vain yksi pieni juttu. Ja samalla niin suunnattoman suuri.
Airio: ”kun ihmisille on annettu ymmärtää.”
Ja kun rahankeräyslupa edellyttää.
Poliisille hermostumisen lisäksi Jalovaara on hermostuksissaan uhkaillut putkareissusta kirjoittanutta toimittajaa raastuvalla jos hän kirjoittaa tapahtuneesta. Taitaa ekonomirouvamme hermoilu kertoa enemmän syyllisyydestä kuin syyttömyydestä. Eihän syyttömällä ole mitään syytä hermoiluun.
Lain silmissä oleellista on onko Jalovaara käyttänyt rahat rahankeräysanomuksen mukaisesti. Julkisuudessa olleiden uutisten mukaan ilmeisesti ei. Toinen asia on onko kyse taitamattomuudesta vai tahallisesta virheestä. Kumpikaan ei poista syyllisyyttä lain edessä, mutta moraalisesti asialla on iso ero. Tähänkin oikeus antanee arvionsa käsitellessään asiaa. Toivottavasti tämän keskustelupalstan ”varatuomarit” malttavat odottaa oikean tuomarin päätöksiä.
Ei ole kyse taitamattomuudesta, Juhani hyvä. Tämä emäntä on ekonomi. Kyse ei myöskään ollut yksittäisestä virheestä.
En ole ´varatuomari`, mutta faktat ovat olleet esillä jo kauan.
Enkä myöskään usko, että vilpitöntä, ehkä erheen tehnyttä ihmistä tarvitsisi putkaan toimittaa.
Vai liekö ´paholaisen juonia?´
Niinkuin uskovat usein sanovat, kun uskovan ´törkeätä´ käytöstä kritisoidaan.
Odotan mielellä oikeuden päätöstä, koska uskon sen perustuvan faktoihin.
@Sara
Nyt asetut ”varatuomariksi”, koska esität tietäväsi ettei kyse ole taitamattomuudesta. Se, että on ekonomi ei tarkoita automaattisesti, että ei voisi tehdä ”tahatonta” virhettä rahankeräyslupa-anomuksessa. Epätodennäköistä ehkä, mutta ei poissuljettua.
Lupa-anomukset ovat nykyään paljon työläämpiä kuin takavuosina ja voisi olla houkuttelevan helppoa kopioida tietyt anomusosat jonkun muun jo valmiiksi tehdystä anomuksesta ja se johtaisi tällaisiin ongelmiin. Putka-asia on taas eri juttu. Siitäkään ei ole varmuutta, vaikka se vaikuttaakin todennäköiseltä. Kukaan ei ole tällä palstalla väittänyt sitä paholaisen juoneksi, enkä ole nähnyt niin mainittavan muuallakaan.
Ei kannata mennä asioiden edelle, vaikka ei pitäisikään Jalovaarasta. Antipatiat vaikuttavat vähintään yhtä helposti arvostelukykyyn kuin sympatiat. Odotellaan kuitenkin oikeuden päätöstä ja luotetaan, että se toimii objektiivisesti oli lopputulos mikä tahansa.
Hei
Juhani, oletat, että mielipiteeni hohtuu siitä, etten pidä Jalovaarasta.
Ei johdu. Selityksesi ei pure sikälikään, että ihmisen, joka ´kerää rahaa muille`
pitäisi olla erkoisen huolellinen, ettei mainitsemaasi kopiointia tapahtuisi.
Minä olen kyllä kuullut useiden kirjoittavan, että on paholaisen juonia se kritiikki, mikä on osoitettu Jalovaaran toimintapaa kohtaa. Ei ehkä tällä palstalla, mutta olen seurannut asiaa MOT-ohjelmasta lähtien.
Tämä ihminen on kiinnostanut minua jo vuosituhannen vaihteesta ja siksi itse menin yhteen kokoukseen (jottei tietoni perudtuisi kuulopuheisiin)
Jos lupahakemukset edellyttävät nykyään yksityiskohtaisempia tietoja ja perusteluja kuin aiemmin johtuu se tietysti osin siitä, että on tullut esille väärinkäytöksiä ja muuten kyseenalaista toimintaa.
Ei kyyläkään pitäisi olla kovin vaikea taito olla rehellinen ja avoin, jos omassa pussissa on puhtaita jauhoja.
Luvan hakijan pitäisi kyllä luvan saatuaankin tietää mihin tarkoitukseen keräyslupa on anottu ja saatu.
Radio-Dein ja TV 7:n viikottaiset rukousohjelmat eivät ole olleet Pirkko Jalovaaralle ilmaisia. Niiden kautta Pirkko on rukoillut hyvin monien ihmisten esirukouspyyntöjen puolesta ja saanut samalla välittää Jumalan antamaa lohdutusta, rakkautta, rauhaa sekä iloa erilaisille ihmisille ja molenlaisiin elämäntilanteisiin.
Itsekin olen monta kertaa ohjelmia kuunnellut ja katsellut. Esimerkiksi viime perjantaina Radio Dein myöhäisillan rukousohjelmassa Pirkon seurana oli pastori aikanaan hyvin vainotusta Viron kirkosta.
– Minusta myös tälläinen rukoustyö ihmisten auttamiseksi on yleishyödyllistä toimintaa, jota viranomaisten rahankeräyslupa edellyttää.
– Pirkko on tehnyt ilmeisesti ainakin joitakin rukousohjelmia myös kansainväliselle kristilliselle TV-kanavalle God-TV:lle. Kanavalla on miljoonia katsojia päivittäin, mutta ohjelmien teko on hyvin kallista.
Mainokset ovat sijoituksia jotka tuottavat…Rahasaarnaajien näkyvyys mediassa on heidän bisneksiensä
mainoksia.
Todella hienoa, syvällistä ja ajankohtaistakin pohdintaa sellaisen asian äärellä, joka todella on majesteetti. Sanoohan Raamattu, että ”Yhden ihmisen rikkomus aiheutti sen, että kuolema pääsi hallitsemaan tämän yhden vuoksi. ”(Ro5:17)
Kuolema on Raamatun mukaan toisaalta myös se vihollinen, joka kukistuu viimeisenä(1.Ko15:26)
Olet selvästi ollut itse (useinkin?) se pappi, jolta on kysytty ”Onko siellä rajan toisella puolella mitään? Vaiko ainoastaan tyhjyyttä?”
Mitä sinä olet vastannut?
Miksi ihmisille ei riitä vastaukseksi se Raamatusta poimittu ajatus, että ”Jeesus Kristus on sinut viimeisenä päivänä herättävä”? Onko se päivä liian kaukana vai eikö sellaiseen päivään oikein usko tahdo riittää?
”Suuri rooli” sanoivat aikanaan Mannerheimista.
Kuolemanpelkoni katosi, kun sain istua kuolevan vierellä hänen lähtönsä hetkellä. Tajusin ettei kuolemassa ole muuta hankalaa, kuin elämästä luopuminen. Turvallisesti voin antaa henkeni kerran Vapahtajan käsiin.
Olenhan saanut kulkea Hänen kanssaan jo yli puolet elämästäni. Joka hetki olen voinut luottaa täysin Häneen. Miksi en luottaisi myös kuoleman hetkellä. Uskovalle eteisestä olohuoneen puolelle siirtyminen voi olla hyvin luonnollista. Oikeastaan odotan tuota ilolla. Vapaudunhan silloin omasta synnin turmelemasta luonnostani. Saan silloin nähdä Jeesuksen kasvoista kasvoihin ja muutun hänen kaltaisekseen. Mikä voisi olla parempaa?
Niin, ”Miksi en luottaisi myös kuoleman hetkellä? Hyvä ajatus.
Suru ei kokonaan poistu ”vihollisen” edessä. Jeesuksellakin oli syviä tunteita Lasaruksen kuoltua, vaikka hän pian herättikin ystävänsä: ”Kun Jeesus näki itkevän Marian ja hänen kanssaan tulleet juutalaiset, jotka hekin itkivät, syvä liikutus valtasi hänet”,(Joh11:33)
Paavali kertoi, että kristityn kokema suru on kuitenkin erilaista kuin muilla. Ja että saamamme opetus on tässä merkittävä tekijä: ”Tahdomme, veljet, teidän olevan selvillä siitä, mitä tapahtuu kuoleman uneen nukkuville, jotta ette surisi niin kuin nuo toiset, joilla ei ole toivoa. ”(1.Tess4:13)
Pekka, miten olet sinä ”selvillä siitä, mitä tapahtuu kuoleman uneen nukkuville”? Antaako tietoa kokemus kuolevan vierellä vaiko Raamatun sanoma? Kenties molemmat?
Pitääkö lapsen tietää onko isän sylissä turvallista? Ei lapsi sellaista mieti.
Meidän on joskus vaikea luottaa lapsen lailla. Henkilökohtainen pitkä suhde Jeesukseen luo varmuuden huolenpidosta myös tuolla puolen. Hänellä on valtavan hyvä tahto jokaista meitä kohtaan. Siellä Hänen hyvyytensä voi kohdata meidät täydellisesti. Tällä puolella se ei ole mahdollista. Juuri meidän pahuutemme tähden.