Mat, 22:11- 14 kertoo vertauksen miehestä, joka oli tullut häihin ilman häävaatteita. Vertauksen oikea käsittäminen vaatii sen taustatiedon, että sen ajan häihin saapuville annettiin oma häävaate, josta heidät tunnistettiin oikeiksi häävieraiksi. Vertauksessa joku oli tullut kuokkimaan ja paljastui siksi, että hänellä ei ollut yllään hääpukua ja heitettiin ulos.
Eräs kaverini oli juhlissa ja sinne oli tullut kuokkavieraita, jotka aiheuttivat siellä lisäksi häiriötä. Niinpä ystäväni sai kaverinsa kanssa tehtävän näiden poistamisesta.
Kyseessä oli naamiaiset ja kaveri oli pukeutunut helvetin enkeliksi. Partoineen, huiveineen, buutseineen ja liiveineen, joiden selkään oli tussilla piirretty jotain. Ovella häirötä aiheuttanut kääntyikin vastaan. Silloin hänen tyttöystävänsä sanoi: ”katso nyt vähän millainen kaveri se on. Katso varsinkin sen rintalihaksia.” Niinpä he poistuivat, eikä käsirysyä syntynyt. Kaverillani oli tilanteessa huolta juuri niistä rintalihaksista. Nimittäin niitä kiinni pitävät narut oli juuri irtoamaisillaan. Nuo rintalihakset olivat osa hänen juhlavaatettaan, jotka oli vuokrattu.
Meilläkin on se häävaate maksettuna, joka on Kristuksen vanhurskaus. Siihen pukeutuneena saamme olla taivaallisissa juhlissa turvallisin mielin, eikä meitä heitetä sieltä ulos. Jo tässä elämässä saamme omistaa Jumalan vanhurskauden. Se on aika paljon luvattu. Se perustuu siihen varmuuteen mikä Jumalalla on siitä, että Jeesuksen sovitustyö riittää koko maailman synnin puolesta antamaan jokaiselle tuon häävaatteen. Jokaiselle joka sen haluaa ottaa vastaan.
On monia, jotka pyrkivät Jumalan valtakuntaan omien ansioidensa varassa. Kaikessa he voivat olla muiden uskovien kaltaisia, mutta heiltä puuttuu olennainen, joka tarkemmassa tarkastelussa paljastuu. Tarkempi tarkastelu on helppoa niille, jotka jo omistavat Jumalan vanhurskauden Kristuksessa. He eivät kerskaile omasta erinomaisuudestaan kristittyinä, kuten ne jotka luottavat siihen että itse ovat riittävän hyviä ja siksi uskovat kelpaavansa.
Olen laittanut merkille, että aina kun kirjoitan tästä Jumalan vanhurskaudesta, niin vastakkaisia kommentteja alkaa sataa. Puolelta ja toiselta. Se on ennen saanut minut vähän ymmälle, miksi jopa monet uskovina itseään pitävät vastustavat jyrkästi tätä asiaa. Nyt vain surettaa. He kun eivät tiedä mitä heiltä puuttuu.
Pekka voit siis ”helposti” tietää kuka on oikeassa uskossa?
Minulle oikeassa uskossa oleva on ollut ennen sokea ja Jeesus on parantanut hänen näkönsä eli päässyt pimeydestä valoon, sitten Jeesus on vapauttanut synnin orjuudesta.
Siis yksinkertaisesti ennen voimaton saa Jumalan voiman.
Ehkäpä Pekan havaitsemaan ilmiöön on useampiakin syitä.
On tietysti niin, että ajatus täysin ansiottomasta armosta on jotenkin ihmisen perinteistä ja perimmäistäkin ylpeyttä loukkaava ajatus. Me niin mielellämme haluaisimme itse itsemme – edes osittain – pelastaa turmion keskeltä. Sitten meissä on se piirre, että haluaisimme uskovina olla hurskaampia kuin ”nuo toiset” (keitä sitten ovatkin). Ja sitten on vielä se havainto, että helposti evankeliumi jää (vain) siihen, että olemme silkasta armosta vanhurskautettuja. Sehän on vasta pohja, jolle kritityn elämä tulisi rakentaa, ja sitä rakemntamista toki riittäisi usein suuremmaksin projektiksi. Saattaa muodostua sellainen ajatus, että kritillisyys on vain ja ainoastaan ansiottoman armon julistusta, vanhurkauttamisen perusteita. Se on tietenkin sitä ”evankeliumin väärentämätönmtä maitoa”, mutta tarkoistus olisi myös, että kasvaisimme uskossa ja rakkaudessa. Paavali näistä muiostuttaa ja kehottaa.
Ehkäpä joskus pelätään saarnata ns. lakia siinä pelossa, että ”evankeliumin väärentämätön maito” unohtuu?
Vanha negrospirituaali (saako tuota termiä vielä käyttää??) muistuttaa: ”Vaarat vaanii tielläni; lankean, ken nostaisi?
Saatamme langeta omavanhurkauteeen eli lakihenkisyyteen tai ”suorituskritillisyyteen” ylpeydenaiheinemme tai sitten ”lepäämään laakereillamme” armon autuuden ja riittävyyden henpeydessä.
Jeessuken ja Uuden Testamentin kirjeiden joukosta meillä on taipumus pelkistää kristllinen elämä sellaiseksi, joka meitä miellyttää, kutakin persoonallisesti.
Eiköhän jatketa Ari keskustelua täällä palsatalla, eikä muualla. Kysyt mistä tiedän kuka on oikealla tiellä. Se on todella helppoa ja yksinkertaista. Jumalan tiet ovat suoria ja selkeitä. Kaikki harhapolut ovat mutkaisia ja ristiriitaisia itsensä kanssa. Jos kuljet suoraa teitä, niin näet sen päässä jo päämääräsi. Mutkat estävät päämäärän näkemisen. Jos siis joku kutsuu minua toiselle hengelliselle tielle, niin katson ensin näkyykö päämäärä sillä tiellä selvänä edessäni. Jollei näy, niin osaan varoa sellaiselle harhapolulle lähtemistä. Niinpä kun vaadit meiltä parannusta ja kerrot miten itse olet vapautunut pahoista asioista. Et kuitenkaan ole vapautunut pahoista ja vääristä ajatuksista. Joten parannuksesi on kesken pahasti. Vaadit myös aikuisen kastetta ja Jumalan Hengen vastaanottamista. Jumalan selkeä lupaus on vanhurskauttaa syntinen ihminen yksin armosta. Armoon ei kuulu keskeneräinen parannus, eikä kasteelle meno. Eikä mikään meidän oma teko. Armo ei kuulu sille, joka voi itse jotain tehdä oman pelastuksensa eteen. Vain se voi saada armon, joka ei voi itse tehdä mitään sen eteen että voisi armon saada. Joten jos joku vaatii minulta jotain tekoa, jotta voin pelastua niin tiedä siitä ettei se opetus ole Jumalan sanan mukainen.
Pekka kuinka ajattelet veden varaan joutuneen hukkuvan pelastusta kun hänelle huudetaan tartu pelastusrenkaaseen niin vedämme sinut maalle, niin kun tarttuu onko pelastus omaa tekoa?
Joka uskoo, on ”tarttunut ” pelastukseen. Kutsutut omistavat pelastuksen uskossa.
6:12 Kilvoittele hyvä uskon kilvoitus, tartu kiinni iankaikkiseen elämään, johon olet kutsuttu ja johon hyvällä tunnustuksella olet tunnustautunut monen todistajan edessä. (1. Tim.)
Apostolit opettavat, mitä Hän (Jumala) on tehnyt. Meitä kehotetaan pysymään uskossa loppuun asti.
1:9 hän, joka on meidät pelastanut ja kutsunut pyhällä kutsumuksella, ei meidän tekojemme mukaan, vaan oman aivoituksensa ja armonsa mukaan, joka meille on annettu Kristuksessa Jeesuksessa ennen ikuisia aikoja, 1:10 mutta nyt ilmisaatettu meidän Vapahtajamme Kristuksen Jeesuksen ilmestymisen kautta, joka kukisti kuoleman ja toi valoon elämän ja katoamattomuuden evankeliumin kautta, 1:11 jonka julistajaksi ja apostoliksi ja opettajaksi minä olen asetettu. 1:12 Siitä syystä minä myös näitä kärsin, enkä sitä häpeä; sillä minä tunnen hänet, johon minä uskon, ja olen varma siitä, että hän on voimallinen siihen päivään asti säilyttämään sen, mikä minulle on uskottu. 1:13 Ota esikuvaksi ne terveelliset sanat, jotka olet minulta kuullut, uskossa ja rakkaudessa, joka on Kristuksessa Jeesuksessa. 1:14 Säilytä se hyvä, mikä sinulle on uskottu, Pyhän Hengen kautta, joka meissä asuu. (2.Tim)
”On tietysti niin, että ajatus täysin ansiottomasta armosta on jotenkin ihmisen perinteistä ja perimmäistäkin ylpeyttä loukkaava ajatus.” ( Mikkola Jukka )
Ei ole ansaittua tai ansaitsematonta armoa. Käsitys armosta ja sen alkuperästä on ollut kirkon teologiassa esillä Augustinuksen ja Pelagiuksen välirikosta lähtien 300-luvulta. Armoa ei ole luotu tai annettu. Se on luomatonta, Johannes Krysostomoksen liturgiatekstin mukaan – ”selittämättömän, tutkimattoman, näkymättömän, käsittämättömän, aina olevan ja muuttumattoman Jumalan” olemusta, josta me ihmiset Hänen kirkastuneina kuvinaan ja kaltaisinaan olemme osallisia.
Luter loi oman armokäsityksensä ja taustalla oli tietysti rankat kokemukset katollisen kirkon luostarin johtajana. Luther käsitti lain merkityksen Raamatun teksteissä väärin, tästä alkoi kertautuva prosessi joka vääristi koko vanhurskauttamisopin. ” Sola gratia: pelastus riippuu yksin armosta ilman kilvoittelua tai hyviä tekoja.” Näin luotiin vastakohta uskon ja tekojen, julistetun vanhurskauden ja tekojen välille. Tämä tulee esille hyvin luterilaisessa tunnustuksessa. Vanhurskautuminen ymmärretään ulkokohtaisena oikeustapahtumana Jumalan ja syntisen ihmisen välillä. Tällöin joko pelätään hyvien tekojen asettuvan sielun ja Kristuksen “väliin” tai päinvastoin käsitetään teot ansioiksi Jumalan edessä. Luther siis manifestoi yksipuolisesti koko vanhurskauttamisopin.
Pekalla oli hyvä teksti!
Sami hyvä,
Todellakin: aito armo on tietenkin ansiotonta. Siinä mielessä ”ansiottomuus” ei tuo mitään lisäinfoa (aitoon) armoon.
Käytin tuota ”ansioton armo” tarkoituksellisesti selventämään käsitettä epäselvässä ajassamme, jossa useinkin ajatellaan – ei ainoastaan arvon mekin ansaitsemme vaan myös armon mekin ansaitsemme. Jälkimoderni aikamme ei tioetenkään ole enää loogista saati eksaktia.
Nykyään on ”armosta” tullut käsite, joka tarkoittaa paljon muutakin: jonkin sallimista jne. Näin yleispuheessa.
Kiitos hyvästä tekstistä!
Oikeat juhlavieraan tunnetaan siitä asusta johon on pukeutunut. Jos joku on pukeutunut omaan hurskauteensa ja sitä kehuu, niin se kertoo siitä, ettei puku ole oikeaa laatua. Pyhät ovat pukeutuneen Jumalan vanhurskauteen, joka on Kristuksessa. Heidän pelastuksensa on kokonaan armon varassa.
Olisi äärettömän ihanaa, että puhdas Jumalan sanan julistus saisi kaikua ihmisten korvissa ja valloittaa paljon sydämiä, jotta monelle vielä kirkastuisi se suuri jouluevankeliumin totuus, että Jumalan Poika tuli meidän Veljeksemme ja avasi meille verellänsä taivaan.
Heino Pätiälä, Saarnaa sanaa.
Pekalta ja Mikalta hyviä kommentteja.
Juhlapuvun olemme saaneet kasteessa;
” Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne” ( Gal 3:27).
Näin Kristus on tullut meille kasteessa:
” Mutta hänestä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi” ( 1 Kor 1:30).
Krisitty vaeltaa Hengessä ja näin hänessä täyttyy lain vanhurskaus;
” jotta meissä, jotka elämme Hengen emmekä lihamme mukaista elämää, toteutuisi lain vaatima vanhurskaus.” ( Room 8:4)
Siksi kristitty vanhurskautetaan ei pelkästään uskon kautta vaan;
” Näin on uskonkin laita. Yksinään, ilman tekoja, se on kuollut.” ( Jaakob 2:17).
” Eikö meidän isämme Abraham osoittautunut vanhurskaaksi tekojensa perusteella, kun hän vei poikansa Iisakin uhrialttarille?” ( Jaakob 2:21)
” Näette siis, että ihminen osoittautuu vanhurskaaksi tekojen, ei yksistään uskon perusteella.” ( Jaakob 2:24)
Vanhurskaaksi tulemisen ja olemisen välillä on tietty ero. Vanhurskas tekee hyviä tekoja. Hänen tavoitteensa on myös selvä. Hänestä on tulossa Jeesuksen kaltainen. Hänen tekonsa todistavat hänen vanhurskaudestaan. Vanhurskauden hän on saanut omistaa uskon kautta. Teoilla siinä ei ole mitään tekemistä.
Pekan vastauksessa korostuu monergistinen luterilainen Jumala. ” Teoilla siinä ei ole mitään tekemistä.” ( Pekka). Jumala ei pelasta ja vanhurskauta ihmistä ilman ihmistä. Ihminen tahdolla suostuu vapaasta tahdon toiminnasta ja teosta tulemaan kristityksi. Ilman tätä vapaata tahdon toimintaa ja tekoa kukaan ei ole kristitty. Joten väite; ”teoilla ei ole mitään tekemistä vanhurskauttamisessa” ei ole tosi.
Kun näin on tapahtunut ihminen kastettuna kilvoittelee lain täyttämisessä, että lain vanhurskaus täytettäisiin. ” Näette siis, että ihminen osoittautuu vanhurskaaksi tekojen, ei yksistään uskon perusteella.” ( Jaakob 2:24). Kummassakin prosessissa on merkitystä ihmisen teoilla ja vapaudella joka on luomisessa annettu. Vanhurskauttamisen tulemisen ja olemisen välillä ei ole asiallista eroa. Näin kirkko on aina opetttanut. Mitään muuta vanhurskauttamis käsitystä emme löydä varhaiskirkon opetuksista.
”Jaakobista he tuovat esiin seuraavan: ”Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta”. (Jaak. 2:24) Arvellaankin, ettei mikään muu raamatunkohta ole meidän mielipiteemme vaikeampana esteenä. Vastaus on kuitenkin helppo ja yksinkertainen. Elleivät vastustajat tähän kuro omia, tekojen ansioihin tähtääviä otaksumisiaan, Jaakobin sanat eivät sisällä mitään hankalaa. Vastustajat kuitenkin, mainittiinpa tekoja missä tahansa, sepittelevät niiden lisäksi omia jumalattomia olettamuksiaan: hyvillä teoilla me muka ansaitsemme syntien anteeksiantamuksen, hyvät teot ovat se sovitus ja se lunastushinta, jonka tähden Jumala kanssamme sovitetaan, hyvät teot voittavat synnin ja kuoleman kauhistukset, hyvät teot ovat niiden oman hyvyyden tähden Jumalan edessä otolliset, tarvitsematta laupeutta ja sovittajaa, Kristusta. Mikään näistä ei juolahtanut Jaakobin mieleen, mutta kaikesta huolimatta vastustajat nyt puolustavat tätä kaikkea sillä tekosyyllä, että se muka on Jaakobin mielipide.
Kaikkein ensiksi on otettava huomioon, että tämä raamatunkohta puhuu paremmin vastustajia vastaan kuin meitä vastaan. Opettavathan vastustajat, että ihminen vanhurskautetaan rakkauden ja tekojen perusteella. He eivät mainitse mitään uskosta, jolla me omistamme itsellemme sovittajan, Kristuksen.
(Tosin jo Augsburgin tunnustuksessa Philipp Melanchthon kertoo havainnostaan, että jotkut katolilaiset olivat kuitenkin alkaneet puhua uskostakin. ”Totuudenvastaisesti pannaan meikäläisten syyksi, että he kieltävät hyvät teot. Todistavathan heidän sekä Kymmentä käskyä käsittelevät että muutkin teoksensa heidän antaneen oikeita kristillisiä elämänmuotoja ja tekoja koskevaa, hyvää ja hyödyllistä opastusta ja kehotusta. Tähän saakka on näistä asioista opetettu vähän, sen sijaan on kaikissa saarnoissa enimmäkseen tähdennetty lapsellisia, tarpeettomia tekoja, esimerkiksi rukousnauhan käyttöä, pyhien palvelemista, munkiksi rupeamista, pyhiinvaeltamisia, määräaikaista paastoamista, juhlien viettämistä, veljestöihin kuulumista jne.
Vastapuolemmekaan ei nyt enää moisten tarpeettomien tekojen johdosta niin suuresti kerskaile kuin ennen. Sitä paitsi hekin ovat nyttemmin oppineet puhumaan uskosta, josta he ennen eivät laisinkaan saarnanneet. Nyt he edes opettavat, ettemme tule vanhurskaiksi Jumalan edessä ainoastaan teoista; he lisäävät uskon sanoen, että usko ja teot tekevät meidät vanhurskaiksi Jumalan edessä. Tällainen maininta saattaa tuoda jonkin verran enemmän lohdutusta kuin se, että opetetaan luottamaan ainoastaan tekoihin.” Augsburgin tunnustus, artikla 20, Usko ja hyvät teot, s. 31, Tunnustuskirjat vuoden -48 painos, Sley.)
He siis hylkäävät uskon. Eivätkä he hylkää sitä ainoastaan lausunnoillaan tai teoksillaan, vaan he yrittävät raudalla ja rangaistuksilla hävittää sen jäpi jäljettömiin kirkosta. Kuinka paljon paremmin opettaakaan Jaakob: ei hän jätä huomioonottamatta uskoa eikä pane sen tilalle rakkautta, vaan säilyttää uskon, ettei sovittaja, Kristus, vanhurskautuksessa joutuisi pois suljetuksi. Samoin Paavalikin 1. Timoteuskirjeen 1. luvussa kristillisen elämän pääsisältöä esittäessään yhdistää uskon ja rakkauden: ”Käskyn päämäärä on rakkaus, joka tulee puhtaasta sydämestä ja hyvästä omastatunnosta ja vilpittömästä uskosta.” (1. Tim. 1:5)
Toiseksi asiayhteys ilmaisee, että tässä on puhe niistä teoista, jotka seuraavat uskoa, ja nämä osoittavat, että usko ei ole mitään kuollutta, vaan jotakin sydämessä elävää ja vaikuttavaa. Jaakob näin ollen ei ole sitä mieltä, että me hyvillä teoilla ansaitsemme syntien anteeksiantamuksen ja armon. Hänhän puhuu vanhurskautettujen teoista, niiden, jotka jo ovat sovitettuja, otollisia ja syntien anteeksiantamuksen saaneita. Vastustajat siis iskevät harhaan tämän johdosta päätellessään Jaakobin muka opettavan, että me tekojen perusteella ansaitsemme syntien anteeksiantamuksen ja armon, ja että meillä tekojemme perusteella on ohi sovittajan, Kristuksen, pääsy Jumalan tykö.
Kolmanneksi Jaakob juuri vähää ennen puhui evankeliumin kautta tapahtuvasta uudestisyntymisestä. Hän nimittäin sanoo: ”Tahtonsa mukaan hän synnytti meidät totuuden sanalla, ollaksemme hänen luotujensa esikoiset.” (Jaak. 1:18) Sanoessaan meitä evankeliumista syntyneiksi hän opettaa, että me olemme uskon kautta uudestisyntyneitä ja vanhurskautettuja. Omistetaanhan Kristusta koskeva lupaus ainoastaan uskolla, kun asetamme lupauksen synnin ja kuoleman kauhistusten vastapainoksi. Jaakob siis ei ole sitä mieltä, että me teoista uudestisynnymme.
Tämän kaiken perusteella on tullut selvitetyksi, ettei Jaakob ole kanssamme ristiriidassa nuhdellessaan laiskoja ja suruttomia, jotka kuvittelevat omaavansa uskon, vaikka heillä sitä ei ollutkaan, ja erottaessaan toisistaan kuolleen uskon ja elävän uskon. Kuolleeksi hän sanoo sen uskon, joka ei synnytä hyviä tekoja, eläväksi sen, joka synnyttää hyviä tekoja. Usein olemme jo tehneet selkoa siitä, mitä me sanomme uskoksi.
Mehän emme puhu tyhjästä tiedosta, sellaisesta, joka perkeleilläkin on, vaan sellaisesta uskosta, joka tarjoaa vastuksen omantunnon kauhistukselle ja joka rohkaisee ja lohduttaa pelkoon saatetut sydämet. Tällainen usko ei olekaan niin helppo asia kuin vastustajat kuvittelevat, eikä meitä tehdä eläviksi inhimillisellä voimalla, vaan jumalallisella voimalla, ja sillä me voitamme perkeleen ja kuoleman. Juuri näin Paavali Kolossalaiskirjeessä sanoo uskoa Jumalan vaikutuksesta tehokkaaksi ja kuoleman voittajaksi: ”Jossa (kasteessa) te myös olette herätetyt uskon kautta, jonka Jumala vaikuttaa”. (Kol. 2:12)
Koska tämä usko tietää uutta elämää, se ehdottomasti synnyttää uusia mielenliikkeitä ja tekoja. Sen vuoksi Jaakob täydellä syyllä kieltää sen, että meidät vanhurskautettaisiin sellaisella uskolla, jolta puuttuvat teot. Sillä, minkä hän sanoo, että meidät vanhurskautetaan uskon ja tekojen kautta, hän ei suinkaan sano, että me tekojen kautta uudestisynnymme. Eikä hän liioin sano Kristusta osittaiseksi sovittajaksi ja meidän tekojemme osittaiseksi sovittajaksi. Eihän hän tässä kuvaile vanhurskautustapaa, vaan hän kuvailee, millaisia vanhurskaat vanhurskautetuiksi ja uudesti syntyneiksi tultuaan ovat.
Vanhurskautus ei tässä merkitse jumalattomasta vanhurskaaksi tekemistä, vaan ─ forensisen sanonnan mukaan ─ vanhurskaaksi julistamista. Samoin tässä: ”Lain noudattajat vanhurskautetaan”. (Room. 2:13) Samoin kuin siis näissä sanoissa ”lain noudattajat vanhurskautetaan” ei ole mitään meille soveltumatonta, samoin ajattelemme näistäkin sanoista: ”Ihminen ei tule vanhurskaaksi ainoastaan uskosta, vaan myös teoista”, koskapa ne ihmiset, joilla on usko ja hyvät teot, todellakin julistetaan vanhurskaiksi.
Ovathan pyhien hyvät teot, niin kuin olemme sanoneet, vanhurskauksia, ovat otollisia uskon tähden. Vain näistä teoista näet Jaakob yksinomaan puhuu. Jaakob puhuu näet ainoastaan niistä teoista, joita usko saa aikaan. Sen hän todistaa sanoessaan Aabrahamista: ”Usko vaikutti hänen tekojensa mukana.” (Jaak. 2:22) Tässä mielessä sanotaan: ”Lain noudattajat vanhurskautetaan”, toisin sanoen ne julistetaan vanhurskaiksi, jotka sydämessään uskovat Jumalaan; sitten he kantavat hyviä hedelmiä, jotka uskon tähden ovat otollisia ja jotka niin muodoin ovat laintäyttämystä.
Nämä yksinkertaiset sanat eivät sisällä mitään hairahdusta, mutta vastustajat vääristelevät ne lisäilemällä niihin jumalattomia olettamuksiaan. Sanotusta ei siis seuraa, että teot ansaitsevat syntien anteeksiantamuksen, että teot uudestisynnyttävät sydämet, että teot tietävät sovitusta, että teot ovat otolliset vailla sovittajaa, Kristusta, oltaessa ja että teot eivät ole sovittajan, Kristuksen, tarpeessa. Jaakob ei puhu näistä kerrassaan mitään, vaikka vastustajat häpyä vailla Jaakobin sanoista tekevät moisia johtopäätöksiä.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus, artikla 4, Vanhurskautus, s. 100─102, Tunnustuskirjat vuoden -48:n painos, Sley. Tekstiä on hiukan pilkottu pienempiin kappaleisiin, muuten teksti on alkuperäinen, paitsi että pari sanaa on muutettu uudemman suomen kielen oikeinkirjoituksen mukaiseksi.)
En osaa ottaa kantaa Roomalaiskatolisen kirkon uskonnäkemyksiin, ne ovat aivan erilaisia kuin yhtenäisen kirkon oikea opetus.
Kyse on siitä milloin ihmisen armahdus tapahtuu. Tapahtuuko se sen jälkeen, kun ihminen ottaa sen vastaan vai tapahtuiko se jo silloin, kun Jumala sovitti koko maailman synnin?