Kuka jaksaa muistaa Dreyfusin tapauksen? Siihen törmää mitä erilaisimmissa yhteyksissä, usein se vain mainitaan ohimennen ikään kuin tapauksen pääpiirteet (yksityiskohdista puhumattakaan!) olisivat jokaisen päässä. Viimeiseksi luin Dreyfusin oikeudenkäynnin herättämistä kiihkeistä tunnelmista ja ylivirittyneistä asenteista Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä suomennoksen viidennestä osasta eli Guermantesin tie I:stä.
Piti oikein työkseen palauttaa mieliin tuo Ranskan sisäpolitiikka ravistellut tapaus, sillä Proust ei kuvaile sitä tietosanakirjamaisesti tai journalistisesti, vaan kaunokirjallisesti osana henkilöitä ja heidän puheitaan. Lukijalle ei romaanin perusteella synny kokonaiskuvaa tapauksesta.
Alfred Dreyfus oli upseeri, jota syytettiin vakoilusta saksalaisten hyväksi. Hänet tuomittiin elinkautisen vankeuteen Pirunsaarelle, mutta uusien todisteiden vuoksi tuomio livennettiin. Lopulta 1906 Dreyfus vapautettiin kaikista syytteistä ja hän sai takasin sotilasarvonsa
Tapaus jakoi Ranskaa ankarasti kymmenen vuoden ajan edellisvuosisadanvaihteen molemmin puolin. Dreyfus oli juutalainen ja tapauksen käsittely synnytti myös silmitöntä juutalaisvastaisuutta.
Kiistelyllä Dreyfusin syyllisyydestä ja syyttömyydestä oli kauaskantoisia ja yllättäviäkin seurauksia: se muun muassa heikensi kirkon asemaa. Kirkko ja valtio erotettiin Ranskassa 1905.
Proustin kirjassa on kyse muusta kuin vain oman aikansa päivänpolitiikan kuohuista. Kirja avaa luokkayhteiskunnan ja seurapiirien salat ja rakenteet kirjallisesti ja psykologisesti ylivertaisella tavalla.
Lisää Guermantesin tie I:stä täällä
Vielä palaa lukulamppu: Seurapiirejä & Dreyfusin tapaus
Terveisin, mies lomalta ja hyvien kirjojen ääreltä.
Mitä sinä luet pitääkseni pääsi viileänä helteellä?
Kukaan ei ole huomannut, että Dreyfusin pelasti kuolemasta Pirunsaarelle muuan suuri kirjailija, mutta hän ei ollut Proust.
Helena, mainiota. Ehkä meitä Guermantesin tien kulkijoita on vaikka pilvin pimein Suomen suvessa. Emme vain pidä kovaa ääntä harrastuksestamme.
Minulla on menossa Guermantesin tie II.
Asiaan vihkiytymättömille mainittakoon, että Kadonnatta aikaa etsimässä romaanin kuuluu kaksi tiekirjaa: Swanin tie ja Guermantesin tie. Kumpikin on suomennoksena julkaistu kahtena niteenä. 10-osaisessa suomennoksessa (ranskankielisessä alkuteoksessa osia on seitsemän) Swanin tie on yhtä kuin kaksi ensimmäistä osaa ja Guermantesin tie osat 5 ja 6.
Tiet viittaavat kahteen erilaiseen tulevaisuuteen. Kertojan lapsuudeen muistojen generaattorissa Combrayssä toiseen suuntaan vievää maantietä kutsuttiin Swanin tieksi, mikä viittaa taiteeseen sekä rakkauteen ja toista Guermantesin tieksi mikä viittaa seurapiireihin ja sosiaaliseen nousuun.
Toki tulkintoja on muitakin.
Jorma, näin on. Émile Zola pisti itsensä likoon Dreyfusin tapauksen vuoksi. J´acusse – ”Minä syytän” oli Zolan avoin kirje Ranskan presidentille, jossa hän syytti maataan antisemitismistä ja oli sitä mieltä, että Alfred Dreyfus oli tuomittu väärin perustein – kuten olikin.
Proust puolestaan kirjoitti romaaninsa vasta Dreyfusin tapauksen jälkeen eli vuosina 1909-22.
Helena, muun muassa Abd al-Wahhab Kayyalin 1979 toimittama Zionism, Imperialism and Racism, joka ottaa kaiken ilon irti YK:n yleiskokouksen päätöslauselmasta 3379, joka marraskuussa 1975 määritteli ”sionismin” rasismiksi. (Päätös kumottiin muistaakseni 1991.) Sen lisäksi mm. Avi Shlaimia on kosolti pinossa. Tämä Kayyalin toimittama kirja on vasta alussa, sen hyöty on antamassaan kuvassa, miten arabi-intellektuellit näkevät koko Lähi-idän kriisin. On tässä myös prof. Yehoshua Porathin The Arab National Movement, joka edeltää ”new historians”-koulua, vuodelta 1979, jolloin tekijällä käsitykseni mukaan ei ollut käytössään niitä arkistoja, joita ”uudet historioitsija” 1980-l puolenvälin jälkeen pystyivät hyödyntämään. Arabipuolella arkistoja ei ole lainkaan, joten heidän osaltaan koko aihetta luetaan niin kuin Uutta testamenttia, se on tavallaan ”arabikeerygmaa”, julistusta.