Kuka jaksaa muistaa Dreyfusin tapauksen? Siihen törmää mitä erilaisimmissa yhteyksissä, usein se vain mainitaan ohimennen ikään kuin tapauksen pääpiirteet (yksityiskohdista puhumattakaan!) olisivat jokaisen päässä. Viimeiseksi luin Dreyfusin oikeudenkäynnin herättämistä kiihkeistä tunnelmista ja ylivirittyneistä asenteista Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä suomennoksen viidennestä osasta eli Guermantesin tie I:stä.
Piti oikein työkseen palauttaa mieliin tuo Ranskan sisäpolitiikka ravistellut tapaus, sillä Proust ei kuvaile sitä tietosanakirjamaisesti tai journalistisesti, vaan kaunokirjallisesti osana henkilöitä ja heidän puheitaan. Lukijalle ei romaanin perusteella synny kokonaiskuvaa tapauksesta.
Alfred Dreyfus oli upseeri, jota syytettiin vakoilusta saksalaisten hyväksi. Hänet tuomittiin elinkautisen vankeuteen Pirunsaarelle, mutta uusien todisteiden vuoksi tuomio livennettiin. Lopulta 1906 Dreyfus vapautettiin kaikista syytteistä ja hän sai takasin sotilasarvonsa
Tapaus jakoi Ranskaa ankarasti kymmenen vuoden ajan edellisvuosisadanvaihteen molemmin puolin. Dreyfus oli juutalainen ja tapauksen käsittely synnytti myös silmitöntä juutalaisvastaisuutta.
Kiistelyllä Dreyfusin syyllisyydestä ja syyttömyydestä oli kauaskantoisia ja yllättäviäkin seurauksia: se muun muassa heikensi kirkon asemaa. Kirkko ja valtio erotettiin Ranskassa 1905.
Proustin kirjassa on kyse muusta kuin vain oman aikansa päivänpolitiikan kuohuista. Kirja avaa luokkayhteiskunnan ja seurapiirien salat ja rakenteet kirjallisesti ja psykologisesti ylivertaisella tavalla.
Lisää Guermantesin tie I:stä täällä
Vielä palaa lukulamppu: Seurapiirejä & Dreyfusin tapaus
Terveisin, mies lomalta ja hyvien kirjojen ääreltä.
Mitä sinä luet pitääkseni pääsi viileänä helteellä?
Tavallisesti salaa ja nyt julkisesti ihailen Ollia lukeneisuutta, mitä kaunokirjallisuuteen tulee, ja yleensä ihmisiä, jotka paljon lukevan kaunokirjallisuutta.
Dreyfus-juttu tulee usein esiin antisemitismin historiassa, mutta monesti aihetta ei käsitellä kuin lyhyen maininnan verran. Enpä itsekään siitä enempää tiedä. Laajemmassa mittakaavassa antisemitismi oli Ranskan vallankumouksesta alkaen tärkeä ase katoliselle kirkolle sen pyristyksessä säilyttää asemansa vallankumouksen jälkeisessä tilanteessa. ”Me olemme isänmaallisia ranskalaisia toisin kuin nuo juutalaiset, joilla ei ole isänmaata.”
En kehtaa sanoa, mitä mulla on just nyt luvussa.
Haruki Murakamin ”1Q84” on lukusessa. Hänen maailmassaan kaikki näyttää tavalliselta ja näyttää edelleen, vaikka kaikki selkeys osoittautuu toisenlaiseksi. Ette ymmärtäneet? Siispä lukekaa. Totaalisen koukuttava.
En koskaan pääse viidenteen osaan asti. Tällä vauhdilla. Dreyfuss-juttua enemmän tiedän Pirunsaaresta Papillonin perusteella, jonka olen lukenut vähintään kolmeen kertaan. Jatko-osineen. Nyt luen Karkaman&Koiviston tomittamaa antologiaa 1930-luvun suomalaisesta aatemaailmasta. Erityisesti Juhani Ihanuksen artikkelia ”Jos sinä likaat ja turmelet, niin minä puhdistan, kirkastan ja jalostan!” – eli viettien teologinen puhdistus ja kulttuuritaistelu 1930-luvun Suomessa” voin lämpimästi suositella.
Jusa, ällös huoli, lukeneisuus on niin kuin se esitetään ja nähdään. Ennen Proustia luin Dan Brownia. Nykylukijalle kelpaa kaikki, ei ole ylevää tai alevaa, on vain kirjallisuutta, hyviä tarinoita ja hyvin kirjoitettuja kuvauksia vaikka syksyisen lehden matkasta kohti jäätyvää maata.
Seuraava kesäkirjani on, yllätys, yllätys, Proustia ja Guermantesin tie, osa II. Sen jälkeen ehkä jotain ihan muuta.
Hannah Arendt käsittelee Dreyfuss-juttua laajasti fantastisessa kirjassaan The Origins of Totalitarianism. Sen on muistaakseni hiljattain suomennettukin. Arendt selvittää tapauksen yksityiskohdat, mutta vielä paljon kiinnostavampaa on se, kuinka hän liittää tapauksen eurooppalaisen antisemitismin historiaan ja sen moderneihin muotoihin. Antisemitismin käsitteleminen ei jää irralliseksi asiaksi, vaan Arendt liittää sen pääomien kasautumiseen kapitalismissa, kapitalismin kolonialistisiin muotoihin ja eurooppalaisten totalitaaristen liikkeiden syntymiseen. Äärimmäisen kiinnostavaa mutta vaativaa lukemista.
Juuri nyt menossa uskomattoman kiehtova Jan Kjaerstadin Jonas Wergeland -trilogian ensimmäinen osa Förföraren. Toinen osa Erövraren odottaa ja kirjastosta löytyy varmasti myös kolmas osa Upptäckaren, joka sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2000. Näistä vain ensimmäinen on suomennettu. Onneksi on ruotsinkieliset käännökset. En tiedä, miksi tästä(kään) upeasta norjalaiskirjailijasta ei tiedetä meillä. Kjaerstad on koulutukseltaan teologi, ja se näkyy syvyytenä. Hän kirjoittaa terävästi, hauskasti ja näyttää maailman aivan uudessa valossa.
Dreyfusin jutusta ja sen lietsomasta juutalaisvastaisuudesta Proust piirtää mainion kuva. Ihmisiä lakataan kutsumasta seurapiireihin ja muihin rientoihin sen perusteella, mitä mieltä he ovat Dreyfusin syyllisyydestä. Ja auta armias, jos on epäilys, että henkilö on juutalainen. Häntä, vanhaa tuttua, ei ehkä enää tervehditä kadulla.
Dreyfusin tapaus kuplii Guermantesin tien tapahtumien alla ja ponnahtaa pintaan monissa kohdin.
Lainaus: ”Mitä armeijaan tulee, Robertin mieltä askarrutti sillä hetkellä, ikävä kyllä, ennen kaikkea Dreyfusin tapaus. Hän ei siitä paljon puhunut, koska oli pöytäkuntansa ainoa Dreyfusin kannattaja; muut vastustivat kiivaasti oikeusjutun esille ottamista…”
Arendtin ”Totalitarismin synty” ilmestyi USA:ssa jo yli 60 vuotta sitten, mutta on edelleen hämmästyttävän ajankohtainen ja antaa kosolti ajattelemisen aihetta tämän hetken maailmantilasta. Jotain ajastamme kertoo myös se, että suuret kustantajamme eivät olleet kiinnostuneet julkaisemaan Arendtin klassikkoteosta. Sain sen suomentamiseen kuitenkin avustusta Suomen Kulttuurirahastolta, ja Vastapaino rohkeni julkaista valmiin käännöksen. Pidän sitä kulttuuritekona.
Dreyfusin tapaus on hyvin hallussa niille, jotka alkoivat käydä koulunsa ennen peruskoulua….
Antisemitsimin tarkastelussa korostuu meidän aikanamme tietty jälkiviisaus, mikä on ymmärrettävää.
Minä näkisin Dreyfusin tapauksessa hyvin vahvasti ranskalaisen virkavaltaisuuden ja elitistisen sentralismin mahdin, joka ei ole tainnut taittua täysin vieläkään. Jalompien kansankerroksien ylivalta on vieläkin Ranskassa ilmeinen – kuten Englannissakin.
Kun minä olin vielä pikkuinen muistettiin meillä puhua siitä, että parlamentarismi alkoi Suomessa 1200 luvulla.
Kun yksikamarinen eduskuntamme täytti 100 vuotta ei siitä juuri kehdattu kertoa kenellekään. Pienen juhlan Halonen tosin joutui pitämään, mutta asiasta olisi saanut hyvän aiheen kertoa, että Suomen demokratia ei alkanut EU:ssa. Mikä huvittavinta, on naisten äänioikeudestakin yleensä annettu kunnia muille, lähinnä Uudelle Seelannille, vaikka Suomi kiistatta oli ensimmäinen, muualla kun äänioikeus oli sidottu varallisuuteen tai verotukseen.
Hävitty sota ja kekkoslainen historiankirjoitus leimasii niin tarkkaan kansallisen omanarvontunnonkin hirvittäväksi nationalismiksi, ettei siitä ole toivuttu vieläkään.
Vielä sodan aikana (jopa) Saksan ministeri Blücher luennoi von Ribbentroppille Suomen parlamentaarisestä perinteestä ajaessaan tämän kanssa sitä kuoppaista tietä Malmin lentokentälle heinäkuussa 1944….
Uskomatonta, mutta totta: Mulla on meneillään juurikin sama Guermantesin tie 1! Ei toi Proust kyllä ihan keveintä kesälukemista ole, mutta vakaasti olen päättänyt etsiä kadonnutta aikaa katkeraan loppuun saakka
Jusa, kerro ku alotit!!!