Olemmeko itsemme pahin vihollinen?

Pitääkö Mark Twainin suuhun laitettu lausahdus, ”vale, emävale ja tilasto”, paikkansa? Menneet vaalit, jotka saivat hetkeksi unohtumaan niin Ukrainan kansanmurhan kuin Nato-keskustelunkin, palauttivat mieleen monisäikeiset, toisiinsa kietoutuneet kannanotot kulttuurista, työperäisestä maahanmuutosta, rasismista, työvoimapulasta, koulutuksesta, työttömyydestä, vähäosaisten huolehtimisesta, turvallisuudesta jne. lähinnä lyömäaseina.

Kaksikymmentä vuotta sitten seisoin kehitysaputyöntekijänä afrikkalaisen kyläpahasen sotamuistomerkin äärellä. Sille kirjoitettu teksti ”Grand-Popo aux enfants”: 1914-1918, 1939-1945” muistutti yhtäältä liki 110 ja toisaalta runsaan 80 vuoden takuisesta ajasta, uhreista ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa. Siinä Ranska vapaasti tulkittuna kiittää ”lapsiaan uhrista isänmaalleen”. Ensi hämmennyksestä toivuttuani nauroin, sitten häpesin. Kun tänään luen monien Afrikan, Aasian ja Etelä-Amerikan valtioiden suhtautumisesta Ukrainan sotaan, en hämmästele näiden maanosien kansalaisten kielteistä asennetta länsimaita kohtaan. Jopa kansainvälisen rikostuomioistuimen (ICC) antama pidätysmääräys on saanut Etelä-Afrikan miettimään, miten suhtautua elokuussa Bries-maiden kokoukseen kutsumansa Putinin mahdolliseen pidätykseen. Huolimatta Venäjän osoittamasta julmuudesta lapsiin, naisiin ja siviileihin kytee viha sitäkin suurempana kolonialismia kohtaan, mikä edelleen on lännessä käsittelemättä ja josta eurooppalaisina kannamme vastuun.

Palaan tilastoihin. Piirrän toisiaan leikkaavat vaaka- ja pystysuorat viivat. Viivojen sentit vaakatasossa (aikaa) tarkoittavat 10 vuotta ja pystyssä (määrää) 10 000 syntynyttä lasta. Vuonna 1948 syntyi maassamme 108 000 ja 74 vuotta myöhemmin eli vuonna 2022 –  johon piirrän kolmannen pystyviivan  –  vain 44 900 lasta. Syntyy kaavio, jossa pisteitten (108 000 ja 44 900) kautta vedetty suora leikkaa vaakatasoisen, aikaa kuvaavan viivan 2070-luvun kohdalla. Jos ulkomaalaistaustaisten syntyvyys arvioidaan 5 000:ksi (määrä tarkentuu kesällä) leikkauspiste ajoittuu jo 2060-luvun lopulle. Tämä tarkoittaa, että viimeinen suomalainen syntyy 2060-luvulla. Se tilastosta ja valheesta. Suomen väkiluku kasvaa, sillä teollisuus, terveydenhuolto ja moni muu ala tarvitsee vuosittain vähintään 50 000 uutta työperäistä maahanmuuttajaa, jotka perheineen nostavat väkilukua 150 000:lla eli kolmessa vuosikymmenessä aina 3,5 miljoonaan asti. Tästä johtuu, että jo nyt koulutuksessa heikoille jäänyt suomenkieli ensin vähenee ja lopulta häviää, suomenkielelle rakentuva kulttuuri, josta vaalien yhteydessä niin kiivailtiin, museoituu ja tietysti ihonväri tummenee. On jopa todennäköistä, että Hietaniemen alueella seisova korkea risti muistomerkkeineen – lukeekohan siinä joku Mannerheim – seisoo sammaloituneena retiisi- ja porkkanaviljelmien keskellä kuin Afrikassa ikään.

Blogin alussa mainitut vaalikannanotot muodostavat kokonaisuuden. Hylkäämällä niistä yhden tai korostamalla vaalikeskustelussa vain toista, menetät kaikki, sillä ihmisyys ja siihen liittyvät arvot ovat jakamattomia. Eikö kulttuuri ilman maan kieltä ole sama kuin työantaja ilman työntekijää, pääoma ilman työvoimaa? Eikö maahanmuutto ilman kulttuurisidonnaista kotouttamista, ammatillista koulutusta ja osoitettavaa työpaikkaa johda syrjäyttämiseen ja sen seikan kieltämiseen, että jokaisella on tarve kuulua johonkin vaikkapa rikollisjengiin? Entä taloudellinen eriarvoisuus? Eikö siitä huolehtiminen kuulu vallankolmijako-opin (toimeenpano-, lainsäädäntö- ja tuomiovalta) mukaan lakeja säätävälle eduskunnalle? Ulkoistamalla valta EK:lle ja ay-liikkeelle, kuten samaa työtä tekevien naisten ja miesten samapalkkaisuus, jää vääryys elämään. Olemmeko unohtaneet STTK:n puheenjohtaja Antti Palolan sanat (Demokraatti 9.12.2015); ”Olemme puolustaneet työelämän hyväosaisia – emme ole nähneet muita. Emme aidosti ja oikeasti ole kiinnostuneita muiden kuin tanakasti työelämässä olevien edunvalvonnasta”.

Jos Ranskan vallankumouksen edellyttämän tasa-arvon olemme ulkoistaneet järjestöille, niin miten on käynyt vapauden ja veljeyden. Vapautemme  –  kiitos Ukrainassa menehtyneet lapset, naiset ja sotilaat  – olemme ay-johtajaa lainatakseni ”tanakasti” liittäneet Yhdysvaltain ydinasepelotteeseen. Entä veljeys? Onko syitä, miksi näin pieni maa on näinkin riitainen? Miksi jokainen puolue valitsee kokonaisuudesta vain oman keppihevosensa jättäessään muun, yhtä tärkeän seikan toisen monopoliksi? Näin kokonaisuus ja samalla totuus jää vaaleista vaaleihin koskemattomaksi.

Mitä tapahtuu muualla? Yhdysvalloissa valtaan nousi vuosina 2009-2017 musta presidentti. Englanti ja Skotlanti valitsivat pääministerikseen edellinen intialaistaustaisen hindun ja jälkimmäinen pakistanilaistaustaisen muslimin. Eikö Suomenkin tulisi eräänlaisen totuuskomission mukaan kuin Gandhi aikoinaan, käsitellä NL:n hajoamisen jälkeen tähän päivään asti jatkunutta jälkisuomettumisen kautta, voidaksemme löytää kansallisen yhtenäisyyden muussakin kuin Natossa, joka jatkossa – jos aiomme siinä pysyä – tulee sitä taloudellisesti, geopoliittisesti ja kansainvälisesti joka tapauksessa edellyttämään. Kuoliaaksi vaikenemisen sijasta  –  mikä tarkoittaa totuuden kieltämistä  –  jokainen voi arvioida valmiuttaan kehittää itseään tutustumalla Alpo Rusin, Risto E. J. Penttilän ja Pekka Virkin viimeisiin teoksiin. Jos ja kun yhteen totuuteen hirttäytyminen on valhetta, silloin valhe tarkoittaa hirttäytymistä eli yksilöllistä ja kansallista kuolemaa. Suomalaisina olemme itsemme suurin vihollinen.