Viime viikkoina keskustelu kirkon avioliittokäsityksestä on jälleen käynyt kiihkeänä. Emerituspiispojen ja muiden oppineiden teologien kirjoituksia lukiessa herää kysymys: koskeeko riita ja erimielisyys vain kysymystä avioliitosta vai mahdollisesti myös uskon fundamenteista – kuten vaikkapa siitä, miksi kirkko on olemassa?
Kysymys on vaikea ja altis mustavalkoisille syytöksille. Jälkimmäisiä on luonnollisesti syytä välttää, sillä ne eivät tee oikeutta yksilöille eivätkä edesauta rakentavaa keskustelua. Itse kysymystä ei kuitenkaan tulisi vältellä, vaikka se saattaakin osoittaa railon eri leirien välille syvemmäksi kuin on aiemmin osattu otaksua.
Keskustelu avioliittoteologiasta asettuu länsimaisen kristinuskon selkeään murrosaikaan. Uskonnollisuus länsimaissa heikentyy tai muuttaa muotoaan. Yhä useammat nuoret kokevat itsensä uskonnottomiksi. Myös länsimaisten kirkkojen sisällä suhtautuminen moniin perinteisiin opinkohtiin on murroksessa.
Merkkejä näistä muutoksista Suomen ev.-lut. kirkon sisällä voi nähdä papistolle osoitettujen kyselytutkimusten tuloksista. Anekdootteja riittäisi sitäkin enemmän. Selvää on, että murros koskettaa myös meidän kirkkoamme eivätkä sen vaikutukset ulotu vain arvokysymyksiin vaan myös uskoon ja oppiin. Taustalla vaikuttavat toki myös pidemmät teologiset virtaukset ja kehityskulut.
Ehdotan, että aloitamme ekumeeniset oppikeskustelut kirkon sisällä. Aiheita, joista olisi hedelmällistä käydä keskustelua:
- Raamattu ja sen suhde kirkon uskoon
- Kirkon tradition suhde Raamattuun
- Mitä on apostolisuus kirkon elämässä 2020-luvulla?
- Luomisen ja syntiinlankeemuksen suhde
- Mikä on kirkon missio ja mikä sen suhde on Kristuksen ylösnousemukseen?
- Kristuksen inkarnaatio ja neitseellinen sikiäminen: uskon kielen metafora vai todella ilman miestä reaalimaailmassa tapahtunut ihme – suhde kristilliseen ihmiskäsitykseen
- Kristuksen ylösnousemus: ruumiillinen vai vain vertauskuvallinen?
- Mistä Kristuksen sovituskuolema pelastaa?
- Mikä on kasteessa alkavan kristityn uuden elämän sisältö? Parannuksen tekemisen ja syntien anteeksiannon suhde?
Myönnän: lista tuntuu suorastaan banaalilta.
Röyhkeä väitteeni kuitenkin on, että mikäli edellisessä listassa olevista asioista ei olisi keskusteltavaa, myös kysymys avioliittoteologiasta olisi paljon yksinkertaisempi ratkaista.
Epäilykseni on, että avioliittoteologia ja kysymys homoseksuaalisuudesta on – mitä tulee erimielisyyksiin – jäävuoren huippu: helppo nähdä ja ehkäpä jotenkin jopa näennäisesti väistää. Kirkkolaivaa se tuskin tulee upottamaan – pinnan alle jäävä osa sen sijaan sen kyllä upottaa, vaikka kovin näyttävää rysähdystä ei tulisikaan.
Parempi käydä perustava keskustelu perusteista nyt. Jos arvioni on oikea, kirkkoon ei saavuteta millään avioliittomallilla pitkäkestoista rauhaa vaikka määräenemmistö löytyisikin.
Aika katsoa, mistä kaikesta olemme samanmielisiä?
Kansankirkon aika on ohi. Sen tunnustaminen vie oman aikansa. Kirkon tulevaisuus ei ole kestävällä pohjalla. Sen koko toiminta on kansan varassa. Kansan , joka ei edes tiedä miksi kirkko on olemassa. Miten se voisi sen tietää, kun kirkkokaan ei näytä sitä tietävän.
Mitenköhän homma toimisi, jos olisi erikseen kansan (kastettujen) kirkko ja uskovien kirkko?
Kutsun saaneiden ja sen vastaanottaneiden kirkko?
Voisi kysyä miksi kirkko on y h ä olemassa? No siksi että kun se aikaan putosi ns. eskatologiseen aukkoon eikä ole kyennyt eikä kaiketi halunnutkaan nousta sieltä ylös, sillä aukossakin on ollut ja on tarjolla hyvin palkattuja siistejä sisätöitä, sillä kansa on tarvinnut ja tarvitsee seremoniamestarit mm. häihin ja hautajaisiin .
Seppo, kysyt miksi kirkko on yhä olemassa ja vastaat itse.
Ihminen etsii itseään, Jumalaa ja elämänsä tarkoitusta, selitystä elämälle. Kristinusko on maailman suurin uskonto. Vuonna 2020 kristinuskolla oli yli 2,4 miljardia seuraajaa (Wikipedia).
Niin kauan kuin ihmisiä on, on myös kirkko. Eskatologinen aukko ja seremoniamestareiden tarve on kirkkoa ja sen sanomaa rajusti vähättelevä, ja aivan liian kapea tulokulma.
Vuonna 2020 kristinuskolla oli yli 2,4 miljardia seuraajaa (Wikipedia).
Kuinka moni näistä on ottanut Jeesuksen henkilökohtaiseksi Vapahtajakseen? (Tutkimusten mukaan 4-6 prosenttia?) ja on siis oikeasti kristinuskova? Eiköhän nuo valtavat määrät johdu enemmälti siitä, että kastetut imeväiset liitetään automaattisesti seurakuntaan verokertymiä turvaamaan, missä monet sitten lähes huomaamattaan pysyvät.
Kristinusko kuten moni muukin uskonto on myös suht. tuottoisa elinkeinojärjestelmä ja tutkitusti erityisesti siirtymäriittien koristeelliset seremoniat pitävät ihmisiä jäseninä. Eivätkä kirkkorakennukset sattumalta ole houkuttelevan upeita. Kyllä niissä on myös laskelmointi edustettuna.
Seppo Heinola,
Luulen, että kommentissasi menevät nyt iloisesti ristiin kirkot länsimaissa (ns. globaali pohjoinen) ja kirkko maailmanlaajuisesti. On kulunut jo useampi vuosi siitä, kun kristinuskon painopiste jäsenmäärällä mitaten siirtyi ”globaaliin etelään”, siis Afrikkaan, Aasiaan ja latinalaiseen Amerikkaan.
Näissä maissa ei ole yleensä kirkollisveron kantoa, ei hulppeita kirkkoja (jollei muovisilla puutarhatuoleilla istumista sellaiseksi lasketa) ja siirtymäriiteiksi olisi tarjolla muidenkin, alueella pidemmän aikaa vaikuttaneiden uskontojen riittejä.
Maailmalla vahvimmin kasvava kristinuskon ”laji” on karismaattinen kristillisyys. Siihen uskonratkaisujen tekeminen useimmissa tapauksissa kuuluu.
Suomessa asia on selkeämmin kuvaamasi kaltainen – toisaalta hyvä huomata, että luterilaisen kastekäsityksen mukaan jokainen kastettu on saanut kasteen yhteydessä uskon lahjana. Siitä, ovatko he sen ehkä sittemmin menettäneet ja kääntymyksen tarpeessa, lienee erilaisia tulkintoja kirkossamme.
Uskallan kyllä epäillä, että myös kehitysmaissa, joiden köyhiin ja huonosti koulutettuihin ihmisiin kristinusko tietysti uppoaa luvattuine paratiisipaikoineen helposti, myös suuret lapsilaumat liitetään seurakuntiin heiltä paljon asiaa kyselemättä. Mites sitä sanotaankaan, valhe , emävalhe ja tilasto…
Erittäin hyviä (perus)kysymyksiä esität. Kysymyksiä, jotka epäilemättä ovat isompia ja olennaisempia kuin avioliittokysymys. Vastauksia näihin löytynee kirkon sisältä laidasta laitaan. Mikään ei ole mitenkään itsestään selvää, vaikka niin voimme joskus erehtyä kuvittelemaan.
Onhan selviä opillisia kysymyksiä, joihin löytyy vastaus varsin selvästi. Sama koskee avioliittoa, selvä asia Raamatussa ja kristikunnassa, miehen ja naisen liitto.
Olen Heikki Revon kanssa samaa mieltä siitä, että avioliittodebatissa olisi hyvä kiinnittää huomiota kirkkokäsitykseen. Millaista kirkkoa haluamme rakentaa? Permixtumia kansankirkkoa, vai puhdasta pyhien yhteyttä? Jos ensin mainittua, erilaiset avioliittokäsitykset mahtuisivat kyllä samaan kirkkoon.
Ja on totta, että kirkossa on fundamentaalisempiakin erimielisyydenaiheita. Jopa kirkon varsinaisista tuntomerkeistä (kaste, ehtoollinen) on erimielisyyttä. Näistä on epäilemättä hyvä käydä kirkonsisäistä keskustelua. Silti näissäkään asioissa liinojen vetäminen kovin kireälle ei ehkä ole hyväksi.
Eihän kirkkoa kuitenkaan lopulta pidä yhdessä kognitiivinen yksimielisyys vaan Kristus itse. Kirkko jäsenineen on erehtyväinen alusta loppuun, mutta se ei ole vaarallista – pääasia on Kristuksen läsnäolo ja työ, joka on monella tavalla salattua inhimilliselle ymmärrykselle.
Samaa sukupuolta olevien vihkimisen kysymys ei voi odottaa kirkon fundamentaalisempien erimielisyyksien ratkeamista. Jos sitä odotettaisiin, pitäisi odottaa paruusiaan asti. Jos kuitenkin tuossa kirkko-opissa pysyttäisiin sekalaisen seurakunnan mallissa, ehkä erimielisyys avioliittoasiassa saataisiin jotenkin ratkaistua. Ja sitten päästäisiin keskustelemaan muista polttavista kysymyksistä.
”Eihän kirkkoa kuitenkaan lopulta pidä yhdessä kognitiivinen yksimielisyys vaan Kristus itse.” Lukeepa Paavalin kirjeissä näinkin: ”Perustus [fundamentum] on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea.”
Heikki Repo on rohkeasti nostanut kissan pöydälle. Pahoin pelkään, että kirkossa, jopa papistossakin, on niitä, jotka eivät uskontunnustusta lausuessaan koe puhuvansa totta. Erimielisyys näin ajattelevien ja tunnustususkollisten välillä on paljon vaaralliosempi kirkon yhtenäisyydelle kuin erimielisyydet seksuaalietiikan alueella. Eettisistä kysymyksistä voi olla perustellustikin erilaisia mielipiteitä ei vain seksuaalielämän alueella vaan myös viidennen ja seitsemännen käskyn alueilla. Etiikkaahan ei uskontunutus lainkaan käsittelekään. Kirkon elämän ja kuoleman kysymys on se, uskommeko apostolien julistamaan Jumalaan vai johonkin filosofisen spekulaation muotoilemaan jumaluuteen.
Lutherin mukaan Jumala viimekädessä antaa tai suo Oikean Uskon sille jolle Jumala tämän katsoo hyväksi antaa.
Kommenteissa Vesa Hirvonen ja Martti Pentti ovat aivan oikein todenneet, että perustus on Jeesus Kristus, joka myös pitää kirkon yhdessä – kyllä, juuri näin. Mutta tästä maksiimista huolimatta kirkolla on aina ollut myös tunnustus, joka kertoo, kuka tämä Jeesus Kristus on. Eivät oppi ja opin kohde ole toisistaan irrallisia tai toisilleen vastakkaisia.
Todetaanpa Paavalin kirjeissä (Kirje efesolaisille) näinkin:
”Kun me kaikki sitten pääsemme yhteen ja samaan uskoon ja Jumalan Pojan tuntemiseen ja niin saavutamme aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden, silloin emme enää ole alaikäisiä, jotka ajelehtivat kaikenlaisten opin tuulten heiteltävinä ja ovat kavalien ja petollisten ihmisten pelinappuloita. Silloin me noudatamme totuutta ja rakkautta ja kasvamme kaikin tavoin kiinni Kristukseen, häneen, joka on pää. Hän liittää yhteen koko ruumiin ja pitää sitä koossa kaikkien jänteiden avulla, kunkin jäsenen toimiessa oman tehtävänsä mukaan, ja näin ruumis kasvaa ja rakentuu rakkaudessa.”
”Eivät oppi ja opin kohde ole toisistaan irrallisia tai toisilleen vastakkaisia.” Entäpä usko ja oppi, sopiikoo niiden välille tehdä eroa? Otsikossa ei puhuta opin perustasta vaan uskon. Efesolaiskirjeen kohdassa voi mielestäni nähdä eron ’yhden ja saman uskon’ ja ’kaikenlaisten opin tuulten’ välillä. Uskoon liittyy totuus, rakkaus, liittyminen yhteen ja kasvaminen. Opit taas ymmärretään ’kavalien ja petollisten ihmisten pelinappuloina’.
Martti, koko blogikirjoitukseni aiheena on ollut ”usko, joka uskotaan” ei ”usko, jolla uskotaan”. Nekään eivät ole keskenään ristiriidassa: ilman uskoa, jolla uskotaan, ei ole pelastusta – mutta myös uskon kohteella on merkitystä eli sillä uskolla, joka uskotaan.
Jos joku vaikkapa sanoo uskovansa Jeesukseen Kristukseen, mutta kertoo että hänen mielestään kyseessä on tulivuoressa syntynyt liskomies, joka saapuu luoksemme lentävällä lautasella, tuskin voidaan puhua pelastavasta uskosta.
Opista puhuin, jotta tämä distinktio kävisi selvemmäksi – vaikkeivat kyseessä aivan synonyymit olekaan.
”Myös uskon kohteella on merkitystä eli sillä uskolla, joka uskotaan.” Eikö uskon kohde olisi se, johon uskotaan tai hän, johon uskotaan?
Martti: Tietenkin uskon varsinainen kohde on Kristus.
Kysynpä sitten minäkin vaihteeksi: kuka Kristus nähdäksesi on? Mitä hänestä uskot? Mitä uskosi, jolla häneen uskot, on?
”Mitä uskosi, jolla häneen uskot, on?” Kysymys hämmentää minua, koska kuulen siinä sen vivahteen, että usko olisi jotenkin minun Jeesukseen kohdistuva tekoni. Uskon kuitenkin, että usko on häneltä saamani lahja. Liitän uskon uskoutumiseen, uskaltamiseen, uskaltautumiseen…
Martti, hyvinhän lähdit vastaamaan yhteen kysymyksistäni. Ei sinun tarvitse hämmentyä, en ole laittamassa sanoja suuhusi tai kertomassa mitä usko sinulle on. Minä olen vain kysymässä sinun omaa kuvaustasi siitä, mitä nämä asiat ovat, miten sinä uskot.
Sen kaltaista kirkollista keskustelua blogissani peräänkuulutan. Ei oleteta toisen käsityksistä mitään vaan kerrotaan omista käsityksistä toisia syyttelemättä. Niin toimitaan ekumeenisissa keskusteluissakin. Opitaan tuntemaan toinen toistemme uskon (usko, joka uskotaan) perusteet. Juuri siitä kerroit viestissäsi muutamalla rivillä.
’Usko joka uskotaan’ on hämmentävä ilmaus. Se on toki muodoltaan selkeä, verrattavissa vaikka ’juoksu joka juostaan’ tai ’neule joka neulotaan’ -sanontoihin. Juoksu päättyy ja neule tulee valmiiksi. Entäpä usko, voika kukaan sanoa uskoneensa alusta loppuun. Monelle usko on tila, jossa ollaan; ollaan ’uskossa’ tai ’uskomassa’.
Mites tuo kreikkalainen alkuteksti pitäisi oikeastaan oikein kääntää: Uskoa Kristukseen vai uskoa Kristusta! ’Uskoo minuun’ vai ’uskoo minua’ vai kuten kirjaimellisesti tulisi: ’uskoo minulle’?
Sillä 1 vaihtoehto tekee Jeesuksesta toteemin muta 2 muuta kehotta uskomaan hänen opetuksiinsa eli sanoihinsa ei hänen lihaansa . Eli kuten hän itse sanoo:
”Ei liha mitään hyödytä van ne s a n a t , jotka minä teille sanon, n i i s s ä on henki ja elämä”
Martti, ilmaus on systemaattisen teologian perussanastoa. Olen yrittänyt sen sisältöä avata useamman viestin verran. Olenko epäonnistunut?
”Olenko epäonnistunut?” Kenties systemaattinen teologia on tukehtunut omaan systemaattisuteensa. Todellisuus – hengellinenkin – lienee usein jokseenkin epäsystemaattista.
Vesa Hirvonen. Tunnustuskirjojemme mukaan kirkko on varsinaisesti pyhien (ihmisten) yhteisö, johon on sekoittuneena julkisyntisiä. Tavoite ei siis voi olla corpus permixtum (eli kansanomaisesti sekalainen seurakunta tyyliin kaikkea kaikille) vaan se, että kaikki jäsenet jakaisivat saman uskon (jäsenillä olisi yhdenkaltainen usko ,kuten pohjoisen kristillisyydessä asiasta opetetaan).
Hyvät kommentoijat. Tiedoksi jo tässä vaiheessa, että tämän blogin aiheena ei varsinaisesti ole avioliittoteologia tai homoseksuaalisuus vaan muut teologiset aihepiirit. Jos keskustelu kuitenkin alkaa ajautua sille suunnalle, poistan kovalla kädellä kommentteja.
Kyseiselle keskustelulle löytyy näinä päivinä monta hyvää blogia jonka alla käydä vääntöä aiheesta.
Kiitosta blogistanne.
Ei ehkä uskon fundamenteista mutta kuitenkin; eikö niin papin kuin kirkon rivijäsenen asiassa pitäisi huomata kuin ymmärtää itsekunkin uskontotuutta mikä ainakin kirkon rivijäsenillä koskettaa henkilökohtaista halukkuutta osallistumiseen aktiviteetteihin seurakunnassaan Messusta alkaen.
Toivomuksenne mukaan en nyt asiaa yhdistä ratkaisuun samansukupuolisen konsensuksen katsomisesta kelpo ratkaisuna.
Asian kanssa tulin yhteen tehdessäni aikanaan kirjallista työtä Jumalanpalveluskokemuksesta.
Uskontunnustusta lausuessani en ole kertomassa muille mihin uskon, vaan itselleni kertaamassa sitä mihin uskoni perustuu. Uskontunnustus puhuu minulle uskon sisällöstä, ei siitä millainen minun uskoni on. Ei edes siitä kykenenkö uskomaan oikeasti sen mitä lausun. Kristillinen usko ei perustu kenenkään omaan kykyyn uskoa.
Heikki Repo on oikeassa siinä, että kyse on paljosta muusta, kuin vain yhdestä kiistan aiheesta.
Mitä vaikeammaksi kirkon tilanne muuttuu, niin sitä enemmän kiistojen aiheita nousee esiin.
En näe tulevaisuutta , jossa yksimielisyys vallitsisi kirkossa. Mitä alemmas kirkon arvostus laskee, niin sitä useammat laittavat lusikkansa soppaan. Eikä kukaan kykene hillitsemään osapuolia.
Ainoa mahdollisuus on tyytyä vallitsevaan tilanteeseen. Jopa siihen, ettei sopua tulla saamaan.
Heikki Revon lista on varsin kattava. Valmis aiheiden luettelo dogmatiikan pääaineseminaariin ja samoista aiheista tehtäviin väitöskirjoihin. Kirkon tutkimuskeskus voisi organisoida rahoituksen.