Olen pieni veljesi, tulin taivahasta

Mitä Zachris Topelius ajatteli kirjoittaessaan 1859 joululaulunsa Varpunen jouluaamuna? Joku on kertonut minulle, että laulu avaa välittömästi kyynelhanat. Iltasanomat kirjoitti viime jouluaattona laulun taustasta: Topelius oli menettänyt edellisenä vuonna yksivuotiaan poikansa. Kaipaus kuolleesta lapsesta heijastuu laulussa.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Uskomus linnun hahmossa ilmestyvästä kuolleesta läheisestä esiintyy muuallakin. Grimmin sadun Tuhkimo saa rohkaisua kyyhkysen hahmossa ilmestyvältä kuolleelta äidiltään kun äiti- ja sisarpuolet kiusaavat häntä. Huomenna 30.8. on Lahden Kaupunginteatterissa Tuhkimon ensi-ilta Topeliuksen tekstiin.
_ _ _
Tapasin Ivalon sairaalassa 1980-luvulla naapurivuoteella saamelaismiehen. – Olin siellä onnettomuuden jälkeen yön yli hoidettavana. Naapurivuoteelta kuului: ”Mie en tästä kuiten enää nouse.” Kun kysyin syytä, hän vastasi: ”Kaksi riekkoa lensi keväällä ohi eri puolilta. Se oli kortto.”

Muinaissuomalaisilla ja uralilaisilla kansoilla yleensä oli uskomuksia sielulinnuista. Vainajan sielu lensi lintuna ja sitä vastaan tulivat joko mustat tai valkeat saattajalinnut. Pihapiirin pikkulintuihin suhtauduttiin myönteisesti, koska ne saattoivat olla vainajien sieluja. Pihapiiriin kukkumaan ilmestynyt käki ennusti jonkun kuolemaa. Vesilinnut kuljettivat muuttomatkoillaan myös sieluja.

Mitä tunnuksia on suomalaisilla hautakivillä tai lehti-ilmoituksissa? Toki ristejä –mutta monille ehkä tärkeämpinä lintuja. Kansanusko on tässä sitkeä, vaikka sen alkuperää ei aina tunnetakaan.
_ _ _
Hellenistisessä Egyptissä tunnettiin sama ilmiö, sielulinnut. Ne kuvattiin ihmiskasvoisina, linnun ruumiisina. Miten linnut ovat saaneet eri kulttuureissa ja eri aikoina tämän aseman ja merkityksen? Ehkä samankaltaiset kokemukset ovat siihen syynä?
—
Lapsuudentoverini Risto oli mielessäni, kun käynnistin hankkeen Rauhanturva- ja Kriisinhallintatehtävissä kuolleiden muistomerkin pystyttämiseksi Säkylään.

Rauhanturvaajalehti kirjoittaa (4.7.2016) muistomerkin paljastamisjuhlasta 28.5.2016 ja kaatuneen omaisen, Raija Vuoren puheesta. Hänen poikansa maj. Risto Vuori kuoli helikopterionnettomuudessa Makedoniassa 1.2.1997 klo 9.22. Samaan aikaan äitinsä näki ikkunan takana koivussa mustarastaan, joka katsoi häntä pitkään liikkumatta. Se oli äidille merkki jostain suuremmasta.
_ _ _
Huomasin hiljattain uutisen akateemisesta tutkimuksesta, jossa oli kerätty suomalaisten kokemuksia kuolleiden läsnäolosta. Olen kuullut niitä pappina paljon itsekin. Monien muistot liittyvät sotaa-aikaan. On mahdollista, että läheisen kaipaus tuottaa vastaavanlaisia kokemuksia. Mutta on myös mahdollista, vaikkakaan ei tieteellä selitettävissä, että kuollut on jollakin tavalla läsnä ja tulee läheisen tietoisuuteen esimerkiksi unessa tai eläinten hahmossa.

Vastaavanlaiset kokemukset voivat olla yleisinhimillisiä ja ehkä eräs selittävä tekijä uskontojen maailmaan. Kokemukset kuolleiden läsnäolosta puhuvat sielun elämästä kuoleman jälkeen toisessa todellisuudessa.
_ _ _

Miten ajatus kuolleen ilmestymisestä sopii kristinuskoon? Jeesus ilmestyi opetuslapsilleen ylösnousemusruumiissaan useita kertoja 40 päivän aikana (Apt 1:3). Sen jälkeen hän nousi taivaaseen Isänsä luo. Samalla tavalla ajatellaan perinteisesti kristityn kuolemasta. Hänen sielunsa voi antaa läheisille jonkin osoituksen läsnäolosta kuoleman jälkeen – tämän ja tuonpuoleisuuden rajapinta on vielä ikäänkuin läpäisevä.
Viimeistään 40 päivän päästä sielun olisi päästävä rauhaan ja rajapinnan lopullisesti sulkeuduttava. Muuten puhutaan kummittelusta.

Samanaikaisesti kristinuskossa suhtaudutaan kielteisesti yhteyden etsimiseen vainajahenkiin. Varoittavana esimerkkinä on Israelin kuningas Saul (1 Sam 28).

Kansantiede tuntee erilaisia riittejä sen estämiseksi, ettei vainajan henki palaa tuonilmaisista. Inkerinmaalla edelleenkin lakaistaan symbolisesti kuorma-auton jälkiä heittämällä havuja tielle, ettei vainajan henki löydä takaisin kun auton lavalla on ensin kuljetettu arkku hautausmaalle. Samalla tavoin itäisessä Suomessa kuolleiden karsikkopuu oli raja ja merkki vainajalle: ”tähän asti, ei edemmäs!”

Kuvasin tämän karsikkopuun Ilomantsin Patvinsuolla kesällä 1988.

_ _ _
Elokuun 1. päivä oli kansainvälisen eksegeettisen kongressin yhteydessä Vanhan testamentin professorin ja opettajani Timo Veijolan muistokongressi, jossa sain olla mukana.

Timo Veijola kuoli äkillisesti 1.8.2005. Olin silloin pitämässä rippileiriä Hämeenkoskella. Samana iltana ja yönä eläimiä tuli leirikeskuksen pihalle. Urosteeri söi vadelmia pensaassa talon vieressä ja siili tuli lähelleni. Sekä teeri että siili tuntuivat pelottomilta. Yöllä heräsin huutoihin ja menin ulos. Iso pöllö lensi talon viereisestä puusta metsän rajaan, missä sen lentopoikaset pitivät kerjuuääntä.

Sain vasta seuraavana päivänä kuulla professorini kuolemasta. Nämä kokemukset toivat mieleeni profeetan ennustuksen Edomin kohtalosta: ”Sen perivät siilit ja huuhkajat, korpit ja pöllöt majailevat siellä… siellä lepäilee Lilit, öinen velhotar.” (Jes 34:11,14). Timo oli suuri luonnon ystävä, joka suri ihmisen ymmärtämättömän ahneuden aiheuttamaa tuhoa luonnolle.

Kuulostaa epärationaaliselta, mutta minua rohkaisi tuossa raamatunkohdassa mainittu Lilit – joka juutalaisuudessa yhdistetään Salomon vierasmaalaiseen naiseen, Saban kuningattareen – ja jonka johdosta Salomoa kritisoitiin.

Sain tästä erikoisesta kokemuksesta rohkeutta jatkaa tutkimuksiani Salomon peitetystä kritiikistä Vanhassa testamentissa. Suomen eksegeettinen seura julkaisi tämän vuoden kesäkuussa kirjani otsikolla ”Salomon salaisuus. pohdintoja peitetystä Salomon kritiikistä Vanhassa testamentissa.” (SES 115).