”Olen valkoinen keski-ikäinen mies. Olen syyllinen. Olen aina ollut. Tunnustan kaiken.
Näillä sanoilla HS:n ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski aloittaa pääkirjoitus/kolumninsa. Aion tässä blogissani kommentoida tätä valkoisen keski-ikäisen miehen itseanalyysia. Minun blogini erottuu Aittokosken tekstistä sinisellä värillä.
Aittokosken kolumni löytyy osoitteesta:
http://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000005280223.html
”Syntilistani ei ole vähäpätöinen.”
Aittokoski lähtee rohkeasti liikkeelle juutalais-kristillisellä termillä ”synti”. Synti eli kreikaksi ἁμαρτία, tulee sanasta ”harhaanosuminen” ja viittaa perinteessämme Jumalan tahtoa vastaan rikkomiseen.
”Minä olen se, joka esiintyy televisiouutisissa kravatti kaulassa ja varoittaa kestävyysvajeesta.
Minä olen se, joka ilmoittaa syvällä rintaäänellä valtiontalouden leikkaustarpeista, jotka tällä kertaa kohdistuvat valitettavasti ennen kaikkea lapsiperheisiin, vähä-osaisiin, pienituloisiin, sairaisiin, opiskelijoihin, vanhuksiin, alle 40-vuotiaisiin, yli 60-vuotiaisiin sekä julkisella tai yksityisellä sektorilla työskenteleviin 40–60-vuotiaisiin naisiin.”
Aittokosken ”synnintunnustus” lähtee liikkeelle kestävyysvajeesta. Kestävyysvaje on talouspolitiikan käsite. Kriittinen lukija voi heti huomata, ettei toimittaja aio askaroida kovin syvällisesti teologian käsitteillä, vaan lähinnä herätellä lukijaansa yhteiskunnallisesti. Kestävyysvaje viittaa yleensä siihen, että julkinen talous velkaantuu julkisten menojen kasvaessa väestön ikääntymisen takia. Tarkkaan katsoen Aittokosken ”synnintunnustus” on tässä vaiheessa melko monitulkintainen. – Jos julkinen talous ei kestä, on käytännössä realiteetti, että juuri Aittokosken luettelemat ryhmät joka tapauksessa kärsivät (joko hallitusti leikaten tai hallitsemattomasti romahtaen).
”Minä olen se, joka kutsuu koolle ylimääräisen tiedotustilaisuuden, ottaa kasvoilleen näennäisempaattisen ilmeen, rykäisee ja toteaa toisen kvartaalin viimeisen kolmanneksen jälkipuoliskon olleen poikkeuksellisen haasteellinen, minkä vuoksi yt-neuvottelut ovat välttämättömät.”
Nyt argumentointi menee mielenkiintoiseksi! ”Näennäisempaattisen ilmeen ottaminen” on hyvää ironiaa. – Mutta kenelle suunnattua? – Tämän perusteella ei voi vielä tietää kenen puolelle Aittokoski asettuu. Onko hänen artikkelinsa itsekritiikkiä, vallan vahtikoirana toimimista, vai kirjoitettu kritiikiksi niille, jotka syyllistävät kaikesta niitä, joiden vain täytyy tehdä vaikeita päätöksiä?
Kenties vastaus löytyy jatkamalla lukemista eteenpäin…
”Minä olen se, joka antaa ensin lapsille tykkejä, sitten lapsia tykeille. Minä liikuttelen joukko-osastoja. Minulla on valtaa, minä koulutan muita. Minä valmistan hävittäjiä, jalkaväkimiinoja ja kranaatinheittimiä, sitten myyn, ostan taas, vaihdan, vedän siivut, käärin pätäkät.”
Nyt Aittokosken käsikirjoitus alkaa selkeytyä. Valkoisen keski-ikäisen miehen ”minä” ei ole kukaan yksittäinen mies. Hän ei ole kukaan yksittäinen johtaja, eikä tietenkään Aittokoski itse. Valkoisen keski-ikäisen miehen ”minä” on eräänlainen kollektiivinen persoona, joka saa kantaakseen koko valkoisen, keski-ikäisen, ja ilmeisesti myös länsimaisen miehen ”syntitaakan”. Talous- ja yhteiskuntapoliittisesta tematiikastaan huolimatta Aittokoski lähestyy nyt tavallaan teologiaa ja piirtää eräänlaisen maallisen kristustyypin kuvan. – Kyseessä on ristiriitainen hahmo, joka ottaa kaiken syyllisyyden hartiolleen. – Paitsi tietysti sillä erotuksella, että Aittokosken kristustyyppi kerää pätäkät itselleen…
”Minä se olen, valkoinen keski-ikäinen mies. Omistan ideologisen ilmatilan ja Länsiväylän bussikaistan.
Pyrin estämään edistyksen ja tasa-arvon, joskin – kirvelevää myöntää – epäonnistun toisinaan. Silloin tyydyn jarruttamiseen, koska kiusa se on muutaman vuosikymmenenkin kiusa.”
Vaikuttaa siltä, että Aittokosken kollektiivista vastuuta ja syyllisyyttä kantava mies vastustaa myös edistystä ja tasa-arvoa. – Mutta onko tämäkin ironiaa? Tarkoittaako tämä pikemminkin valkoista miestä arvostelevien tahojen luomaa mielikuvaa edistyksestä ja tasa-arvosta, kuin todellista edistystä ja todellista tasa-arvoa? Tähän kysymykseen vastaamisen Aittokoski jättää taitavana kirjoittajana lukijan arvioitavaksi. Sen sijaan Aittokosken piirtämä antisankari jatkaa toimiaan aktiivisena kuin ikiliikkuja…
”Minä olen se, joka suhmuroi saunakabineteissa, tekee isot laskut firman luottokortilla ja kirjoittaa Hyvä Veli -kirjeet. Jonkun ne on kirjoitettava, ja se joku olen minä.
Minä hallitsen maata, minä hallitsen maailmaa. Ja koska raskas työ vaatii raskaat huvit, firman pikkujouluissa minä sikailen, koska valkoiset keski-ikäiset pojat ovat poikia.”
Aittokosken ”kollektiivista syyllisyyttä kantava sijaiskärsijä” ei lakkaa herättämästä kysymyksiä. Onko se annettu tosiasia, että jonkun vain täytyy pelata tietyllä pragmaattisella ja osin myös sikailevalla pelityylillä? Haluaako Aittokoski puolustaa tällaista moraalikäsitystä, vai haastaako hän pikemminkin arvioimaan kyseistä oletusarvoa kriittisesti?
”Paneelikeskusteluihin osallistun mieluiten vain, jos muillakin tuoleilla istuu valkoinen keski-ikäinen mies. Jos ei istu, nyökkäilen kanssakeskustelijoille kohteliaasti ja kerron lopuksi, miten asiat oikeasti ovat.”
Tässä Aittokoski tavoittaa jotakin perin nykysuomalaista. – Edes kyseenalaisella pelityylillä pelaava äijä ei ole meillä niin äijä, ettei osaisi varoa poliittista korrektiutta edellyttäviä paneelikeskusteluja!
”Kuka kehitti laajennussodan briljantin konseptin? Kuka innovoi kolonialismin? Kuka muotoili nerokkaan lauseen, jonka mukaan ”pörssiyrityksen ainoa tehtävä on tuottaa voittoa osakkeenomistajille”?
Arvaatte oikein. Minä!
Minä olen aina ollut täällä. Jo antiikin Roomassa olin koska tahansa valmis likaamaan käteni. Kerran kävin ne myös pesemässä, se tapahtui Jerusalemissa.”
Nyt Aittokoski palaa jälleen kollektiivista syyllisyyttä kantavan valkoisen miehen metatarinan tasolle; eikä vain palaa, vaan myös syventää sitä teologisesti keskeisellä tavalla. Nyt kuvaan marssii myös Pontius Pilatus, joka pesee kätensä… vain salliakseen utilitaristisella tavalla Jeesuksen ristiinnaulitsemisen. – Tässä on mielestäni Aittokosken kolumnin retorinen kliimaksi. Nyt Aittokosken ”kristustyyppi” paljastaa anti- eli vastakristillisen luonteensa. Kun Jeesus kärsii etsimättä henkilökohtaista hyötyä, hänen vastakohtansa väistää vaikeuksia varmistaakseen oman hyötynsä. Aittokosken valkoinen sankari esittäytyy näin toimien kuin yhteisön kannalta välttämättömänä pahana (joka on juuri siinä roolisuorituksessaan omalla kyseenalaisella tavallaan tosi hyvä).
”Olen pätevöitynyt konkistadorina, pystyttänyt mannertenvälisen orjakaupan logistiikkaketjun ja kunnostautunut kukistamalla kiittämättömien kapinoita. Insinöörin ominaisuudessa olen suunnitellut hellat siten, että sopivalle etäisyydelle positioituu aina nyrkki.
Olen uurastanut tauotta. Inkvisiittorin toimessa olen lähes polttanut itseni loppuun. Olen keksinyt polttomoottorin ja halkaissut atomin, olen toteuttanut bolsevikki-vallankumouksen ja aiheuttanut ilmastonmuutoksen yksin.
Minä, minä, minä. Aina se olen minä, valkoinen keski-ikäinen mies. Olen Bilderberg, olen Trilateraali-komissio, olen Davos, Suomi-Areena ja Illuminati.”
Perusteltuaan pragmaattisen välttämättömyytensä Aittomäen valkoinen mies surffaa häpeämättä kaikkien läntisen kulttuuripiirin ylilyöntien ja ilmiöiden aallonharjoilla. Mitä tällä kaikella halutaan sanoa? Onko logiikka siinä, että kaiken syyllisyyden häpeämätön imuroiminen itseensä tuottaa kuin lainalaisuutena eräänlaisen armahtamisilmiön… ”Tehkäämme pahaa, että siitä hyvää tulisi” (Vertaa Paavalin kirje roomalaisille 3:8)?
”Laittoiko joku biojätteet väärään astiaan? Porhalsi risteyksestä ”vanhoilla keltaisilla”? Paahtoi liian piukoissa trikoissa ylihintaisella egonjatkepyörällä 170 kilometrin tuntivauhtia ja ärjyi päiväkoti-ryhmälle, joka luuli oikeudekseen tepastella parijonossa suojatiellä?
Jep, jep. Tiedätte jo, ketä syyttää. Minähän se taas olin.
Syyttäkää vain. Alan olla tottunut. Olen maalitaulu, sylkykuppi ja vikapää, olen valkoinen keski-ikäinen mies, olen vapaata riistaa, olen patriarkaatti, olen anti-Toiseus, olen rennon feministiryhmän letkeän kesäjuhlan leikkimielisen tikkakisan napakymppioletettu.
Minä kannan maailman taakkaa harteillani, ja voi sitä taakkaa. Kukaan ei minua ymmärrä.”
Aittokosken valkoinen mies sanoo, ettei kukaan ymmärrä häntä, mutta kertooko tämä faktan, vai onko se pikemminkin taitavasti vihelletty kutsu koota oma tiimi kasaan? – Entäpä, jos samoja tuntoja kokevien joukko onkin varsin suuri, ja Aittokoski sen hyvin tietää!
”Johtoryhmän retriitissä herkistyn esittämään karaokeillan huipennuksen, Frank Sinatran My Wayn, ja turhaan etsitte tulkinnastani ironian häivähdyksiä. Virheitä olen jokusen tehnyt, mutta toisaalta niin vähän, ettei niitä kannata edes mainita.
Tällainen minä olen, valkoinen keski-ikäinen mies, jos älyllisesti heppoinen pikku yleistys sallitaan, ja sallitaanhan se.”
Aittokosken keski-ikäisen valkoisen miehen karaokeillan kappalevalinnasta on turhaa etsiä ironian häivähdyksiä. Samaa ei varmaan voi sanoa Aittokosken kolumnista. Se on täynnä oivaltavaa ja purevaa ironiaa. Samalla teksti on niin taitavasti kirjoitettu, että lukijalla on mahdollisuus herkistyä yhtä lailla keski-ikäisen valkoisen miehen tuntoihin kuin saada aihetta kyseisen ilmiön kritisointiin.
Aittokosken kolumni on kuin moni suomalainen viinasta ja pettymyksistä kertova laulu (esim. Hectorin, Eppujen, Juicen, Mikko Alatalon tai Juha Vainion). Niissä voi samaistua sekä kappaleen kuvaamaan ilmiöön että kyseisen asian kritiikkin. – Joskus jää myös miettimään onko kirjoittaja itsekään lopulta päättänyt, mitä ajattelee taitavasti kuvaamastaan asiasta.
KRISTITYN VALKOIHOISEN KESKI-IKÄISEN MIEHEN NÄKÖKULMA
Suomalaisena valkoihoisena ja keski-ikäisenä kristittynä miehenä tunnistan monia Aittokosken sanoittamia asioita myös itseeni osuvina. Tämän kolumni äärellä huomaan miettiväni, miten tärkeää on määritellä itselleen, missä on identiteettini luovuttamaton perusta.
Mikäli identifioidun syvimmällä tasollani Aittokosken valkoihoiseen mieheen, fundamenttini horjuvat, kun kulttuurimme murtuu esimerkiksi vihervasemmistolaiseen suuntaan. Jos ihmisen identiteetti lepää läntisen kapitalismin ja kulttuurin kulta-ajoissa ilman syvempää vakaumuspohjaa, silloin nykyinen kehitys on hyvin pelottavaa.
Näkisin esimerkiksi Perussuomalaisten vallassa olevan ryhmän aggressiivisuudessa piirteitä tällaisesta identiteettikriisistä. – Luonnollisesti on toki niin, ettei suuri osa tämän poliittisen ryhmän kenttäväestä sovi alkuunkaan menestyvän valkoisen miehen muottiin. Oletan, että kyseessä on kuitenkin hieman samanlainen ilmiö kuin Donald Trumpin menestyksessä. Jos joku poliitikko osaa provosoida oikealla tavalla (kuten esim. Trump tai Halla-aho), feminismiin yms. kyrsiintynyt keskiluokka, ja sen ohella myös syrjäytynyt kantasuomalainen väestö voi nielaista Aittokosken kuvaaman valkoisen miehen synnit kaikkine karvoineen. Taitava puhuja näet osaa esitellä ne juuri niin sympaattisesti/taitavasti kuin tässä reflektoimassani kolumnissa tehtiin:
Osa ”synneistä” ei ole edes mitään syntejä. Ne ovat vain kipeitä realiteetteja, joita vasemmisto ei ole koskaan ymmärtänyt. – Osa ”synneistä” on taas poikamaista irrottelua. Siitä provosoituvat ovat vain kukkahattutätejä. – Loput ”synneistä” voi taas kuitata sillä, että ottaa koko läntisen kulttuuripiirin kaikki virheet kantaakseen. Silloin ei ole oikeastaan enää vastuussa mistään, kun on vastuussa kaikesta.
Kristittynä meillä on (valkoisina ja keski-ikäisinä miehinäkin) valittavanamme parempi vaihtoehto. Synnintunnustus voi olla myös aitoa! Sen ei tarvitse olla vain taitava tekninen kikka. – Vaikka tunnistammekin osan valkoisen miehen synneistä omiksemme, tämä valkoinen keski-ikäisyys ei ole kuitenkaan syvin identiteettimme. Koska se ei ole syvin identiteettimme, emme tarvitse myöskään edellä kuvatun kaltaista defensiivisyyttä.
Voimme olla maahanmuuttokriittisiä, ehkä joskus liikaakin, mutta kristittyinä emme voi koskaan identifioitua orjuuden kannattajiksi tai rasisteiksi. Kristittyinä meillä on perusteet tehdä pesäeroa kaikkeen muukalaisvihaan, vaikka siihen olisivat syyllistyneet valkoihoiset keski-ikäiset veljemme (2Moos. 23:9). Emme myöskään arvosta tappamista (Emme siis anna lapsille tykkejä). – Teemme eron maanpuolustuksen ja sodan ihannoinnin välillä.
Vallankäyttäjinä teemme väistämättä virheitä, mutta meidän ei silti tarvitse istua paneeleissa nyökkäillen, kun yhteiskuntaamme ja kirkkoihimme ajetaan vihervasemmistolaisia arvoja kuten homoseksuaalisen elämäntavan siunaamista, tai naisten toimimista kirkon paimenviroissa (Huom. 1Kor.6:9; 1Tim.3:2). – Emme aseta edellytykseksi sitä, että samassa paneelissa täytyy olla myös samanmielisiä edustajia. Voimme suostua myös häväistyiksi ja väärinymmärretyiksi. Meillä on kristittyinä miehinä esikuva kärsiä joskus vähemmistöön jääneinä aidosti väärä tuomio, kun ”Pilatus pesee kätensä” (Katso Matteuksen evankeliumi 27:24).
Kristityn identiteetti näyttää heikkoudelta. Sillä ei ole selkänojana rikkaiden miesten suljettujen seurueiden (Hyvä Veli – kerhojen) tukea. Sillä ei ole lähtökohtaisesti taskussaan firman luottokortteja. – Kristityn identiteetti voi näyttää heikkoudelta, mutta samalla se on vapautta. Kristitty on vapaa identifioitumaan ensisijassa totuuteen ja oikeuteen; ja vasta totuuden sallimissa rajoissa omaan puolueeseensa ja kulttuuripiiriinsä. Kristitty ei ole identiteettinsä suhteen riippuvainen läntisen kulttuuripiirin likaisista menestystarinoista, sen sijaan se nojaa iankaikkisuusnäkökulmaan. Kerran kaikki saavat oikeudenmukaisen palkan teoistaan. Silloin eivät kerhobonukset auta. – Kristityn identiteetti ei vaadi myöskään opetellun ”näennäisempaattisen ilmeen” kasvoille ottamista.
Kristittynä ihminen kutsutaan (myös keski-ikäinen valkoinen mies) tunnustamaan syyllisyytensä. Synnin ja syyllisyyteni minulle näyttää kirkkaan peilin lailla Pyhän Raamatun sana. – Tämä on olennaista! Kaikki syyllisyys ei ole samanlaista. Meidän ei esimerkiksi tarvitse ottaa näennäistä syyllisyyttä kaikesta siitä, mistä tämän hetken media tai ajan henki meitä moralisoi. Tällaista syyllistämistä on nykyään hyvin paljon. Samat ihmiset, jotka puolustavat syntymättömien lapsien surmaamisia äitiensä kohtuun, saattavat syyllistää liha-ruoan syömisestä! Keski-ikäisenä valkoisena miehenä tällainen kaksinaismoralismi toki ärsyttää, mutta tämän epäjohdonmukaisuuden näkeminen ei silti poista omaa tarvettani katsoa henkilökohtaista itsekkyyttäni peiliin. – Toisen syyllisyys ei tee minusta nuhteetonta. Todellisen syyllisyyden myöntäminen ei ole mikään retorinen tekniikka, vaan tarkoittaa perinpohjaisen itsekkyytemme ja tunnustamista Pyhän Jumalan edessä.
Kristityn identiteetti on vahvempi kuin maallisiin tukipylväisiin nojaavan valkoihoisen keski-ikäisen miehen identiteetti. Se on vahvempi siksi, ettei meillä ole kristittyinä todellista tarvetta rakentaa puolustustamme minkään kyseenalaisen ”sankarityypin” varaan. Kristityn identiteetti on vahvempi kuin mikään poliittinen tai kansallinen identiteetti, koska se mahdollistaa aidon synnintunnustuksen. Uskallamme tunnustaa syntimme, koska meidän Puolustuksemme otti häpeämme ja syntimme harteilleen kärsimällä ristin, tuskan ja kuoleman Pontius Pilatuksen aikana. Identiteettimme ei lepää omassa varassamme. Syvimmiltään emme ole kristittyinä vain keski-ikäisiä valkoisia miehiä, vaan Jumalan lapsia, ja Hänen suuren perheensä jäseniä. Tämän perheen jäseninä meidät on kaikki kutsuttu pitämään toisistamme huolta.
”Ja jos yksi jäsen kärsii, niin kaikki jäsenet kärsivät sen kanssa; tai jos jollekulle jäsenelle annetaan kunnia, niin kaikki jäsenet iloitsevat sen kanssa.” (1Kor.12:26).
