Ja nyt, kun sain huomionne kiinnitettyä palstan kestosuosikkiaiheella, kerron, että kyse on ollut viimeisimpään Jeesus-tutkimukseen tutustumisesta: Olen iltalukemisinani lukenut Tom Holménin ”Kristinuskon vaikuttajat – Jeesus ”- kirjaa sekä Heikki Räisäsen ”Mitä varhaiset kristityt uskoivat”.
Molemmat kirjat alkavat suorastaan apologeettiset mitat saavuttavalla vakuuttelulla siitä, että ne eivät ole hartauskirjoja, vaan esittelevät tieteellistä tutkimusta. Silti sain niistä enemmän hengellisestä antia kuin monesta höttöisestä hartaustekstistä koskaan.
Omaa, teologis-teoreettisesti painottunutta hengellistä elämääni tärkeämpi näkökulma teosten hengelliseen antiin on kuitenkin molempien kirjojen selkeä painotus Jeesuksen persoonassa, opetuksessa ja teoissa. Sekä Räisänen että Holmén jättävät teoksissaan Jeesuksen moraaliopetuksen vähemmälle keskittyen Jeesuksen jumalallisen olemuksen ja Jumala-puheen analysointiin. Loogisena perusteena tälle molemmat esittävät, ettei lähimmäisen rakastamisesta saarnaava päädy häpeällisesti teloitettavaksi. Korkeatasoista moraaliopettajaa ei paranisi esittää yhteisön halveksimana friikkinä, joka päätyy halveksittavaan kuolemaan, jossa uskotaan jopa itsensä Jumalan hylänneen.
Jeesuksen opetuksen ydin, myös silloin, kun hän opetti moraalikysymyksistä tai lain noudattamisesta (esim. sapattisäännöt) oli Jumalan valtakunnassa, sen toteutumisessa tai tapahtumisessa. Varmasti tarkoituksella kreikkalaisessa alkutekstissä monimerkityksinen määritelmä Jumalan valtakunnan olemisesta en tws umin – teidän keskellänne/ sisäisesti teissä/ siinä että te olette yhdessä (yhtä) on paitsi Jeesuksen opetuksen ydinsanoma, myös se, mikä silloisessa uskonnollis-poliittisessa tilanteessa aiheutti moista saarnaavalle kuolemantuomion. Lisärikkana tässä rokassa oli vielä se, että moisia saarnannut väitti itse olevansa jotenkin merkittävä taho tässä Jumalan valtakunnassa – peräti Jumalan poika. Juutalaisille moinen oli ajatuksena vaikea niellä moninaisten messiasodotusten kirjossa, kun taas roomalaisille ’Jumalan poika’ oli ansioituneille keisareille varattu arvonimi, vähän niin kuin nykykirkossa rovasti.
Holménin ja Räisäsen kirjat ovat arvokas ja tarpeellinen, joskaan ei välttämättä toivottu, puheenvuoro tilanteessa, jossa varovaisemmatkin puhuvat ’haastetusta kirkosta’ tai kirkosta ’myrskyn silmässä’. Ilmeisesti peloissaan monet vetoavat kirkon auttamistyöhön ja siinä taas vedotaan Jeesuksen moraalisiin ja eettisiin opetuksiin.
Räisäsen kirjaa en vielä ole kokonaan lukenut, mutta tähän asti lukemani perusteella kritisoin hänen luterilaisen dogmatiikan kritiikkiään juuri tämän kohdan unohtamisen perusteella. Me emme tarvitse seurakuntaa järjestämään kerhoja lapsille, leirejä nuorille, ystäviä vanhuksille tai viriketoimintaa kehitysvammaisille. Luterilaisen teologian mukaan kehitysvammaisten viriketoiminta, vanhusten ystävät tai lasten ja nuorten kasvatus ovat Jumalan tarkoittamia ihmisen palvelutehtäviä riippumatta siitä, tehdäänkö niitä seurakunnan vai järjestön tai kunnan toimesta.
En silti vastusta tai edes kyseenalaista seurakunnan kasvatus- ja diakoniatyön perusteita tai toimintaperiaatteita. Kyseenalaistan niiden arvon kristinuskon tai kirkkoon kuulumisen perusteina.
Ylipäänsä nuo kirjat muuten mainitsevat kirkkoa ja seurakuntaa kovin vähän. Jumalan valtakunnan toteutumiselle kun on muitakin paikkoja.
Kyse ei ole kasvatus- tai sosiaalityön mahdollisimman tehokkaasta toteuttamisesta. Kyse on Jumalasta ja Hänen valtakunnastaan. Molemmat teologian tohtorit ovat samaa mieltä siitä, että Jeesuksen julistuksen ’Jumalan valtakunta’ – käsitteeseen kuuluu kahden toteutumisen välinen jännite: Jumalan valtakunta on jotain, jota ei ole vielä olemassakaan. Vääryyden suuri sovitus on jotain sellaista, johon Kristuksen seuraajat panevat toivonsa tapahtuvana tulevaisuudessa.
Toisaalta jokainen oikea teko ihmisen ja oikeudenmukaisuuden puolesta tuo Jumalan valtakunnan läsnä olevaksi, teologian kielellä sanottuna reaalipreesensiin, siihen todellisuuteen, jossa ihminen elää.
Suosittelen kummankin kirjan lukemista ajatuksella ja ajan kanssa. Minulle niiden lukeminen oli – tekijöiden kielloista huolimatta – hengellinen kokemus.
Hölttä. The Hiram Key ei säväytä muurariuden vuoksi vaan muista syistä. Vaika se katsookin esim. Jeesuksen kuten ruotsalainen Johannes-looshikin olleen oman aikansa bennajim/tecton.
Jotta ei tule väärinkäsitystä, olen tutkinut muurariutta paljon ja kirjassani Salaperäinen Shakespeare on tästä erinomaisen fiksusta Eurooppamme sivistäneestä liikkeestä 80 sivua tutkittua ja tarkastettua tekstiä.
Jos miettii tutkimuskulmasta, niin tutkimusaihe on selkeästi rajattava. Se ei ole välttämättä helppoa. Käytännössä liika laajeneminen johtaisi vain pintahipaisuun. Tämä on minua viisaammat minulle kertonut. Mutta jos ymmärsin Eliaksen oikein, niin kyseessä on tutkimuksia tai tutkimuksien esittely.
Jos on kyse tutkimuksesta, niin itse asiassa tutkimuksessa säväyttämispyrkimykset nousevat itsessään vastaan koko tutkimusta ja sen luotettavuutta. Mutta Sepon tarkoitus oli kai tarjota omia suosikeitaan.
Mutta ei kiitos, itse lähinnä harjoittelen tällä hetkellä tutkimuksen tekoa ja on tuohon Eliaksen ammattiin ja oikeastaan Eliakseenkin liittyvä aihe. Paljon mielenkiintoisempaa. Elias arvaa varman tästä mihin liippaa. Ei tästä tämän enempää. 🙂
Nyt taas meni huti sen ketjun, johon minun piti kirjoittaa. Tarkoitus oli laittaa Sepon ja Eliaksen keskusteluun. Tästä on tullut mulle tapa. Unohdan klikata sinistä vastaa juttua ja sen sijaan liitän tekstin lähimään kirjoitusaukkoon. 🙂
Eija, säväyttämiseen ei tarvitse tutkijan tai kirjoittajan lähtökohtaisesti pyrkiä, säväyttävyys on usein tutkimuksen tai kirjoituksen lopputulema.
Vanhoja palikoita voi kylläkin järjestellä aina pelissä uusiin asentoihin, oppineisuusleikki hyväksyy kyllä sen ja joskus jopa uuden palikankin, mutta leikinjohtajilta eli paradigman vartijoilta menee heti herne nenään jos joku tuokin esiin samaan peliin uuden laudan.
Arvaan.
Elias Tanni, kiitos!