Taivaallinen ilosanoma kuuluu kaikille, mutta kaikki ei sitä huoli, miksikö?
Nyt kun oma olo on sen verran tasaantunut, että kykenen taas elämää hiukan pohtimaan, niin huomaan miten innostukseni keskusteluihin on muuttaneet kovasti muotoaan. Ennen vakavan sairauteni ilmaatumista olin kovin innokas ottamaan kantaa puolesta ja vastaan. Huomaan miten tässäkin hyvä Taivaalinen isä on minua valmistanut tähän uuteen vaiheseen, jossa en enää asettu hyökkäykseen ketään , enkä mitään vastaan. Monet asiat kun on miessäni menettäneet täysin merkityksensä.
Taivaallinen ilosanoma sen sijaan ei. Sen ajatteleminen laittaa suupielet hymyyn.
Olenhan matkalla taivaaliseen juhlaan ja saanut siihen oikein hienon kutsukortin. En tiedä, mihin tämä tilanne kohdallani johtaa, mutta sen tiedän, että joskus kuitenkin voin juhlaan päästä mukaan.
Mikäli vain pidän kiinni siitä Taivaalisen ilosanoman lupauksesta, että Vapahtajani on kaiken jo valmiiksi järkännyt puolestani ja saan uskoa, että Hän itse on minua kerran taivaan ovella toivottamassa tervetuleeksi.
Tämä hieno ja maailman upein sanoma kuuluu kaikille. Joten nyt kun tuo taivaalisen juhlan ilo oikein on täyttänyt mieleni sopukoita, niin toivoisin juhlassa tapaavani paljon tuttuja. Joten nyt minun tulee olla ilosanomana kaikille, enkä siksi haluaisi enää olla ketään vastaan. Varsinkaan asioissa joilla ei ole merkitystä tuon ilosanoman kannalta. Niitä asioita taitaa olla aika vähän. Jos asetun jyrkästi jotain mielipidettä vastaan, niin en ole enää ilosanoma vastustajalle.
Jollen ole ilosanoma itse, niin joku lukijani voi kokea, ettei halua tulla uskovaiseksi, kun olemme tuommoisia äkyröitä. Jolloin hän päättää jäädä pois siitä juhlasta, eikä ota armoa vastaan. Koen että meidän uskovien on otettava suuri vastuu siitä että olemme itse ilosanoma, jotta taivaalinen ilosanoma armosta vetäisi puoleensa.
Kristityn yksi oikea tuntomerkki on siinä, että hän kärsii omasta syntisyydestään ja jatkuvasti kaipaa ja tarvitsee aina anteeksiantamusta. Mikään ei ole hänelle rakkaampaa, kuin kuulla yhä uudelleen: ” Syntisi on anteeksi annettu, mene rauhassa eteenpäin”. Näin kristitty saa vapauden syyllisyydestään Jumalan ja vain Jumalan edessä. Joidenkin mielestä kristitty ei voi enää olla syntinen , eikä tehdä syntiä. Vapahtajamme kuitenkin kehoitti omiaan pyytämään rukouksessa että Jumala antaisi synnit anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi. Tuskin tälläistä rukousta olisi tarve meille opetaa, jos voisimme olla syntiä tekemättä. Teen paljon syntiä monin tavoin ja kärsin siitä. En voi sisintäni muutaa miksikään. Joku joka ei ajatuksiani kykene lukemnaan, voi kuvitella minun olevan oikein pyhä ja puhdas. Olen itsekäs ja huono muita auttamaan, minussa on paljon korjattavaa ja jatkuvasti saan olla hakemassa anteeksiantoa. Se on minun suurin sisäinen tarpeeni.