[Raimo Kuismanen:] Tietoisuustaito, ajattelevaisuus, hyväksyvä tietoinen läsnäolo. Mindfulnessilla on monta nimeä. Se kehitettiin buddhalaisen meditaation, intialaisen joogan ja akateemisen psykologian valikoitujen ominaisuuksien pohjalta tukemaan mielen terveyttä ja henkilökohtaista kukoistusta.
Mindfulnessin taustalla on buddhalainen oppi pysymättömyydestä ja itseydettömyydestä, joka tulisi oivaltaa. Tämä sotii esimerkiksi sellaista länsimaista käsitystä vastaan kuin itsetunto. Länsimaisten ihmishoitotieteiden yhteistyö buddhalaisuuden kanssa vaatii laajempaa keskustelua elämänfilosofian merkityksestä aiemmin uskontoneutraaleina pidetyille hoitotieteille.
Oliko idän viisaiden lahja länsimaille muutakin kuin terapian tekniikka?
Mindfulnessia voidaan pitää yhtenä keskeisenä buddhalaisuutta ja ihmishoitotieteitä kiinnostavana ilmiönä. Asiayhteydestä riippuen mindfulnessilla on eri merkityksiä. Alkuperältään se on osa laajaa buddhalaista mielen harjoittamisen ajatusperinnettä, jonka päämäärä on kärsimyksen analyysi ja sen hoitaminen. Sitä pidetään koko olemusta koskevana tietoisuutena nykyhetkestä. Huolellinen tarkkaavaisuus mielen ja kehon kokemuksille auttaa saamaan selville niiden todellisen luonnon osin irrottautumalla ehdollistuneista reaktioista niihin. Käsitys pysyvästä ja itsenäisesti olemassa olevasta minuudesta on illuusio, josta tulee päästä eroon, ja tässä mindfulness on apuna. Tavoitteena on siirtyminen älyllisen tietämisen ja normaalin havaitsemisen tuolle puolen buddhalaisen viisauden entistä intuitiivisempaan kokemiseen.
Psykoterapeuttinen mindfulness on Jon Kabat-Zinnin Massachusettsin yliopistossa vuonna 1979 kehittämä stressin vähentämiseen perustuva tekniikka MBSR, joka on lyhennelmä sanoista Mindfulness-Based Stress Reduction, mindfulnesspohjainen stressin vähentäminen. Tältä pohjalta kehitetty länsimaistunut ja suomalainenkin psykoterapia pyrkii mindfulnessin avulla saamaan aikaan uudenlaisen suhteen omiin sisäisiin kokemuksiin ja tuntemuksiin olemalla paremmin tietoinen niistä. Duodecimin Terveyskirjasto kuvaa tietoisuustaitoja (mindfulness) kuin jämäkäksi kädenpuristukseksi ”jokaisen havaintokenttään tulevan vieraan kanssa vuorollaan”. Mindfulnesspohjaista laajaa sovellusten joukkoa yhdistää teoria siitä, että arvostelematon ahdistuneisuuteen ja masentuneisuuteen liittyvien aistimusten hyväksyminen voi vähentää huonosti tilanteeseen sopivia reaktioita.
Suomen julkinen terveydenhuolto pitää mindfulnessia alkuperältään buddhalaisena, mutta katsoo mindfulnessin terapiakäytön olevan uskonnollisesti sitoutumatonta. Kognitiivisen psykoterapian piirissä todetaan, että mindfulnessiin perustuvassa psykoterapiassa käytetty tekniikka ei sisällä mitään hengellistä tai uskonnollista puolta. Kyseessä ei ole rentoutumisohjelma tai mielentyhjentämistekniikka. Näin asetutaan uskontoneutraalisuuden kannalle.
Mielen tyhjentyminen tarkoittaa buddhalaisuudessa sitä, että on olemassa vain tietoisuus, jossa tapahtuu jotain, mutta mitään minuutta ei ole paikalla. Ihminen on samaa kuin tietäminen, ja sillä tavalla yksi maailman kanssa. Zenbuddhalaisuuden puolella todetaan, että itsen tutkiminen on aina terapeuttinen prosessi, koska se tähtää ihmisen muuttamiseen. Rentoutuminen on itsestään selvä kuriositeetti, sivutuote. Mindfulness on pitkän ja kurinalaisen tien ensimmäinen askel matkalla kohti todellisuuden oivaltamista, ja tässä on suuri periaatteellinen ero länsimaiseen ajatteluun verrattuna.
Sulavasti idästä länteen
Buddhalaisuus pyrkii näyttäytymään elämänfilosofiana vailla uskonnollisuutta. Tästä syystä sen edustaja voi sanoa, että voin harjoittaa buddhalaisuutta, samalla kuin harjoitan omaa uskontoani. Tiibetin hengellinen johtaja Dalai Lama on innokas tieteen ja buddhalaisuuden välisen yhteyden puolestapuhuja. Hän korostaa inhimillisyyden levittämistä. Hänen mukaansa buddhalaisuuden ydin on: ”Auta muita jos voit. Jos et voi, vältä vahingoittamasta heitä”. Määritelmän väljyydestä kertoo, että sen mukaan jokaista lääkäriä sekä muitakin hoitotyötä tekeviä voitaisiin pitää buddhalaisina.
Eräänlainen katsomuksellinen avaruus tekee ymmärrettäväksi mindfulnessin siirtymisen länsimaisen psykoterapeuttisen hoidon piiriin. Siirtymisessä taustaltaan uskonnollinen muuttui uskontoon liittymättömäksi.
Siirtymisen sulavuudella on osin taustansa 1960- ja 1970-lukuihin sijoittuneessa buddhalaisuuden laajemmassa muutossa idästä länteen. Tapahtunutta kuvataan jopa niin, että muuton vaikutuksesta länsimaistunut buddhalaisuus vähitellen psykologisoitui ja psykologit buddhalaistuivat. Länsimaistunut buddhalaisuus muuttui osin tunnistamattomaksi, eikä se enää viitannut aasialaiseen vuosituhantiseen perinteeseensä. Myöskään psykologiassa ei enää viitattu käytettyjen buddhalaisperäisten käsitteiden ja periaatteiden alkuperään.
Voi vain kysyä onko buddhalaisuus muutakin kuin työkalupakki stressin hallintaan ja onnellisuuden tavoitteluun? Tyhjentyykö buddhalaisuuden sisältö pelkäksi mielen keinoksi parantaa mieli? Joka tapauksessa lukuisat länsimaissa tapahtuneet buddhalaisuuden muotojen sekä aasialaisen ja länsimaisen ajattelun väliset kohtaamiset ovat luoneet lukuisan ja kirjavan meditaatiomuotojen ja terapioiden joukon.
Huolimatta länsimaisesta buddhalaisuuden kutistamisesta elämänfilosofiaksi on sen taustalla vankka uskonnonhistoriallinen perinne. Uskonnollisuus erottuu Dalai Laman persoonassa ja läheisyydessä tietynlaisena pukeutumisena, seremoniallisuutena, rituaalisuutena ja perinteenä, joka kantaa kaikkea hänen sanomaansa. Uskonnollisuus on vahvasti mukana. Mitä Dalai Lama olisikaan ilman kyseisiä piirteitä?
Jos buddhalaisuutta ei häiritse uskonnon leimasta luopuminen, myöskään länsimaita ei näytä häiritsevän buddhalaisuuden uskonnollisena pidetty luonne. Koska buddhalaisuus vaikuttaa auttavan tähän päämäärään pääsemisessä, on helpompaa ajatella buddhalaisuutta enemmän tieteeseen liittyneenä kuin uskontona. Mindfulnessperäisen terapian kehittäjä Jon Kabat-Zinn esittää buddhalaisuuden enemmän puolueettomana todellisuuden kuvauksena kuin uskontona, mikä ajatus länsimaiden on helppo omaksua. Neutraalisuuden kaapu lupaa tieteellisyyttä. Tässä mielessä psykoterapiaan liitetty länsimainen tieteellisyys onkin hyväksynyt buddhalaisuuden kaventamaan uskonnon ja tieteen välistä kuilua.
Mindfulnesspohjaisen terapian ja uskonnollisena pidettävän välinen raja on käytännössä välillä hämärä. Mindfulnesspohjaisten terapeuttien, Suomessa myös Kelan hyväksymien, mindfulnessia esittelevissä teksteissä kuultaa läpi myös selvästi uskonnolliseksi luokiteltava maailmankuva. Niiden perusteella jotkut terapeutit edustavat selvästi buddhalaisperäisiä ajatuksia. Se ei vielä välttämättä tarkoita sitä, että terapeutti itse olisi buddhalaisuuteen sitoutunut, mutta antaa ainakin kuvan siitä, miten neutraaliksi julistautuvan länsimaisen tieteen ja uskonnon välinen raja on epäselvä. Minkä elämänfilosofian mindfulnesspohjainen terapeutti tahtoen tai tahtomattaan välittää asiakkaalleen?
Sielunhoitoa ilman sielua?
On ilmeistä, että mindfulnesspohjaiset terapiat ovat yhteydessä länsimaistuneen buddhalaisuuden ja psykologian kohtaamiseen. Tämä kytkös on tunnistettu, mutta mielestäni se ei Suomen oloissa ole synnyttänyt riittävästi pohdintaa. Aihe on arka, koska keskustelun avaaminen tai puheenvuoro merkitsisi uskonnollisen ja tieteellisenä pidetyn välisen yhteyden tunnustamista.
Myös kirkolla on tarve käyttämiensä hoitotapojen taustojen selvittämiseen, sillä tuskin sen terapeuttisen tai syventävän sielunhoidon koulutuksen saanut joukko on sivussa ilmiöstä. Sairaalasielunhoidon koulutuksen oppimateriaalissa pohditaan uskonnollisen ja terapeuttisen välistä kytköstä enemmän kuin esimerkiksi kognitiivisen psykoterapian oppikirjoissa. Aiheen siirtyminen nykyistä laajemmalle foorumille olisi tarpeen. Kyseessä on varsin monitahoinen ihmistieteitä koskeva teema.
Keskeinen pohdinnan ja selvittämisen aihe on mielestäni käsitys minuudesta. Kristillisen ajattelun mukaan minuus ei häviä tai ole pysymätön. Puhutaan sielusta, ihmisen minuutta koskevasta elementistä, jonka kautta ihminen on Jumalalle yksilö. Minuus ei ole todellinen vain kokemuksena, vaan keskeinen kristinuskolle. Missä Kristus asuu ihmisessä, jos ei hänen sielussaan? Miten tämä käsitys suhtautuu psykoterapeuttiseen hoitotyöhön kristillisessä mielessä? Onko kirkon hoitotyössä käsitys pysyvästä sielusta sysätty taemmas alati vaihtuvan ja pysymättömän minuuden tieltä, koska se sopii paremmin käytetyn hoidon kokonaisuuteen? Olenko siis vai virtaanko? Onko minussa jotain pysyvää, esimerkiksi sielu, vai olenko osa yhtä suurta ykseyttä vailla omaa itseyttä? Onko psykologisesti ymmärretty minuus ainoa tapa käsittää se?
Toki voidaan pohtia liittyvätkö kristillinen ihmiskäsitys, ihmisen terapeuttisessa hoitamisessa psykologisesti ymmärretty minuus ja minuuden tosiasiallinen olemattomuus tosiinsa. Itsellisinä ajattelutapoina ne kuitenkin ovat törmäyskurssilla. Ainakin perinteinen sielunhoitokäsitys ja jotkut nykyterapeuttiset neutraalisuuden kaapuun virittyneet näkemykset eivät ole löytäneet toisiaan.
Taitavasti tulevaisuuteen
Osallistuin Dalai Laman yleisöluentoon. Luento oli sisällöltään maanläheinen ja hyvin avara mutta myös kompromissittoman tiukka. Osa puheesta oli kielellä, jota en ymmärtänyt. Tulkitsin sen niin, että suurelle uteliaalle yleisölle kerrottiin toisenlainen sanoma kuin niille jotka olivat asiaan sitoutuneet. Sanoma sovitettiin buddhalaisuuden ”taitavilla keinoilla” (upaya) ottamalla huomioon kuulijakunnan vastaanottokyky. Länsimaille on mielestäni tapahtunut samalla tavalla. Buddhalaisuus on mukautunut sanomaltaan vallitsevaan länsimaiseen ajattelutapaan.
Mindfulness sen länsimaisessa terapeuttisessa käytössä on seurausta länsimaiden lumoutumisesta ja itämaistumisesta. On ilmeistä että pelkkä tekniikka ei ole siirtynyt vaan kokonainen elämänfilosofia. Kyse ei ole pelkästä zenbuddhalaisuudesta otetusta lainasta, kuten saatetaan väittää, vaan perustelusta käytetylle terapialle. Myös ristiriita virallisen terapeuttisen uskontoneutraalin asenteen ja käytännön välillä on selvä. Alun perin varsin kaukana toisistaan olevat ajatusmaailmat ovat kohdanneet toisensa myös suomalaisessa hoitoympäristössä. Ajattelen, että kohtaaminen ja ajatusten vaihto olisi hyödyllistä.
Suomessa ja maailmalla tunnetaan aabrahaminuskoisten (juutalaisuus, kristinusko, islam) välinen vuoropuhelu. Ainakaan Suomessa ei tietääkseni käydä suoraa keskustelua kristinuskon ja buddhalaisuuden välillä, mikä taas maailmalla on varsin vilkasta. Mielestäni buddhalaisuus on kuitenkin tullut keittiön kautta yhdeksi olemassa olevaksi elämänfilosofiseksi taustaksi suomalaiseen psykoterapeuttiseen ja myös kirkon sielunhoidollisen hoitotyön ajatusmaailmaan. Kanssakäymistä kristinuskon ja buddhalaisuuden välillä siis on, mutta sitä ei tunnisteta vuoropuheluksi sanan aktiivisessa merkityksessä. Voitaisiin sanoa että virallista keskustelua ei käydä vaikka keskustelukumppanit ovat jo tuttuja keskenään. Uskontojen olisi tarpeen keskustella vallitsevasta tilanteesta. Mutta ei vain niiden.
Osapuolina ovat käsittääkseni mindfulnesspohjainen psykoterapeuttinen hoitotyö, kristillinen sielunhoitotyö ja länsimaistunut buddhalaisuus. Keskustelu osapuolten välillä olisi avartavaa ja hyödyllistä.
Esille nostetut kysymykset voivat ja niiden tulisi aukaista uusia näkymiä ihmisten auttamiseen. Hedelmällisen vuoropuhelun edellytyksenä on kuitenkin, että länsimaisen turistimaisen uteliaan kiehtoutumisen takaa nähdään oman ajattelun taustat ja ollaan uskollisia niille. Muuten tuloksena on vääristynyt kohtaaminen vailla aitoja tuloksia. Ainakin se hyöty kohtaamisista olisi, että vanha sanonta ”joka tuntee vain yhden uskonnon, ei tunne yhtään uskontoa” voitaisiin testata.
– Raimo Kuismanen –
TL. pappi, työnohjaaja
Kiinnostava juttu. Itämainen meininki tulee mieleen myös eräissä platonisen filosofian jutuissa, jotka niin ikään luikertelivat kristinuskon rikastuttamiseksi teologiaan jo ammoisina aikoina 100-luvulta jKr. alkaen.
Nyt minusta suurin tämän kirjoituksen herättämä kysymys on, mikä on sielu. Sijaitseeko se käpyrauhasessa vai missä?
Kirjoitin kerran aiheesta lehtijutun:
http://www.kirkkojakaupunki.fi/nakoislehti/2011/kirkko-kaupunki-7/primapaper/12
Sinänsä on tyhmää ja väärin tuomita kaikki, mitä ihmiskunta on tuottanut Balkanin itäpuolelta. Vaaralliseksi se – niin kuin myös läntiset vaikutteet – muuttuu silloin, kun kristillinen usko tyhjentää itsensä ja laskee aseensa antautuen milloin millekin muotofilosofialle.
Koetelkaa kaikki, ja pitäkää se, mikä on hyvää. Ja maalliset maallisina ja hengelliset hengelliisinä myös silloin, kun ”maallinen” pukeutuu ”uskonnollisen” kaapuun.
Tämä on aihe, josta olisi totisesti syytä syntyä keskustelua. Ongelmana on ehkä se, vaikka meidän kirkossamme harjoitetaankin syvällistä spiritualiteetin teologian pohdiskelua, on se kuitenkin ehkä mielletty meillä jonkinlaiseksi erityistyyppien puuhasteluksi, joka ei läpäise kaikkea kirkollista elämää. Seurakunnissa ja sielunhoitotyössä spiritualiteetin teologiaa kenties jonkin verran pelätään.
Luterilaisesta ja kristillisestä perinteestä nousee asiaa ainakin seuraavia tarkastelunäkökulmia:
-Ajatus pysyvästä identiteetistä ja sen ankkuroimisesta ihmisen sieluun ei ole niin yksinkertainen kuin kirjoituksessa väitetään. Esimerkiksi omassa luterilaisessa perinteessämme ja Lutherin teoksissa on vahvana ajatus, että Jumalan armon työ tuhoaa vanhan ihmisen, samalla kun se luo uuden ihmisen. ”Olen särkynyt saviruukku…” Lutherin asiaa käsittelevien kirjoitusten mukaan uskon ja armon työ synnyttää ihmiseen ristiriidan vanhan ja uuden ihmisen välillä. Uskossa on kyse prosessista, jossa vanhaa tuhotaan ja uutta rakennetaan.
-Toisaalta voidaan todeta, että siinä, missä buddhalaisuus luultavasti näkee oikean ongelman (ihmisen tarrautuminen vanhaan identiteettiin), se tarjoaa väärää ratkaisua: identiteetin annihilaatiota. Luterilainen ratkaisu on pikemminkin se, että uskon ja pyhityksen tuleekin olla prosessia juuri sen vuoksi, että vaikka Jumala tuhoaa vanhan ihmisen, Jumala ei tuhoa persoonaa. Jos Jumala ainoastaan tuhoaisi vanhan ihmisen ja loisi tilalle täysin uuden, ei syntyisi mitään jatkuvuutta näiden välille. Tämä jatkuvuus syntyy kasteessa ja uskossa läpi elämän jatkuvana prosessina, joka päättyy vanhan lihallisen ihmisen kuolemaan ja uuden hengellisen ihmisen ylösnousemukseen.
-Ns. mindfullness-ajatusta vastaava hengellinen valvominen ei ole kristillisille lähteille vierasta. Monet luostarielämän piirissä syntyneet teokset opettavat hengellistä valvomista, ns. sydämen rukousta, mielen valppautta jne kiusauksia vastaan. Ajatus on juuri se, että uskova ihminen varsinaisesti on hengellinen ihminen, joka vastustaa lihasta ja maailmasta sydämen porteille virtaavia ajatuksia, yllykkeitä jne. Ihminen ei kuitenkaan itse ja omavoimaisesti pysty tähän valvomiseen, vaan se on mahdollista vain sydän rukoukseen yhtyneenä. Esimerkiksi Filokaliasta ja Johannes Siinailaisen Portaista löytyy paljon aineistoa tästä.
Siis kastehan tähtää siihen, että joka päivä kuollaan ja synnytään uudestaan. Hyviä näkökohtia Ilmari Karimieheltä.
Mielenkiintoinen kirjoitus, joka antaisi aihetta moneenkin tarkasteluun. Nostan esiin pari asiaa.
Mistä puhutaan, kun puhutaan länsimaisesta käsityksestä esim. itsetunnon tai minuuden osalta? Ei ole olemassa mitään kategorisesti länsimaista käsitystä vaan on olemassa erilaisia koulukuntia ja tutkimussuuntauksia, joilla on jopa täysin vastakkaisia käsityksiä näistä asioista. Länsimaissa siis.
Kyllä käsitys pysyvästä ja itsenäisesti olemassa olevasta minuudesta on illuusio. Missä mielessä minuus muka olisi itsenäinen eli autonominen? Itsekseenkö se on syntynyt ja kehittynyt ja elää ja toimii jossakin hermeettisessä alkutilassa? Kyllä minuus on suhteissa, joissa se on syntynytkin. Yksilö ei ole minuudetaan vapaa, autonominen ja riippumaton vaan päinvastoin traagisen lopullisesti riippuvainen ymäristöstään. Pelkkä perinteisen länsimaisen yksilöpsykologian alkeiden lukeminen ei-perinteisillä silmälaseilla avaa tämän.
Sitten kysymys, missä Kristus asuu ihmisessä. Koko ihmisessä tai sitten ei missään. Ihmisessä joka on lihaa ja verta ja joka uskoo ruumiin ylösnousemukseen eikä sielun. Perinteisen länsimaisen (jos sellainen kategorisointi nyt sallitaan) yksilöajattelun suurin virhe on ollut ruumillisuuden unohtaminen ja laiminlyönti. Eikä kristillinen teologia tässä asiassa pääse puhtain paperein.
Eri asia on se, mitä budhalaisuudesta on opittavissa ja mitä ei. Kallistun Vaahtorannan kannalle, ettei tutkimatta voi hylätä mitään. Tutkimisen kriteereitäkin kannattaa tutkiskella.
Klassisen luterilaisuuden mukaan ihminen on olemuksellisesti suhde – suhde Jumalaan . Tämä primäärisuhde puolestaan ilmenee – tai on ilmenemättä – ihmisen suhteessa toisiin ihmisiin. Mitään autarkkia itseyttä näiden kahden suhteen ulkopuolella ei ole.
Itseys kuitenkin on, eikä siitä pyritä pois. Siinä lienee ratkaiseva ero buddhalaiseen konseptiin.
Tuo relationaalinen tulkinta on aika ebelingiläistä ja melkoista tekstin vastakarvaan kampaamista.
Minulleko puhut, Ilmari? Mitä tekstiä tarkoitat?
Kuule: Ebelingiä olen itsekin kammannut vastakarvaan, enkä puhu nyt ollenkaan hänen konseptistaan.
Puhun siitä, mistä saksaksi sanottaisiin, että se on ”seinsstiftende Relation” – olemisen luova suhde tms.. ”Oleminen” ja ”suhde/tapahtuminen” eivät sulje toisiaan pois, kuten olen mielestäni uskottavalla osoittanut väitöskirjassani ja vähän muutenkin siitä kirjoittanut. Kristillisessä ihmiskuvassa sellaisena, kuin sitä edustaa klassinen luterilainen ortodoksia, ne kuuluvat yhteen, samoin sakramenttiteologiassa.
Jos et enempää ehdi, lue nyt ainakin kirjani antropologialuku!
Ok, Martti, ihmettelinkin tuota. Kommenttisi kuulosti jotenkin siltä kuin olisit halunnut torjua ajatuksen, että usko luo ihmiseen uuden olemustodellisuuden, jota Luther kutsuu mm. uudeksi ihmiseksi ja uudeksi luomukseksi. Ja että kyseessä ei ole yksinomaan suhteen muuttuminen. Pidin tuota outona, koska et ole ymmärtääkseni ennen Kristuksen inhabitaatio-ajatusta vastustanutkaan.
Joo, Ilmari. En todellakaan vastusta inhabitaatioajatusta – mutta sen tarkempi selvittäminen, mitä se oikein on ja tarkoittaa suhteessa ”Jumalan kuvan uudistumiseen”, ei mahdu tälle palstalle. Lukaisepas kirjaseni !