Olen aina ollut kiinnostunut luostareista. Niissä on jotain salaperäistä, kiehtovaa, puoleensavetävää ja ehdotonta. Ei niin, että olisin harkinnut luostariin menoa muuten kuin kuvitelmissa, jotka ovat hengellisen elämän todellisuutta.
Hengellinen elämä on annettujen ihannekuvien ja erilaisten omien roolien kanssa seurustelua.
*
Luin Riitta Heinon ja Katri Kuusikallio toimittaman: kirjan Franciscuksen jalanjäljissä (Väyläkirjat). Kiinnostavan kirjan alaotsikko on kuitenkin aluksi epäinformatiivinen, Elämänsäännöstä iloa, vapautta ja innostusta. Mikä on elämänsääntö? No, se on kirjan mukaan yksilöllinen ja velvoittava. Se sisältää niin spiritualiteetin kuin elämäntavan asioita.
Heino, Kuusikallio ja toistakymmentä muuttaa asialle vihkiytynyttä kertoo kirjassa liittymisestään anglikaaniseen maailmanlaajaan kolmanteen sääntökuntaan (Third Order Society of St. Franciscus). Siihen kuuluu miehiä ja naisia, pappeja ja maallikoita. Heitä kutsutaan tertiaareiksi.
Suomessa on tällä hetkellä 28 sääntökuntalupauksen antanutta tertiaaria, jotka Porvoon sopimuksen kautta voivat kuulua anglikaaniseen yhteisön. Tertiaarit eivät asu yhteisöissä vaan kukin kotonaan, mutta heidän välillään valitsee vahva side ja yhteys.
*
Minulle tuli kirjaa lukiessani tunne, että tertiaareiksi ryhtyneille (joista moni on pappi) ei tavanomainen kirkollinen sitoutuminen enää riittänyt, vaan he tarvitsivat sääntökuntamaista vahvistusta. Heille eivät enää pelkästään mielikuvien luostarit antaneet riittävästi kokemusta olemisen hengellisestä täyteydestä.
Hyvä, että protestanttisellekin puolelle on pystytetty katolisen (ja myös ortodoksisen) spiritualiteetin rakenteita ja yhteisöllisiä rinnakkaismaailmoita, eräänlaisia kevytversioita oikeasta (!?) luostarielämästä. Joillekin nämä sitoutumistihentymät sopivat, tosille eivät.
Syvä sitoutumisen tunne – tai kaipaus siihen – on uskonnon kokemisen ytimessä.
Mikä on tavallinen, tavanomainen kirkollinen sitoutuminen. Onko se reformaation puhdistama säännöistä ja lakihenkisyydestä avaraan armoon. Mitä jos asia olisikin toisin, luterilainen löytää sen minkä reformaatio hukkasi ja likvitoi.
Ortodoksi jäsentää luostari kilvoituksen ja maailmassa elämisen samaksi asiaksi. Kristillinen kilvoitus sopii kristitylle, se ei ole vapaaehtoista, itse määritelty vaihtoehto, vaan elinehto. Ontologinen todellisuus, siinä todellisuudessa mikä kirkossa on aina ollut.
Niinpä. Tavanomainen kirkollinen sitoutuminen on ehkä sitä, että ei yritä olla kokopäivä- tai ammattikristitty, vaan uskoo ja kilvoittelee sen verran minkä leivänhankkimiskiireiltään ehtii. Joskus ehtii enemmän, joskus vähemmän.
Tämän tunnistan, kuten Martan ja Marian kertomuksessa. Molemmat rakastivat Kristusta. Joku tasoero, heistä kuitenkin löytyy.
Minusta kirjassa oli mielenkiintoista, miten erilaiset ihmiset – ja miten eri tavoin – olivat löytäneet kolmannen sääntökunnan.
Kyllä, nimenomaan se oli kiinnostavaa. – Anna-Maija Raittila ja Taize mainittiin monissa kertomukissa.