Seuraava mielipide on esteettinen: suvivirsi on kauhea. Se myös herättää minussa mielikuvan polkuharmonista. Ei voi puhua kaikkien suulla, että suvivirttä kaivataan ja se halutaan säilyttää. Minä en kaipaa. Koulun loppumiseen sisältyi muutenkin arvosanapainetta, joten siksikään en kevätjuhlista pitänyt. Sävellyksenä se on yhtä hyvä kuin No onkos tullut keeeesä. Huomautettakoon, että hyvään sävelmään ei silti tarvita kuin suunnilleen yksi nuotti. Johnny B. Goode kun tuli radiossa yksi päivä, niin väkisin tuli keväinen mieli.
Aiemmin suvivirsikeskustelussa kirkollinen argumentti on ollut kulttuurinen. Sen mukaan suvivirsi on osa suomalaista 1900-lukulaista kulttuuria, jota tulee vaalia. Sitä ei ole edes perusteltu virren varsinaisen uskonnollisuuden takia. Myös oikeusministeri Anna-Maja Henriksson näyttää käyttävän kulttuuriargumenttia.
Sitä vastoin vastustajien leirissä uskonnosta on tullut tärkein peruste. Vastustajat ovat uskonnottomia, mutta he ovat samalla herkkiä tunnistamaan uskonnon jota muillakaan ei saa olla. Ja nyt sitä uskontoa on tuo virsi.
Oikeasti en usko, että kukaan niin hirveästi jaksaa käyttää paukkuja tuohon yhteen virteen. Siihen vain kiteytyy nyt kaikki muu viha ja valtataistelu. Ne muutamat säkeistöt ovat niin nopeasti lauletut, että niistä ei voi jäädä muuta traumaa kuin korvamato. Sama juttu Gaudeamus igiturin ja Valalaulun kanssa. Kauheita korvamatoja ovat.
Itseäni on tähän asti hämmentänyt kaikkein eniten se, miten on mahdollista, että semmoinen kuin Mikko Puumalainen ylipäänsä voinut edetä prokuraattorin virkaan.
Varmaan sitten taidehistorian tunnilla voidaan tutustua sosialistiseen realismiin. Siinä valtio ei aseta ketään tilanteeseen, jossa jonkun muun kokiessa uskonnollisia tunteita joku uskonnoton pelkäisi joutuvansa näyttämään, että hän ei koe mitään. Luulen, että aika paljon pitää silti skipata taiteenkin historiassa. Musiikkitunnilla käydään läpi Mozartin Alla Turca, joka on kauhea korvamato. Mutta Requem on kuin sitä ei olisi koskaan sävellettykään. Saakohan kohtaa enää koulun vessassa vihellellä Leonard Coheniakaan. Halleluja. Halleluja. Halleluja.
Onneksi voin yksityisesti kuunnella George Harrisonia. Hare hare! Hare rama! Voi kauheeta. Joose Keskitalo on kiellettävä. Apurahoja ei saa myöntää semmoisille runoilijoille kuin vaikka Risto Oikarinen. Heini Junkkaalan draamat on poltettava roviolla. MTV3:n lauantai-illan ohjelmatarjontaan kyllä voi kuulua Pulttibois. Miten voi olla, että telkkarissa, näin sivumennen todeten, tulee pelkkää paskaa? Onneksi oli Teemalla joku juutalaisuudesta kertova dokumentti, aivan valtavan hyvä oli. Valtio asettaa minut silti jatkuvasti tilanteeseen, jossa voin henkisesti pahoin siksi, että kulttuuri halutaan latistaa.
Peter Tosh pitää kieltää. Holy Emmanuel I Selassie I Jah Rastafari on kiellettävä kaikilta reggaekeikoilta.
On erittäin kiinnostavaa, missä suhteessa uskonto ja kulttuuri ovat keskenään. Kumpaakaan näistä sanoista ei ole mitenkään yksinkertaista määritellä. Ite määrittelen seuraavasti. Uskonto on jotakin, joka koskettaa ihmisen tunnetta siitä, että elämässä on jollain hyvin perustavalla tavalla mieltä. Kulttuuri on jotakin, jolla ihmiset ilmentävät käsitystään siitä, mitä on inhimillinen elämä. Joku voi todeta, että liian laveat ja epämääräiset määritelmät. Be my guest.
Jos jokin on minulle uskonnollisesti tärkeä, kyse on elämän ja kuoleman asiasta. Sen puolesta voisin taistellakin. Mutta jos jokin on minulle vain kulttuurinen tottumus, sen voi korvata jollain muulla kulttuurisella tottumuksella.
Jos suvivirsi todella on pelkkää kulttuuria, kuten kirkonmiehet ja oikeusministeri ilmaisevat, se kulttuuri voi muuttua. Jonkin tietyn musiikkikappaleen tai tukkalaitteen kohottaminen ikuiseksi standardiksi olisi kammottava asia.
Jos suvivirsi on uskontotuus, sellainen kuin Pyhä Kolminaisuus, sitä on vaikea korvata millään muulla ilmaisulla. Olen aika varma, että pitipä suvivirttä ihan vain kulttuurisena pinttymänä ja tapana tai pitipä sitä hyvin uskonnollisena liturgiana, se voidaan korvata aina siellä, missä läsnäolijat ovat kadottaneet kosketuksensa sen merkitykseen. Itse kuulun niihin, joille suvivirsi ei merkitse paljon mitään. Mutta vastustan henkeen ja vereen Puumalaista. Puumalainen, minä en oikein tykkää sinun meiningistäsi!
Ja kun siltä seisomalta sitten mietin, että jos ympärilläni olisi kaksisataa muuta, joille suvivirsi on kulttuurisesti tahi uskonnollisesti äärimmäisen tärkeä, niin mikä tässä on se, mistä minun pitäisi loukkaantua? Voinhan minä tavallisessa messussakin Isä meidän -rukouksen aikana käväistä mielessäni vaikka Krabilla. Ajatusmatkat ovat nopeita, Koh Tao perillä.
Uskontunnustuksen aikaan voin muistuttaa itseäni siitä, että pitää ostaa tilliä lohen kanssa. Eivät ne tilanteet ole mitään showta, jossa uskontoon kuuluvia eleitä tehdään vain siksi, että niillä halutaan esittää muille jotain pyhimystä. En voisi kuvitellakaan, että virren aikana joku kyyläisi, haukottelenko vai tuleeko sieltä suusta jotain muitakin äänteitä. Toisten ihmisten tarkkailu uskonnollisessa tilanteessa on perverssiä. Ihminen, joka rukouksen tai laulun aikaan kyylää muita, on joko henkisesti ontto tai pahantahtoinen paskasielu, joka ronkkii toisten sielunelämää – eihän rukouksen aikana muita kytsivä itse ehdi rukoilla. Ja semmoisellehan se on pelkkää esitystä, ei suinkaan uskonnonharjoitusta, koska jos ihminen oikeasti keskittyy omaan ruutuunsa, ei hän ehdi vahtaamaan muita. Joten huoli pois Puumalaiselta. Sillä ei ole, Puumalainen, mitään väliä, mitä muut ajattelevat. ”Mitähän ne minusta ajattelevat, kun minä en veisaa.” Kuule, Puumalainen, luultavasti jengiä ei kiinnosta, käytkö sinä virren aikana Krabilla vai Phuketissa.
Päädyin muuten sitten siihen, että suvivirsi ei ole ainoastaan kulttuuriperinne vaan se on syvästi uskonnollinen. Inhoan sitä, että aidot uskonnolliset ilmaisut kuihdutetaan pelkiksi kulttuurisiksi kliseiksi. Uskovainen ei voi tehdä uskolleen pahempaa kuin riistää uskonnolliselta kuvalta uskonnon luonne.
Kaikille sama symboli ei kuitenkaan avaudu samalla tavalla. Uskovaisen silmissä Ingmar Bergman kamppailee elämän ja kuoleman kysymysten kanssa. Ateistille Bergman on sankari, koska hän kieltää Jumalan. Uskovainen voi ajatella, että ateisti kieltää jumalan pienelle kirjoitettuna. Uskovaiselle ”uskonnollisen tunteen puuttuminen” voi olla mystikkojen pimeää yötä, erämaata.
Suvivirressä ei puhuta mitään sovituskuolemasta. Jeesus ei siinä myöskään ole Jumalan Poika. Kristus siinä kyllä on, mutta Kristus eli Messias pitää sitten vielä ihan erikseen tulkita trinitaariseksi metafysiikaksi: Koraanikin puhuu Jeesuksesta ”messiaana” ja ”Marian poikana”. Suvivirressä ei ole mitään, mikä ei sopisi myös muslimille. Ja heillehän se oli ok.
En itse pidä suvivirrestä (paitsi kun tsekkasin tekstin, niin se on jylhä ja taitava), muttta kyllä se silti on ok. Jos 200 muuta haluaa suvivirren, niin kyllä minä sen kestän. Ja kestää Puumalainenkin sitten tosipaikan tullen. Kun tulee sota ja meinaa tappaa Puumalaisen, hänellä tuskin on aikaa vastustaa pataljoonan veisaamaa virttä.
Minkä biisin Puumalainen muuten vaihtoehtoisesti haluaisi vetäistä koulun kevätjuhlassa? 12-vuotiaitten koulubändinhän on nähty laulavan, miten ”viidestoista yö kun saapuu painajaisineen”. Sekö sopisi lapsille? Sopisiko Tiputanssi, korvamadoista ehkä pahin?
