Seurakuntavaalit on pidetty ja tulokset laskettu sekä julkaistu seurakunnittain. Julkistaminen tapahtui pienellä viiveellä, mutta kerta kerran jälkeen nopeammin ja joustavammin. Keskitetty järjestelmä on hyvä ja siitä kiitos kirkon viestinnälle.
Paikallisesti voi laskennassa ja julkaisussa olla ongelmia. Oman suurehkon kotiseurakuntani tulokset tulivat tulossivuille viidenneksi viimeisenä maanantain puolella.
Perinteisesti on jälleen alkanut keskustelu alhaisesta äänestysprosentista, joka on lähes ainoa asia, josta kaupallinen media on kiinnostunut ja josta ylipäätään voidaan valtakunnallisesti keskustella.
Valtakunnallisen tuloksen suuntaa on vaikea arvioida, kun ei yhteiskunnallisten vaalien tapaan ole valtakunnallisia kirkkopuolueita, vaan on mitä erilaisempia ryhmiä. Jonkinlainen arvio kuitenkin on, että varsinkin uudistusmielinen Tulkaa kaikki -liike tai vastaavat ryhmät menestyivät useilla paikkakunnilla hyvin.
Miksi valitsijayhdistykset eivät uskalla ottaa rohkeammin käyttöön informatiivisempia nimiä yhdistyksille, vaan kätkeydytään mitäänsanomattomien tai jopa mystisten nimien taakse? Selkeät nimet ja julkaistut tavoitteet osoittaisivat huomaavaisuutta äänestäjiä kohtaan.
Ehkä ajatellaan, että sisäpiiri tuntee henkilöt, ja osaavat siten valita puolensa. Minäkin osaan heti listalla olevista nimistä päätellä, mitä listan ehdokkaat tavoittelevat ja ajavat. Mutta entä ne äänioikeutetut, joita erityisesti tavoitellaan, vähän kauempana sisäpiiristä olevat?
Ehkä äänestysvilkkauden nousu koetaan uhkana. Pelätään, että ”ketä vain voi tulla valituksi”, kuten kuulin kerran vastustettavan vaalijärjestelmän kehittämistä ja äänestämisen edistämistä.
Demokratiaa yhä vierastetaan joissakin ”kirkon piireissä”. Vedotaan alhaiseen äänestysprosenttiin, että se vie pohjan demokratialta. Ja samalla pelätään prosentin nousua.
Mikä olisi vaihtoehto? Pappisvalta piispojen johdolla? Kutsumenettely: kirkkoherra kutsuisi sopiviksi katsomiaan seurakuntalaisia kirkkoneuvostoon vai riittäisikö, että seurakunnan työntekijät päättäisivät, mihin suuntaan seurakuntaa kehitetään?
Huonoja vaihtoehtoja. Luotan edelleen demokratiaan parhaana tapana, mutta olisiko nyt aika ryhtyä oikeasti kehittämään kirkon vaaleja?
On myös arvosteltu kirkon viestintää, että se valikoi julkaisemiaan tietoja. On paljon keskusteltu kirkon viestinnän asemasta. Onko sen viestittävä vain kirkolle edullisiksi katsottuja asioita ja vaiettava vähemmän mairittelevista tiedoista?
Minusta avoin viestintä on aina paras vaihtoehtoa. Enemmän journalismia, vähemmän byrokratiaa tai markkinointia kirkonkin viestintään. Se lisää uskottavuutta.
Tarkoituksenmukainen päätös vaatii hyvää perehtymistä kyseiseen asiaan. Miten kuka tahansa seurakunnan jäsen onnistuisi tekemään yhtä hyviä päätöksiä, kuin toimintaan pitkään perehtynyt. Ei demokratia voi olla tärkeämpi periaate, kuin tarkoituksenmukaisuus.
Omassa seurakunnassani lakkautettiin nuorisopapin virka ja työ jäi yhden nuorisotyöntekijän varaan, joka myös sitten lähti.
Lakisääteinen nuorisotyö kyetään tietysti hoitamaan, mutta ei juuri muuta. Varojen vähetessä joudutaan vastaaviin valintatilanteisiin ja päätösten seurakuset pitäisi tietää ja tuntea. Demokraattisesti voidaan saada päätöksiä aikaan, jotka lamaannuttavat seurakunnan toimintaa, kun päätösten seurauksia ja seurauksien seurauksia ei osata ottaa huomioon.
Pekka, mikä olisi mielestäsi parempi ja oikeampi tapa päättää seurakunnan asioista?
Tiedän kyllä, että parempaa tapaa ei ole olemassa, koska tilanne ei muutu miksikään. Nyt kun en tullut valituksi, niin voin ihan hyvällä mielellä ottaa etäisyyttä koko asiaan. Kirkon hallinto on rakennettu sellaiseksi, että sitä ei ole mahdollista järkiperäistää. Onneksi sentään on mahdollista ottaa esiin hallinnon ilmeisiä epäkohtia. En odota enkä usko muutokseen, joten parempien tapojen pohtiminen on hyödytöntä.
Totta, kaikki muutokset ovat äärimmäisen vaikeuksia, mutta jotain voi tehdä jo tämän järjestelmän puitteissa, kuten ehdokaslitojen tavoitteiden avaaminen äänestäjille. Ja pikkuhiljaa ehkä kirkolliskokouskin muuttuu tarpeeksi uudistusmieliseksi, jotta vaalilakeja voidaan muuttaa.
On aika uudistaa ja tehdä vahvoja toimia. Nostat niistä muutamia hyvin esille.
Ensimmäinen perusongelma on, että kirkollisten vaalien koneisto on suhteettoman raskas ja kunnallisvaaleista kopioitu systeemi. Toinen on se, että luottamushenkilöiden käytännöllis-teologinen osaaminen vaihtelee laidasta laitaan. Kun samat henkilöt joutuvat päättämään seurakunnan kiinteistöistä ja valitsemaan työntekijät sekä vielä päälle päätteeksi kirkolliskokousedustajat sekä piispanvaalin valitsijamiehet, on selvää että kaikki eivät osaa kaikkea. Tilanteet kärjistyvät sitten konfliktitilanteissa. Tosin on myös seurakuntia, joissa kaikki etsivät seurakunnan etua hyvässä yhteisymmärryksessä.
Demokratia on oikein hyvä systeemi kun päätetään seurakuntatalon kattoremonteista, mutta katastrofi, jos sitä sovelletaan kirkon uskoon ja oppiin.
Raskas 😌 12,7 % vilkkaus – kenelle raskas ?
Käytännöllis-teolginen osaaminen 🤭 Olen ymmärtänyt, että tuota harjoitusta teol.maisterit saavat muutaman viikon opiskeluaikanaan ja nämäkö ovat sitten kypsiä, valmiita opettajia seurakuntiin.
Ehdotus – ennen pappisvirkoihin ’kutsumista’ teologeilta tulisi vaatii kolmen vuoden kokemus diakonin virassa. Jos en aivan väärin muista, katolisessa kirkossa moista vastaavaa ennen pappisvirkasan vihkimistä jo edellytetäänkin.
Aika hurjan väitteen, jopa sammakon kirjoitit, Marko:”Demokratia on oikein hyvä systeemi kun päätetään seurakuntatalon kattoremonteista, mutta katastrofi, jos sitä sovelletaan kirkon uskoon ja oppiin.” Jo vanhan kirkon aikana käytettiin lausetta: Vox populii, vox Dei (kansan ääni-Jumalan ääni). Taisi liittyä jotenkin kirkolliskokouksiin tai vastaaviin. On myös aina ollut reseption ajatus: Seurakunnalle tuodaan asia tai oppi ja seurakunta sitten antaa reseption tai ei anna sitä. Lisäksi tähän liittyy kirkon uskon talletus, traditio sekä Raamattu ja niiden tulkinta eri aikoina. Ei Raamattua voida nykyisin tulkita kuten sitä tulkittiin vaikka vuonna 1000 tai vuonna 1500. Toki tietyt perusasiat ovat muuttumattomia: kolme ekumeenista tunnustusta, Jumalan kolmiyhteys, Kristuksen rooli ja vastaavat. Mutta paljon noihin kuuluu tulkinnan aluetta eli mitä ne kaikki merkitsevät. Siinä tarvitaan sekä kirkon virkaa että kastettujen seurakuntalaisten ääntä.
Rovasti Toivo Loikkanen kommentoi pastori Marko Sjöblomin kommenttia:
”Aika hurjan väitteen, jopa sammakon kirjoitit, Marko:”Demokratia on oikein hyvä systeemi kun päätetään seurakuntatalon kattoremonteista, mutta katastrofi, jos sitä sovelletaan kirkon uskoon ja oppiin.”
Demokraattisen enemmistön pitäisi päättää kirkon uskosta ja opista? Rovasti liikkuu heikoilla jäillä?
Enemmistö äänestää ”ristiinnaulitse”!
Kari Paukkunen: Rovasti ei liiku tuossa heikoilla jäillä vaan perustaa ajatuksensa siihen, mikä on ollut kirkon käytäntö. Kirkon virka ja erityisesti piispat (ja kat. kirkossa paavi) ovat ”paimentaneet” kirkon oppia, mutta kukaan yksittäinen kirkon diktaattori (suom. sanelija) tai profeetta ei ole yksin koskaan määritellyt kirkon oppia. Kirkko on yhteisönä muodostanut oppinsa ja myös tulkinnut sitä. Siihen eri kirkoilla on erilaisia ”järjestelmiä” ja niiden tuottamia ryhmiä, mutta myös kirkon jäsenet ovat olleet mukana opin muodostuksessa ja tulkinnassa.
Ja vielä Karille: Et näköjään lukenut kuin kommenttini alkuosan. Suurin osa kommentistani on asian avaamista ja selittämistä. Kannattaa lukea kommentit kokonaan. 🙂
Ole huoletta Toivo! Luin myös kommenttisi lopun.
”Toki tietyt perusasiat ovat muuttumattomia: kolme ekumeenista tunnustusta, Jumalan kolmiyhteys, Kristuksen rooli ja vastaavat.”
Hyvä, että edes nämä saavat olla rauhassa!
Kiitos hymy kuvasta!
Tämä varmaan koetaan loukkaavaksi, mutta sanon silti että Marko Sjöblomin visioima uskon asiantuntijoiden johtama hallinto löytyy jo: Iranista. Maallikkona voin kai omasta puolestani sanoa, että juuri loukkaavammin Sjöblom ei meihin kirkon rivijäseniin ei voisi suhtautua. Annetaan nyt vielä ylipapistolle sellainen palaute että sen tosikristillisyyden olen löytänyt nöyristä maan hiljaisista, jotka eivät pöyhkeile ”käytännösllis-teologisella osaamisellaan” vaan auttavat lähimmäistä, joka tarvitsee apua.
”Ehkä äänestysvilkkauden nousu koetaan uhkana. Pelätään, että ”ketä vain voi tulla valituksi”, kuten kuulin kerran vastustettavan vaalijärjestelmän kehittämistä ja äänestämisen edistämistä.”
Tuon pelko täytyy kyllä kuulua varsin syrjäisestä kolkasta. Kyllä mielestäni totuus on, noita muutamia everstejä ja historian kenraaleja lukuunottamatta, että kiinnostus seurakuntavaaliehdokkuuteen hiipuu äänestysaktiivisuuden laskun edellä. Siitä kertovat omaa kieltään myös sopuvaalit, joita taisi tällä seurakuntavaalien kierroksella olla yli 50 kpl.
Tuossa kaikessa kehityksessä arvelen olevan viesti myös siitä, että jopa nuoretkin ovat ymmärtämässä sen vinoutuneen seurakuntien hallintorakenteen, jossa pelkistetyimmin kuvattuna yksi virka kastaa lapset, siunaa kuolleet maahan, lukee tuomiot eli varoittaa synnistä jos uskaltaa, johtaa virastoaan, valmistelee kouksiin asioita, on niistä kokoustilanteissa nuija kädessä päättämässä ja panee päätökset suurilta osin toimeen, jos hänelle on tosiasiassa jäänyt taloudenhoitajalta vielä päätösvaltaa käyttöön.
Toki sopuvaalit voivat olla tapa viestiä piispan liian hölläkätisestä seurakuntien kaisennasta, mutta myös kuva kuolleen seurakunnan omasta penseydestä.
Miksi nyt menee niin kauhistuttavan huonosti. Tämä viime sunnuntain virsi kertoo jotkain tästä omasta, kirkon ja seurakuntien elämästä – miksi tähän on tultu.
https://youtube.com/watch?v=EkfOZU_gR30&feature=share
Lähtökohtaisesti seurakuntien valtuustot päättävät kirkon verotulojen käytöstä, jolloin omaisuutta koskevia päätöksiä tekevät luottamuselimet on valittava demokraattisesti. No taxation without representation. Edustuksellisuus on demokraattisen yhteiskunnan perusperiaatteita. Edellisen vuoksi valtuustoissa ei ole edes pappisedustusta, toisin kuin toiminnallista johtamista hoitavissa neuvostoissa.
Tämä rajoittaa varsin suuresti tapaa, jolla luottamushenkilöt voidaan valita.
Voitaisiin kenties siirtyä ennen käytössä olleesen malliin, jossa ääänimäärä vastaa maksettavaa veromäärää, tai malliin, jossa rikas henkilö tai yhteisö lahjoittaa seurakunnalle varoja esim. viran perustamiseksi tai kirkon rakentamiseksi ja saa päätösvalllan sen käytöstä / täyttämisestä. Näillä tuskin saavutettaisiin ihan toivottuja signaaleja, tuloksista en tiedä…
Nostat Markku hyvin esille kysymyksen kirkon viestinnästä. Se on melko olennaisessa asemassa. Itse kuitenkin haluaisin kysyä, mitä oikeastaan tavoittelemme, kun sanomme haluavamme kirkossa korkeampaa äänestysprosenttia. Demokratian toteutumista? Seurakuntalaisten aktivoitumista? Uudistusmielisten vyöryä? Sitä, ettei paikallinen päätöksenteko näivety?
Tällä hetkellä nähdäkseni kirkon demokratian kriisi ei ole niinkään alhainen äänestysprosentti kuin se, että kirkon viranhaltijat ajelevat melko surutta kaksin rattain mitä tulee vaaliviestintään. Selitän, mitä tarkoitan.
Jos vertaamme kirkollisia vaaleja kunnallisiin tai valtakunnallisiin vaaleihin, eteemme piirtyy aika erikoinen maisema. Kirkon viranhaltijat ovat ne, jotka lyövät rumpua vaaleista ja yrittävät saada väkeä äänestämään. Viesti suunnataan erityisesti niille, jotka eivät ole kirkossa aktiivisia. Heille yritetään kertoa, miksi kirkko on tärkeä ja miksi heidän tulisi äänestää.
On tietenkin hyvä, että ihmisiä rohkaistaan äänestämään. Mutta jos oikeasti tavoitteena on korottaa äänestysaktiivisuutta, viestin tulisi kohdistua tasapuolisesti kaikille kirkon jäsenille, ei vain suurelle epäaktiivisten joukolle. Jos tavoitteena on rohkaista kaikkia äänestämään, tulisi pyrkiä puhuttelemaan myös aktiiveja ja puhua suoraan heille ja heitäkin kiinnostavista näkökohdista, opista ja uskosta.
Väitän, että kirkon viranhaltijat ja viestintä eivät ole tehneet itselleen tarpeeksi selväksi sitä, että heidän tehtävänsä ei ole tehdä seurakuntavaaleissa kirkkopolitiikkaa vaan olla puolueettomasti demokratian palvelijoita. Todellinen tasapuolisuus olisi joko kaikkien rohkaisua äänestämään tai ei kenenkään.
Mikäli valtiollisten vaalien viestinnän niukkuus on kirkolle liian niukkaa, pitää mennä rohkeasti toiseen ääreen ja yrittää saada uurnille kaikki niistä irrallisimmista alkaen aina niihin änkyröimpiin puoliksi LHPK:ssa pyöriviin kirkon jäseniin. Olen täysin vakavissani tässä: vaaliviestintä ei voi pyrkiä saamaan uurnille vain jotain ihmisryhmää. Sellainen olisi vaaleissa hyvin epäeettistä, vaikka kirkkopolitikointiin muuten ympäri vuoden olisikin talon tapana totuttu. Suosittelisin myös pohtimaan kriittisesti sitä, voiko kirkon oma keskushallinto järjestää vaalikonetta ilman, että syntyy vaikutelma että keskushallinto vaikuttaa keskusteluun valitsemalla kysymykset joista tulisi keskustella.
Pöydälle on myös nostettava yksittäisten kirkon (pappis)viranhaltijoiden some-viestintä. On mielenkiintoista, kuinka vähällä huomiolla pääsee se seikka, että kirkon viranhaltijat ajavat aktiivisesti omaa poliittista päämääräänsä vaalien yhteydessä. Vai eikö ole mitään erikoista siinä, että viranhaltijat kutsuvat erityisesti omille mielipiteilleen myötämielisiä ihmisiä äänestämään muutosta kirkkoon, jotta se ei olisi xxxxx? Voisitteko kuvitella virkamiehiltä vastaavaa toimintaa kunnallisissa tai valtiollisissa vaaleissa?
Jos tavoite on oikeasti ja puhtaasti edistää kirkossa demokratiaa ja korkeampaa äänestysprosenttia, pitäisi se ”aikuisten oikeasti” tehdä laittaen täysin pois kaikki kirkkopolitikointi. Ihan helppoa se ei ole, mutta oikealla tahtotilalla siihen on mahdollista päästä. Taas neljä vuotta aikaa petrata.
Näin. Tämä on näkynyt vuosikausia vaalikoneiden kysymyksissä. Agenda ikään kuin löydään eteen ja ihmiset jaotellaan muutaman kuuma peruna -kysymyksen avulla. Ihmiset, joiden pitäisi kantaa seuraavat neljä vuotta vastuu seurakuntien koko toiminnan yleisestä ohjaamisesta. Ihan kuin luottamuselimet olisivat olemassa vain päättääkseen kirkon käytöstä sateenkaarivihkimisiin ja kirkolliskokousedustajien valinnasta.
Tulee tappavan uuvuttavat neljä vuotta, jos ei tiedä mitään seurakunnasta ja näillä ajatuksilla lähtee luottamushenkilöksi. Ja sitten ihmetellään, kun ihmiset turhautuvat.
Nythän nk. sisäpiiri äänestää vilkkaammin. Ei heidän äänensä kuuluminen ole ongelma. Sen se hiljainen enemmistö, joka pitää yllä taloudellisesti seurakuntaa, heitäkin pitäisi kuulla. Äänestysprosentin nousu kertoi yhteisöllisyyden voimistumisesta. Ja kyllä vaalikeskusteluissa pitää voida puhua myös kirkoin asioista, eikä edetä vain ”sammutetuin lyhdyin”.
Minä kyselen sitä itseltäni , olenko oikeasti ollut päättämässä jostakin? Olisinkohan ollut edes vaikuttamassa johonkin päätökseen ?Siitä huolimatta, että olen osallistunut aktiivisesti kokousten kulkuun. Ei tule mieleen yhtään mitään. Kyselen näitä tosissani. Ainoana hyötynä pidän sitä, että saan paljon tietoa seurakunnan asioista. Se ei ole ollenkaan vähäinen asia.
Päätöksiin vaikuttaminen ja sillä äänestäjien houkuttelu ei ole oikein reilua.
Pitkän aikavälin suunnitelmissaan kirkko puhuu ylätasolla ”kokeilukultturin suosimisesta”. Sitä voisi yrittää myös vaaleissa. Tiedän vaalijärjestelmän jäykkyyden ja sen muuttamisen mahdottomuuden (esim. sähköiseen järjestelmään siirtyminen), mutta siitä huolimatta jossain seurakunnissa / yhtymissä jotain yksinkertaisempaa pitäisi jollain keinolla uskaltaa kokeilla. Tai ainakin viedä (ennakko)äänestyspaikat pois seurakuntakeskusten sokkeloisista tiloista. Viedään äänestys ihmisten keskelle torikahvioihin, eläkeläiskerhoihin, lukioihin ja muihin oppilaitoksiin, kaikkiin seurakunnan kokoontumispaikkoihin / tapahtumiin, Ja verkkoon / someen. Ihan vaan kokeilumilessä. Jollain erituýisellä luvalla.
Tuota kaikkea teimme Kangasalla. Meillä oli ennakkoäänestyspisteet muun muassa Prismassa ja sivukylien K-kaupassa, myös ammattikoululla ja olikohan lukiossakin. Oli tehty äänestäminen helpoksi, kuten ainakin jo kaksissa edeltävissäkin vaaleissa, joissa olen ollut yhtenä vaalivirkailijana. Ei se siitä kiinni jäänyt.
Tuolle väistämättä rajatun uurnien liikuttelun tielle sinne, mistä saadaan halpoja ääniä, vaivaantumattomia ääniä ottamaan selvää, mihin ’heitä’ ollaan tarvitsemassa – siitä Herra varjelkoon.
Olenko luottamushenkilönä vaikuttanut johonkin ja päättänyt jostain? Kyllä olen sekä kirkkovaltuutettuna että kirkkoneuvoston jäsenenä vaikuttanut todella lukuisiin asioihin vuosien aikana. Tuskin on olen yksin päättänyt mistään, mutta ollut päättämässä kyllä. En muista, olisinko joskus antanut ratkaisevan äänen? Joskus olen saattanut puheenvuorolla tai aloitteella vaikuttaa ratkaisevastikin, mutta ylipäätään, kyllä luottamushenkilö voi vaikuttaa. Tietysti se edellyttää, että perehtyy ja jotenkin asioiden päällä, eikä vain seuraa sivusta.