Bloggasin taannoin otsikolla Venäjää tulee tulkita venäläisyydestä käsin. Yksi lähteistäni, jota käytin vain pieniltä osin, oli amerikkalaisen Venäjä-asiantuntija Thomas Grahamin artikkeli ”Let Russia Be Russia: The Case for a More Pragmatic Approach to Russia” (Foreign Affairs, Nov./Dec. 2019). Kirjoittaessani en uskonut, että Venäjä hyökkäisi Ukrainaan. Nyt olen palannut artikkelin äärelle kirkkaammin kakkuloin. Grahamin monisivuinen analyysi siitä, millaista politiikkaa Yhdysvaltojen tulisi – tai nyt voi kaiketi sanoa imperfektissä olisi tullut – soveltaa Venäjään on tarkkanäköinen, lähes profeetallinen.
On ylimielistä ja turhaa harjoittaa jälkiviisautta, mutta en voi välttyä pohtimasta olisiko Ukrainan sota voitu ehkäistä kuuntelemalla Grahamia. Oikeammin, kuuntelemalla Venäjää.
Yhdysvallat tulkitsee Venäjää väärin
Thomas Grahamin mukaan USA on epäonnistunut nyky-Venäjän tulkinnassaan. Sen sijaan, että se odottaisi tai vaatisi Venäjää kääntämään henkisen kurssinsa länteen, USA:n tulisi tunnistaa ja tunnustaa Venäjä aitona kilpailijanaan, joka tavoittelee erilaista maailmanjärjestystä kuin Yhdysvallat ja jonka intressit eivät tule koskaan olemaan Yhdysvaltojen kanssa yhteneväiset. Amerikan tulisi Grahamin mukaan palata Venäjän kohdalla järkevään, kärsivälliseen ja eteenpäin katsovaan kylmän sodan ajan politiikkaansa. Mitä se nykypäivänä tarkoittaisi?
Niin vanhentuneen radikaalilta kuin se kuulostaakin, Graham näkee, että se tarkoittaisi muun muassa sitä, ettei Nato laajenisi entisen Neuvostoliiton alueelle. Etenkään Ukrainaan.
Dominoiva mutta epävarma koira on vaarallisin
Graham muistuttaa, että Venäjä on etnisesti monikulttuurinen laaja ja harvaan asuttu alue, jolla ei ole valtavia fyysisiä rajoja ja joka rajoittuu joko voimakkaisiin valtioihin tai epävakaisiin alueisiin. Sen turvallisuudentunne perustuu puskurivyöhykkeisiin. Lisäksi Venäjä on paitsi vallanhaluinen, myös epävarma. Mitä olen aikanaan Koirakuiskaajaa televisiosta katsonut, dominoiva ja epävarma koira on kaikkein vaarallisin. Silloin, kun se kokee tai kuvittelee kokevansa uhkaa, se hyökkää. Tätä nyt Venäjän kohdalla traagisesti todistamme.
En väitä, että Ukrainan sota olisi oikeutettu, sitä se ei millään mittapuulla ole. Kenenkään etu ei kuitenkaan ole nähdä hyökkäystä Putinin irrationaalisena psykopaatin päiväunena, mikä nyt tuntuu olevan yleinen katsanto. Sellainen lietsoo paniikkia. Jos kykenemme katsomaan asiaa jollain tavalla rationaalisesti, ehkä näemme logiikan häivän siellä, missä nyt väijyy vihamielinen arvaamattomuus.
Ukraina on Venäjälle yllättävän tärkeä
Venäjä näkee Euroopan sekä konkreettisena uhkana että Venäjän suuruuden näyttämönä. Euroopan poliittinen ja taloudellinen vahvistuminen näyttäytyy vankentuvana vaarana Venäjän rajoilla, joka Yhdysvaltojen tavoin kutistaa Venäjän kääpiöksi, mitä tulee väestömäärään, varallisuuteen ja valtaan.
Venäjä on viimeisen kolmen vuosisadan ajan osoittanut sankaruutensa Euroopan suurilla taistelukentillä ja mittavissa diplomaattisissa neuvotteluissaan. Esimerkiksi Napoleonin tappion jälkeen vuonna 1814 nimenomaan Venäjän keisari Aleksanteri I sai Pariisin kaupungin avaimen. Euroopan lujittuminen ja Naton jatkuva laajentuminen ovat kuitenkin työntäneet Venäjän ulos Euroopasta ja vaimentaneet sen äänen pieneksi mannerten välisissä asioissa. Niinpä Kreml on kiihdyttänyt ponnistelujaan heikentää Euroopan jo valmiiksi heikkoja kohtia valtioiden sisällä ja välillä sekä herättää Naton jäsenmaissa epäilyksiä liittolaistensa sitoutumisesta yhteiseen puolustukseen.
Mikään Itä-Euroopan ja entisen Neuvostoliiton osa ei ole näyttäytynyt Venäjän mielikuvissa suurempana kuin Ukraina, jota se ylistää oman sivilisaationsa kehtona ja joka on strategisesti tärkeä väylä Balkanille ja Keski-Eurooppaan. Lisäksi Ukrainalla on valtava taloudellinen potentiaali.
Kun Yhdysvaltain tukema kansanliike vuonna 2014 uhkasi viedä Ukrainan pois Venäjän vaikutuspiiristä, Kreml valloitti Krimin ja yllytti ihmiset kapinaan Donbasin itäisellä alueella. Sitä, mitä länsi piti räikeänä kansainvälisen oikeuden rikkomisena, Kreml piti itsepuolustuksena.
Grahamin näkemys on, että Yhdysvaltojen olisi ajat sitten pitänyt luvata Venäjälle, ettei Nato laajene sen entisille maille ja pitää lupauksestaan kiinni. Jos Ukrainasta tulisi Nato-maa, Venäjälle se merkitsisi sitä, että vihollinen on kotiportilla. Tilalle Graham ehdottaa Yhdysvaltojen ja Ukrainan kahdenvälisen turvallisuusyhteistyön vahvistamista.
Kolikolla, tai konfliktilla, on kaksi puolta
Ymmärrän kyllä ehdotuksen absurdiuden siihen nähden, että Ukraina on itsenäinen valtio, jolla on oikeus päättää, mihin sotilasliittoon liittyy vai liittyykö mihinkään. Itsenäisten valtioiden suvereniteetti on länsimaisen arvojärjestelmän luovuttamaton periaate. Tähän dilemmaan Graham ei ota suoraan kantaa, sillä hänen ehdotuspakettinsa on itse asiassa laajempi kuin mitä tässä esitän. Hän sisällyttää mukaan ratkaisuehdotukset ongelmallisista Ukrainan itäosista sekä Krimin niemimaasta. Ratkaisut eivät edusta ihan perinteistä ajattelua ja Graham toteaakin, että niihin varmasti suhtauduttaisiin ensin skeptisesti niin lännessä, Venäjällä kuin Ukrainassakin. Thomas Graham valottaa myös Venäjän katsantoa Kiinan ja Lähi-idän asioissa. Kirjoituksessani onkin pieni riski, että olen tulkinnut jotakin väärin ja ilmaisen Grahamin ajatuksia epätäydellisesti.
En kuitenkaan tahdo paisuttaa blogiani enempää avaamalla monimutkaista vyyhteä, vaan rajata tekstini Grahamin näkemyksiin Naton merkityksestä Venäjän rajoilla, koska tällä kysymyksellä Venäjä kovisteli länttä marraskuussa. Joskin päätös hyökätä Ukrainaan on ilmeisesti tehty jo kauan sitten. Venäjä on vuositolkulla kaikessa hiljaisuudessa laatinut suunnitelmia oman valtapiirinsä ja turvallisuutensa pönkittämiseksi, kuten nyt on tullut selväksi.
Edelleen painotan, että mikään ei oikeuta tätä hyökkäyssotaa. Mikään. On kuitenkin mahdollista, että jos toinen maailman mahtimaista Yhdysvallat olisi valinnut toisen tyyppisen politiikan Venäjän kanssa Neuvostoliiton hajottua, sillä olisi voinut olla vaikutusta siihen, minkä suunnan Putinin Venäjä ottaa. Konflikteissa on lähes aina kaksi katsantoa ja uskoakseni erityisesti silloin, kun tuntuu, että niin ei ole, kun toinen näyttäytyy puhtaana pahan personifikaationa.
Tämä ei silti ole mikään Putinin puolustuspuhe. Tämä on pienen ihmisen yritys uuttaa tolkun hiven ydinsodan uhkan kokoisiin asioihin niin, että hän saa yönsä jotenkuten nukutuksi.
Tässä viitataan ylimieliseen amerikkalaiseen kirjoittajaan, joka näkee oikeudekseen arvioida miten Euroopan kansat hoitavat suhteensa naapureihin.
Kirjoittajan mukaan ”Kolikolla, tai konfliktilla, on kaksi puolta.”. Niin on esim. kissan ja hiiren välisellä konfliktillakin: kissa syö hiiren. Olihan hiiri toki ”konfliktin osapuoli”?
Grahamilla on lapsellinen kuva Venäjän eliitin ajattelusta. Venäjällä on yhä vallassa vanha ”kunnian kulttuuri”. Putin on julkisesti julistanut vuoden 1917 rajoja tavoitteekseen. Tämän tavoitteen pohjalta ei voida neuvotella. Venäjälle ei ole harvinaista ajatella, että 1917 jälkeen itsenäistyneet valtiot eivät ole oikeita vaan niiden oikean paikka on Venäjän imperiumia.
Venäjä on hieno maan ja sen kansa ja kulttuuri ovat upeita ja rikkaita. Toivon, että venäläiset karistatavat niskoiltaan ”toksisen imperialismismin” ajajat ja ryhtyvät yhdessä muun Euroopan kanssa rakentamaan.
Emme voi kuitenkaan antaa ”Venäjän olla Venäjä; Let Russia Be Russia”, jos se tarkoittaa imperiumin pystyttämistä ihmishengistä välittämättä.
https://omnilogos.com/let-russia-be-case-for-more-pragmatic-approach-to-moscow/
”Tässä viitataan ylimieliseen amerikkalaiseen kirjoittajaan, joka näkee oikeudekseen arvioida miten Euroopan kansat hoitavat suhteensa naapureihin.”
– Thomas Grahamilla on mittava ansioluettelo ja pätevyys omalla alallansa, ylimielisyydestä tuskin on kysymys. Hän ei tässä ota kantaa siihen, miten Euroopan kansat hoitavat suhteensa naapureihin, vaan arvioi Yhdysvaltojen suhdetta Venäjään kylmän sodan loppumisesta nykypäivään.
”Kirjoittajan mukaan ”Kolikolla, tai konfliktilla, on kaksi puolta.”. Niin on esim. kissan ja hiiren välisellä konfliktillakin: kissa syö hiiren. Olihan hiiri toki ”konfliktin osapuoli”?”
– En näe idän ja lännen vuosisatojen aikana kehittyneitä suhteita näin mustavalkoisina.
”Grahamilla on lapsellinen kuva Venäjän eliitin ajattelusta. Venäjällä on yhä vallassa vanha ”kunnian kulttuuri”. Putin on julkisesti julistanut vuoden 1917 rajoja tavoitteekseen. Tämän tavoitteen pohjalta ei voida neuvotella. Venäjälle ei ole harvinaista ajatella, että 1917 jälkeen itsenäistyneet valtiot eivät ole oikeita vaan niiden oikean paikka on Venäjän imperiumia.”
– Luitko artikkelin, jonka linkitit kommenttiisi? Graham nimenomaan tunnistaa Venäjän valtapyrkimykset. Se ei tarkoita sitä, etteikö Venäjällä voisi samanaikaisesti olla muita intressejä, kuten turvallisuusnäkökohta. Se on dominoiva ja epävarma peluri.
”Emme voi kuitenkaan antaa ”Venäjän olla Venäjä; Let Russia Be Russia”, jos se tarkoittaa imperiumin pystyttämistä ihmishengistä välittämättä.”
– Lue se artikkeli. Tämä on nyt tahallista väärinymmärtämistä otsikon perusteella.
Hyvä Misku V,
Luin artikkelin huolellisesti ja kriittisesti. Kirjoittaja ihannoi kylmän sodan aikaa ja tuntuu kaipaavan sitä. Koska olen vuosikymmeniä lukenut tieteellisiä artikkeleita, voin kokemuksesta vakuuttaa että kirjoittajan nimekkyys tai lehden arvostus eivät takaa artikkelin korkeaa tasoa. Näin ei ollut tässä tapauksessa.
Esim. ”Rather than trying to persuade Moscow to understand its own interests differently, Washington must demonstrate that those interests can be more safely pursued through both considered competition and cooperation with the United States.”. Tässä siis kirjoittaja ehdottaa USA:n tukea Venäjän pyrkimyksille kunhan ne tehdään kilpailussa ja yhteistyössä USA:n kanssa. Tämä tuki on Putinille varsin tervetullutta. Ei kuulosta mukavalta Suomen perspektiivistä.
Myös ”For one thing, it exaggerates Russian power and demonizes Putin, turning relations into a zero-sum struggle in which the only acceptable outcome of any dispute is Russia’s capitulation.”. Tosiasiat demonisoivat Putinin, hänen omat toimensa.
Artikkeli sisältää paljon tyhjää jaarittelua, eikä kirjoittaja selvästikään ymmärrä Venäjän nykyjohdon pyrkimyksiä. Ehkä nyt ymmärtää, kun näkee ne käytännössä.
Jari, lainauksesi rajaus on tynkä (”Rather than trying to perusade…”). Siitä saa eri kuvan kuin mitä kirjoittaja sanoo. Kysymys on turvallisuuspolitiikasta, jossa etsitään kompromisseja.
Kannattaa muidenkin lukea Grahamin varsinainen ajatus tästä:
”A more balanced strategy of restrained competition would not only reduce the risk of nuclear war but also provide the framework for the cooperation needed to tackle global challenges. Smarter relations with Russia can help guarantee European security and strategic stability, bring a modicum of order to the Middle East, and manage the rise of China. As U.S. policymakers demand that Russia moderate its behavior, they must be prepared to scale back their near-term goals, especially in settling the crisis in Ukraine, to forge a more productive relationship with Moscow.
Above all, U.S. policymakers will need to see Russia plainly, without sentiment or ideology. A new Russia strategy must dispense with the magical thinking of previous administrations and instead seek incremental gains that advance long-term U.S. interests. Rather than trying to persuade Moscow to understand its own interests differently, Washington must demonstrate that those interests can be more safely pursued through both considered competition and cooperation with the United States.”
Amerikassa on kiva olla ”Venäjä-asiantuntija” ja yleensäkin kaiken mahdollisen asiantuntija. Amerikkalaiset varmaan tietävät, mihin päin Suomen pitää nyt kumartaa (ja samalla pyllistää). En usko ison lännen ”asiantuntijoihin” yhtään enempää kuin uskonnollisiin feikkisaarnaajiin.
Putin käy omaa sotaansa, hän on diktaattori, jolla ei ole enää muuta keinoa näyttää valtaansa. Pienen, vanhan miehen ylikasvanut ego (ja botoxilla pullistettu naama) kertovat hitler-kompleksista, joka vaatii hyvitystä lännen rappiosta ja pilkasta. Siihen häpeään ei auta kuin veren vuodatus.
Foreign Affairs -julkaisuun ei oteta ketä tahansa kadunmiestä kirjoittajaksi. Venäjä-asiantuntija on oma kiteytykseni Thomas Grahamin mittavasta osaamisesta kansainvälisessä politiikassa ja erikoistumisesta Venäjä-kysymyksiin. Venäjä-asiantuntijana ei ole erityisen kivaa olla Amerikassa, Suomessa tai muualla, sillä muut tietävät yleensä paremmin.
Nämä ”asiantuntijat” eivät ole pystyneet ennustamaan Venäjän aikomuksia ja tekoja. Heillä ei siis ole mitään todellista näyttöä osaamisestaan. Asiantuntijuuden mitta on osuvien ennusteiden teko, muu on tyhjän puhumista.
Nostin artikkelin esiin juuri siksi, että se ennusteli Venäjän aggressioiden kasvamista Ukrainaa kohtaan, mikäli Yhdysvallat ei löydä toisenlaista neuvottelutietä.
Viisas kirjoitus! Älykkäämpi kuin ulkopoliittisen instituutin tutkijoiden kirjoitukset, puheenvuorot ja kannanotot yhteensä. Ja rohkea nykyisessä ilmapiirissä. En missään tapauksessa hyväksy Venäjän aloittamaa brutaalia sotaa, mutta on kai jonkinlainen epä-älyllisyyden huippu, kun sitä – monet arvossa pidetyt päivälehdetkin – selittävät psykologisin tekijöin. Sota on politiikkaa ja politiikan jatkamista, mutta toisin keinoin.
Kiitos! Aihe on tosiaan herkkä ainakin, jos yrittää ”ymmärtää” vastapuolta. Niin se yleensä menee. Itselleni tämä analyysi oli valaiseva, vaikka se ei yksin edusta mitään ultimaattista totuutta tilanteesta. Siksi halusin jakaa sen.
Joskin sanottava on, että arvostan paljon Ulkopoliittisen instituutin kirjoituksia ja kannanottoja. Siellä on todella fiksua väkeä duunissa. Ajattelen, että on hyvä lukea ja kuulla monia lähteitä tai näkökulmia niin ymmärrys syvenee, vaikka totuus sinänsä ei koskaan selviä ilman matkailua Putinin ja muun Venäjän johdon mielenmaisemaan.
Mutta oltiin Grahamin artikkelista mitä mieltä hyvänsä, se on jo auttamattomasti vanhentunut. Eurooppa on nyrjähtänyt uuteen asentoon, samoin idän ja lännen suhteet. Se viisaus mikä ehkä oli eilen, ei tänään päde.
Oma kantani esimerkiksi Natoon on ollut jatkuvasti liikkeessä ja tällä hetkellä avoin. Ulkopolitiikkaa tulisi mielestäni ajatella ”kylmän realistisesti”. Suomen maavoimat ovat Euroopan kärkikastia. Valloittaisimme Ruotsin helposti. Siinä, missä Suomi saa nopeasti mobilisoitua 300 000 hengen armeijan, Ruotsi saa liikkeelle 30 000 sukupuolineutraalia sotilasta. Luvut ovat faktaa. Suomen ilmavoimat ovat tällä hetkellä, mm. Ilmavoimien ex-komentaja Matti Aholan mukaan Euroopan kolmen kärjessä.
En ole hlökoht mikään erityinen venäläisfani. Silti en ihan kokonaan heittäisi tunnepitoisessa tilassa vanhasuomalaista ulkopoliittista traditiota romukoppaan. Jos Venäjä hyökkäisi Suomeen, olisiko Natosta apua? Yhdysvaltojen sisäpoliittinen tilanne hyvin polarisoitunut ja monroe-oppi valtaa alaa. Ja Nato tositilanteessa=Yhdysvallat.
Tosiasia on, että viimeisen neljännesvuosisadan Nato laajentunut Venäjän rajoille. Voi olla, että Ukraina, etenkin suureksi osaksi venäjänkielinen ja osin venäjänmielinen Itä-Ukraina sekä Krim olivat ne kipupisteet, joissa Venäjän raja tuli vastaan.
En hyväksy Venäjän toimia. Silti niitä tulisi rationaalisesti pyrkiä ymmärtämään. Ymmärrän hyvin moraalisen tunnekiihkon , mutta se tuskin edesauttaa sen suojelemisessa, minkä pitäisi kaikille suomalaisille olla tärkeintä, siis Suomen itsenäisyyden.
Kansainvälisessä politiikassa on Suomessa eletty ruususen unta. On ajateltu, että reaalipolitiikka on historiaa. Ei se ole. Etenkään , kun näyttämölle astuu joku, joka vähät välittää sopimuksista tai direktiiveistä.
Ulkopoliittinen instituutti on ollut ennen muuta ”polittinen” instituutti. Laput toisella silmällä. Yksipuolisen natomielinen. En vastusta suoranaisesti natojäsenyyttä, mutta olisiko silti jotain opittavaa paasikiviläisessä geo-ja realipoliittisessa realismissa?
Olen samaa mieltä tuosta ulkopoliittisen instituutin ”lappusilmäisyydestä.” Eniten arvostan Suomen entisen Venäjän-suurlähettilään René Nybergin Venäjä-tuntemusta ja hänen realistisia, kiihkottomia näkemyksiään. Tosin hänen kannanottonsa ovat tässä tilanteessa jääneet marginaaliin. Tosin se voi olla hänen valintansa. En tiedä.
Ymmärrän kommenttisi, Kari-Matti. Pohdiskelen näitä samoja asioita enkä ole tällä hetkellä ihan varma Nato-kannastani.
Kiitän blogistia tämän artikkelin esille tuomisesta.
Se ilmentää luultavasti USA:n ”liberaalin” eliitin näkemyksiä. Toisaalta maassa on hyvin Venäjä-myönteinen Trump. Molemmat, Trump melko suoraan ja toinen laita rivien välissä ovat valmiit päättämään Euroopan asioista suoraan Venäjän kanssa.
Ei siis ihme, että Saksa päätti juuri sijoittaa 100 000 000 000 euroa puolustukseen. USA:lla kun ei ole kovin hyvä historia viime vuosina liittolaisten apuna olemisesta (Afganistan, Syyria).
Kiitos Misku, käyt hyvää pohdiskelua. Näissä pohdiskeluissa haetaan aina suuntaa, ei varmaa näkemystä. Se on tutkailua mahdollisuuksista, mutta on asiallinen näkemys ymmärtää myös Venäjää. Sota on äärimmäinen reaktio, joka on seurausta jostakin. Myöhemmät sukupolvet meidän kohdallamme analysoivat sitä, jos tuleman niin käy. Koska riskinä ovat ydinaseet ja koko planeetan tuho pahimmillaan, harmillinen totuus kyllä.
Jari Haukka juuri kuvasi reaktioita, miten Saksa on reagoinut. Ja Suomikin reagoi ensimmäistä kertaa yli 70 vuoteen aseellisesti lähettämällä itänaapuria vastaan aseellista tukea… Elämme todella historiallisia hetkiä – niitä joita en halua.
Käännyn rukouksissani Jumalan puoleen rauhan ja viisauden voittamisessa. Tätä rukoilen.
Kiitos! Olet ymmärtänyt kirjoitusteni luonteen oikein. Monimutkaisessa maailmassa on vain vähän varmoja vastauksia. Luontaisesti kaihdan niitä, ketkä ehdottomasti tietävät, miten asiat ovat.
Ja kyllä, tämä sota jää historiaan monella tavalla.
Minäkin yhdyn rukoukseen. Niin paradoksaalista kuin se onkin, se on Ukrainalle annetun aseavun ja pakolaisten auttamisen lisäksi ainoa todella varteenotettava reaktio tämän mielettömyyden edessä.
Jep, jälkiviisaus ei nyt auta, mutta kivaahan se näyttää olevan. Rukoilun tehokkuus olisi kyllä nyt kivaa havaita. Ymmärrättehän muuten, että myös Putinin valloituspolitiikan puolesta rukoilee aikamoinen armeija kristittyjä?
Oli miten oli, jos Putin tulee järkiinsä jonkun todistetun rukoilun vuoksi, peruuttaa sodan ja pyytää anteeksi, ryhdyn sen tyylisuunnan kristityksi. Silloin sitä olisi varmasti voittajan puolella.
Jostain syystä en ole uskoontuloni suhteen kovin toiveikas.
Rukoilkaamme siis Riston uskoontuloa :,-)
”Tapahtuuko kaupungissa onnettomuus, jota Herra ei ole tuottanut?” (Aam3:6). Jumala saa aikaan onnettomuudet, itkut ja pimeys tulevat Jumalalta. Olen muutamassa blogissa yritellyt herätellä kysymystä historian Herran roolista, mutta se ei ole saanut oikein vastakaikua. Lieneekö Herra painunut marginaaliin? Vai mitä se lienee tarkoittavan, että kaikki meidän päämme hiuksetkin on luettu ja mitään ei tapahdu Herran sitä sallimatta? Muuten, Suomen kannattaa pitäytyä geopoliittisessa realismissa.
Palaan vielä edelliseen kommenttiini. Kuten Jes45:7 todistaa, ”Minä olen Herra, joka tuotan onnen ja luon onnettomuuden,” niin eikö asia silloin ole varsin looginen. Kun kerran muita jumalia ei ole olemassa, sekä hyvä että paha, voitto sekä tappio tulevat yhden ja saman Herran kädestä – sen mukaan, kuinka Hän haluaa. Kuitenkin Raamattu ilmoittaa Jumalan olevan pelkästään rakkaus ja hyvyys, eikä Hänessä ole mitään vääryyttä eikä pahuutta. Onko Val3:38 kenties loogisessa ristiriidassa edellisen kanssa, kun se todistaa Jumalasta: ”Eikö lähde Korkeimman suusta paha ja hyvä?”
Aseita siunataan, sensijaan, että siunattaisiin vihollisia, vrt,Lk. 6:27, 28.
27 Mutta teille, jotka kuulette, minä sanon: rakastakaa vihollisianne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat,
28 siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä parjaavat.
Nämä ovat Jumalan neuvoja ja niiden(kin) noudattamisesta on suuri palkka, Ps. 19.
Tuo psalmi kertoo Daavidin, sotia käynneen kokemuksesta, siitä kuinka Herran asetukset ovat oikeat ja ovat selkeät.
Ei vanhan Liiton sodat olleet esimerkkejä, muuten kuin vrottavassa mielessä. Parhaimmillaankaan se ei ollut niitä taisteluja. sotia joissa Jumala etu- ja tkakäteen ilmoitti ajavansa, karkoittavansa viholliset. Sille oli ehtoja, pysyviä ja tapaukseen liittyviä.
USA’sta ei periaatteessa tule todellakaan mitään hyvää, mitä sotimiskonsultointiin tulee. Ei etekään teologista tietämystä edustavien puolelta, pääsääntöisesti.
Olen tämän henkilökohtaisesti käynyt läpi niin Seurakunnassa, muotojumalisuuden kuin jumalattomien, sotahullujen parissa elämällä.