Poimin muutama päivä sitten mökkitien pientareelta kesän ensimmäiset kypsät ahomansikat. En osaa kuvitella parempaa makua! Käsitys on syntynyt vuosikymmeniä sitten varhaislapsuudessani, kun isä kuljetti minua ja siskoani polkupyörällä Tyrvään, synnyinseutunsa, kesämaisemissa. Hän tunsi antoisat mansikka-ahot. Taivas oli sininen, valkeat pilvet lipuivat siinä, ruoho vihreää ja mansikat ihanan makoisia. Ajaessaan isäni lauloi Sillanpään Marssilaulua: ”Kotiseutuja, tienoita tervehtäin…” Sodan jälkeen syntyneelle lapselle mansikat olivat karkkeja ja laulu kertoi onnellisesta rauhan olotilasta kotona ja kotimaassa.
Muistikuva elävöityi, kun luin viime sunnuntain 16.6. HeSa:n Viikon lopuksi -palstan, jossa Saska Saarikoski kritikoi Juhannukseen liittyvää ”kesäyön unelmahöttöä”, suomalaisuus-liikutustamme, Maamme-laulun ja Suomen lipun nostetta aattoiltana. Historiallisella katsauksella hän osoittaa, ettei liikutukseltaan kannattaisi ottaa ”kuolemanvakavasti” näitä ”älyköiden ideoita”. Kyseessähän on pursiseuran lipun riisuttu versio ja saksalainen juomalaulu.
Pääpointti Saarikoskella on, että kansallisuusaate, nationalismi, (johon hän koko suomalaisuus-käsityksen litistää), on 1800-luvulta periytyvä saksalaissyntyinen ideologia, jota Suomessa lähtivät ajamaan ruotsinkieliset ylioppilaat (Snellman ja Forsman/Topelius sekä Runeberg), sittemmin yläluokkaiset suomettarelaiset ja ”uusin puhallus”, ”oikeiden suomalaisten puolustajat”, perussuomalaiset. Näiden strategit Timo Soini ja Jussi Halla-aho ovat Saarikoskelle feikkisuomalaisia. Soini on Fennander/Vennamolta oppinsa saanut ”täysverinen poliittinen broileri” ja silmänkääntötemppuilija. Halla-aho taas ”kielitieteilijä—joka olisi täsmälleen yhtä katu-uskottava Vuosaaren Kebab-kioskilla kuin vihreiden Osmo Soininvaara Kessin ikimetsässä.”
Viittaus Vihreisiin liittyy siihen, että Saarikoski käsittelee kirjoituksessaan kansallisuusaatteen lisäksi marxismia ja suomalaisten opiskelijoiden taistolaisuutta sekä vihreää liikettä huijauksina, joissa ”teoriaherrat ovat käyttäneet kansaa aasinaan”. Onko pointtina ”Brysselin herrojen tuputtaman eurooppalaisuuden” puolustus, en tiedä. Ei ilmeisesti, kun Saarikoski viljelee ironisessa Eurooppa-viittauksessaan viittausta ”herroihin”. Tai mistä sen tietää. Kommentin ironisuus jättää tulkinnanvaran.
Olen omalta osaltani tutkinut taidehistoriassa kansallisomantiikan toisen nousun, etenkin karelianismin, aatemailmaa ja aikaansaannoksia. Sen juuret ovat ensimmäisessä, 1800-luvun, kansallisessa nousussa Maamme-lauluineen päivineen. Mutta suomalaisuuden kansallista tuntoa ei voi typistää juuriltaan näin vain Turun tai Helsingin romantiikkaan. Saarikoski polemisoi ruotsinkielisiä ”suomenkielisten puhemiehiä” vastaan tai ainakin pilailee heidän kustannuksellaan. Hän unohtaa täysin, että kieleen perustuva suomalaisuuden tietoisuus on paljon varhaisempaa. On ainakin muistettava kirjakielen perustaja Agricola, Raamatun kääntäjä, sekä sellaiset nimet kuin Jaakot Juteini ja Finno. Hengellinen kulttuuri oli antaumuksella suomalaista, rahvaan kielen huomioonottavaa, ja samalla kansallista identiteettiä rakentavaa jo paljon ennen sakasalaisperäistä nationalismia.
Historiallisesti kansallista omanarvontunnetta ovat ruokkineet riippuvuudet ja alisteisuus suuriin naapurivaltoihin päin, Ruotsiin ja Venäjään. Kyllä Ruotsista käsin tunnustettiin Suomen omaleimainen olemassaolo, kun tänne rantautui kristillistäjä piispa Henrik, jonka suomalainen talonpoika varsin itsenäisesti tappoikin syystä tai toisesta. Suomella oli ”riistetyn osa”, kun Ruotsi tarvitsi sotiinsa suomalaista väestöä. Kun ”ylipääsemätön kielimuuri”, johon Saarikoski viittaa, oli olemassa 1800-luvun nationalismin taustalla (jonka ruotsinkieliset siis selättivät luodessaan perustan nationalismille), mikä ettei suomenkielinen väestö olisi sitä nahassaan tuntenut. Oltiin erikielisiä ja mielisiä, siis jonkinlaisia suomalaisia.
Näin on edelleen EU:n aikana. Ei tarvitse olla ”persu” tunnustaakseen tai tunnistaakseen sen. Suomalaisina olemme vaatineet Kreikalta velkatakuita, suomalaisina emme luvanneet joukkoja Israeliin, suomalaisina kiistelemme Natosta, suomalaisina käytiin vastikään turvallisuuspoliittista keskustelua Sauli Niinistön ”kasäpäivillä”. Suomalaiset ovat oman traditionsa tuntien paraikaa isännöimässä Mukkulan kirjailijakonferenssia.
Mitä väliä on sillä, johtavatko jäljet suomenlipusta ja Maamme-laulusta sylttytehtaalle Saksassa? Ne OVAT tätä nykyä varsin traditionaalisia ja puolustettuja kansallisia itsetunnon indikaattoreita – ilman romantiikkaa ja liikutustakin. Niin ovat muiden maidenkin ikoniset liput ja laulut. Liikenteessä arvailemme outoja rekisterikilpiä lukien, mistä maasta vieras on lähtenyt – ja avuksi tulee pieni lippu tai kirjainlyhenne. Pankkitilinkin aluksi (IBAN) on tullut suomalaisuutta ilmaiseva FI. Käytännön kokemus sanelee sen, että kotimaista varhaisperunaa (Siikli) kannattaa odottaa, vaikka portugalilaiset ja ruotsalaiset perunat ehtivätkin kauppaan ennen sitä. Ilman paatosta tai liikutusta oma maa maistuu perunassa erilaiselta kuin muu maa. Oma maa mansikka, muu maa mustikka.
Juuri tätä testataan juhannuksena. Ja syödään kotimaisia uusia perunoita, lohta ja saksalaisen Lidlin Suomi Finland Grillimaisterin makkaroita. Juhannuspäivähän ei ole vain Johannes Kastajan päivä vaan myös Suomen lipun päivä. Siis lippu salkoon perjantaina klo 18.00 ja liehukoon yli yön. Sen kunniaksi. Ja seuraavana yönä sen on oltava säädösten mukaan poissa tangosta, ettei kävisi virkavalta muistuttamassa lippua kunnioittavista tavoista. (Minua kävi aikoinaan Iisalmen Viitaan järven rannalla olevassa kesäkodissani, jossa olin unohtanut ottaa lipun alas sunnuntain vastaisena iltana.)
Kaikille lukijoille: positiivisesti liputtavaa JUHANNUSJUHLAA!
Kiitos samoin, hyvää juhannusta.
Kirjoitin tämän aiemmin julkaistuun versioon parikin kertaa kommentteja, mutta jätin ne sitten julkaisematta, etten besserwisseröisi turhanpäiväisesti keskellä kaunista kesää.
En ole lukenut Saarikosken artikkelia, joten en tiedä, paljonko kritiikkini koskee häntä ja paljonko blogistia. Sovitaan, että pääasiassa Saarikoskea.
Suomessa on toki ollut varsinaista nationalismia varhaisempaakin kansallismielisyyttä. Mainitusta Jacob Judénista pääsemme hyvin siihen kiinni, koska hänen opettajansa Turun akatemiassa Franzén ja Porthan olivat kansallisromantikkoja. Puhutaan Turun romantiikasta.
Varsinaiseen suomalaisuusliikkeeseen tarvittiin kuitenkin se saksalainen impulssi. Se ei kuitenkaan ollut Maamme-laulun säveltäjän kansallisuus, vaan Georg Wilhelm Friedrich Hegelin filosofia. Hegelin historianfilosofian ja sen valtioajattelun juurrutti lähipiiriinsä ja koko Suomeen J. V. Snellman.
Mikael Agricola ja hänen varjoon jäänyt lähipiirinsä sekä Jacobus Petri Finno tekivät tietenkin uraauurtanutta työtä suomen kielen hyväksi, mutta se kieli ei liittynyt silloin mihinkään kansakokonaisuuteen. Raamattua käännettiin myös ruotsiksi ja eri puolilla Eurooppaa useille kielille. Kansallinen suurmies Agricolasta tuli 1800-luvulla, jolloin kansallinen projekti nosti esiin kansallisia suurmiehiä. Suomen kansa on näiden myöhempien aikojen konstruktio.
Nykyisissä Suomessa ja Ruotsissa asui Agricolan aikana kuninkaan alamaisia, jotka puhuivat suomea tai ruotsia. Molempia kieliä puhuttiin molemmin puolin nykyisiä rajoja. Esimerkiksi Pohjanmaa oli suuri maakunta, joka ympäröi Pohjanlahtea molemmin puolin nykyistä rajaa ja merta. Pohjalaiset eivät tunteneet erityistä yhteenkuuluvuutta etelän suomalaisten kanssa.
Tätä myöhempää konstruktiota on myös ajatus Ruotsin (mahdollisesta) ristiretkestä Suomeen. Tuolloin 1100-luvulla ei ollut vielä muodostunut mitään Ruotsia Suomesta puhumattakaan. Sitä mukaa kun valtio kehittyi yhden kuninkaan alaiseksi Ruotsin valtakunnaksi, olivat siinä jo mukana myös meren tällä puolella sijainneet maakunnat. Sotaväen ottaminenkaan ei rasittanut erityisesti juuri itäistä maata, vaan suurvaltakaudella armeijaan otettiin miehiä tasaisesti koko valtakunnasta. Ja sen ulkopuoleltakin. Sama koski verotusta ynnä muita kauheuksia.
Vielä pari sanaa Sillanpään Marssilaulusta. Se on kyllä aito sotilasmarssi. Sillanpään Esko-poika sai kutsun ylimääräisiin harjoituksiin syksyllä 39 ennen sodan puhkeamista. Isä kuunteli Helsingin Fredrikinkadun asuntonsa ikkunasta sotaan lähtevien nuorten miesten marssia ja harmistui siitä, että marssilaulujen sanat olivat kepeitä rallatuksia, vaikka asia oli niin vakava. Siksi hän sanoitti samaan säveleen marssin, jossa nuori sukupolvi joutuu ottamaan vastuun esi-isiensä lailla. Ensimmäisessä säkeistössä ei tervehditä muuten vaan ”kotiseutuja, tienoita”, vaan ”kotikontujen tienoita”, koska ne piti nyt jättää ja seurata kutsua sotaan.
No, nyt kommentti menikin niuhottamiseksi, mutta siitä huolimatta hyvää juhannusta.
Myönnän tyylitelleeni historiaa Saarikosken yhtä tyylitellyn historioinnin vuoksi. Muutenhan ei näkökulmaa oikein irtoaisi lukijoille. Idea nyt oli vähän muu kuin rikkiviisas nationalismin tarkkaluku. En liene edes väittänyt, että kielellinen suomellus olisi varsinaista nationalismia ollutkaan. Kuten (huom!) ei viittaamani (saarikoskelainen) marxilaisuus, vihreä liike ja perussuomalaisuus. No, et niuhottanut, mutta ehkä hieman tyylittelit. Sehän kuuluu blogien luonteeseen.
Juhannus oli ja meni suomalaiittain: 14 kuollutta – 7 liikenneonnettomuutta, saman verran hukkuneita ja (mihin lasketaan mukaan tarkalleen) 1 väkivallan kuolinuhri.
Sillanpään marssilaulun sanoissa etenin lapsuusmuiston varassa. Taatan Esko-pojasta en tiennyt mitään. Kunhan vain muistelin lauleskelevaa ”pattori-isääni” 3-vuotiaan tapaan, kuten sanoinkin juttuni alussa: hän tuskin lauluoi ”väärin”. Lapsi kertoo lapsuusmuiston.
Joo. Minäkin verestän paraikaa lapsuusmuistojani matkalla isän kanssa vanhoille kotikonnuille. Suomi on kovasti muuttunut 50 vuodessa ja lyhyemmälläkin aikajänteellä. Hätkähdyttävää on esimerkiksi se, että kotimaan ”lomaklassikot” ovat aivan hiljaisia ja tyhjiä.