Lokakuun alussa MTV3 avasi tervetulleen ikkunan suomalaisen nyky- ja uutuuskirjallisuuden maailmoihin. Kuvaavasti kirjailijavalikoima ”Kirjapiirissä” esittelee mieskirjailijoita Hotakaisesta ja Donnerista lähtien ja tuoden jatkossa vielä mm. Jari Tervon. Kaikilta on ilmestynyt omaa elämää lähtökohtanaan kuvaava romaani.
Koska romaanit elävät kaunokirjallisuuden fiktiivisessä, sepitteellisessä, vapaudessa, kysymys tarusta ja todesta askarruttaa lukijaa. Erkki Tuomioja kyseli siitä viime lauantaina Jörn Donnerin ”Mammutin” osalta, Pauli Aalto-Setälä puolestaan viikkoa aiemmin Kari Hotakaisen liikenneonnettomuuden ja uutuusromaanin tiimoilta.
Kulttuuritoimittajat ovat alkaneet valpastua ”boomista”. Tämä tuli ilmi ajankohtaisohjelmassa, jossa haastateltiin Anja Snelmannia hänen romaanistaan, joka kertoo isonsiskon sairaudesta ja oman elämän siitä saamasta kasvutaustasta. Hivenen närkästyneenä kirjailija vakuutti kirjansa olevan elämäkertaromaanien trendin ulkopuolella. Hänhän oli kirjoittanut teoksensa jo muutama vuosi sitten ensimmäistä kertaa. Ilmeinen kauhunpaikka originaalisuuttaan painottavalle taiteilijalle tulla liitetyksi muoti-ilmiöön.
Muodin sysääjänä mainitaan kirjallisuuspiireissä ruotsalaistuneeseen norjalaiskirjailijaan Karl Ove Knausgårdiin ja hänen ”Taisteluni” -kirjasarjaan (I. osa 2009, suom. 2011). Syksyn uutuuksistamme hyvin samantapaisista elämänkuvioista kertovatkin esim. Peter Franzénin ”Samoilla silmillä” (2013) ja sitä edeltänyt ”Tumman veden päällä” (2010), josta on tehty jo elokuvakin.
Molempien kirjojen omaelämäkerralliset sankarit kertovat lapsuutensa ja nuoruutensa selviytymistarinat pohjoisen karun luonnon, ristiriitaisen perhe-elämän, ankaran ja alkoholisoituvan isän/isäpuolen taloudessa. Pieni poika kasvaa irtoamaan kauhuistaan, löytää sentään iloa ja valoakin, jonkinlaisen nousevan suunnan tulevaisuudelle.
Selviytymistarinan päähenkilö on ”kamppailusta voittoon” -sankari. Oman elämänsä sankari elämäkerrallisessa romaanissa on tavallaan kirjailija tai pikemminkin kirjailijan hahmottama omakuva. Luodulla kuvalla on aina luomuksen piirteet. Jopa mekaaninen kuvatallennos vieroksuttaa passikuvan muodossa useimpia ihmisiä. Unohdammeko, että sanoilla luotu kuva retusoi, pyyhkii pois ja korostaa erilaisia piirteitä kuvauskohteesta. Panu Rajalan ”paljastusteos” liitosta Katri Helenan kanssa on yksi esimerkki kuvamanipulaatiosta kirjailijan omaksi hyväksi toisen osapuolen kustannuksella.
Tämä koskee myös suoranaisia elämäkertoja, myös päiväkirjaromaaneja ja -julkaisuja. Se on syytä muistaa, jos ryhdymme moralisoiden tulkitsemaan kirjailijan elämänkumppaneita, ympäristöä ja vaiheita. ”Kukas kissan hännän nostaa ellei kissa itse?” piilee totuutena kai kenen tahansa muistikuvissa olipa niistä romaaniksi tai ei.
Omaelämäkerrallisen kerronnan pontimena on kuitenkin viime aikaisten laadukkaiden esimerkkien valossa ollut kirjailijan rehellinen elämän pohdinta, jossa hän jakaa ”ilmavasti” (mahd. raskaastikin) omia kipuilevia ja kipinöiviä elämäntuntojaan. Kaunokirjallinen romaanin muoto antaa lukijalle pelivaraa samastua sankareihin. Kunkin lukijan on mahdollista suhteuttaa omia kokemuksiaan romaanihenkilön kokemuksiin.
Omakohtaisuus kutsuu lukijaa henkilökohtaiseen lukukokemukseen, empatiaan, muistoihin, samastuksiin, vertauiluun. Näin on hyvä. Kirjailijaminän elämän katharsis, puhdistava lopputulema tai väliarvio, auttaa lukijaa myös kokemaan puhdistuvia tuntoja. Lukija ei joudu kirjailijan elämän tirkistelijäksi. Hän kokee romaanin minä-kertojan liki omassa nahassaan ja päässään. Tällaista yleispätevyyttä eivät juorupalstojen jutut kirjailijoiden elämästä saa aikaan.
Silti ajatus ”boomista” tai trendistä on kiinnostava. Miksi kirjailijat juuri nyt ovat sankoin joukoin ryhtyneet kaunokirjailemaan elämänkokemuksiaan, luomaan fiktion keinoin minä-sanakareita reaalisista egoistaan? Yksi selitys löytynee kulttuurin ajallisesta viitekehyksestä. Elämme varsin narsistisessa kulttuurissa. Ajankohtaiseksi muodiksi on tullut kaikelle kansalle avoin itsetilitysten, elämän tapahtumien, ihmissuhteiden, omien taitojen yms. ”paljastelu” blogeissa ja facebookissa.
Kirjailijat bloggaavat (Sofi Oksanen), käyttävät muiden kansalaisten tavoin netin mahdollisuuksia. Tavallinen tallaaja saa siivet omalle arkipäivän persoonalleen ja elämälleen luomalla ja tuomalla siitä kuvan julkiseen tiedonvälitykseen. Valokuvia ja videoita välitetään ja kikkaillaan tekstien lisäksi. Sosiaalinen media pursuu oman elämän sankareita. Aktiivinen feissaaja ei suorastaan anna kenenkään unohtaa olemassaoloaan.
Yksinäisen ihmisen ei tarvitse kokea itseään yksinäiseksi, jos tavalla tai toisella pääsee kaveriksi facebookissa toisten kanssa. Toisaalta hän voi lamaantua: Miksi minulle ei tapahdu yhtään mitään niinkuin noille muille? Minusta ei liene mihinkään.
Hyvä omaelämäkerrallinen romaani ei yhtä helposti satuta. Sen käymä keskustelu lukijan kanssa ei luultavastikaan synnytä kateutta eikä kilpailua. ”Sehän on sittenkin sepitettä!” Kuka nyt kadehtisi kaunokirjallista minä-luomusta! Ja samastuminen tavalla tai toisella positiiviseksi osoittautuvaan sankariin antaa uutta uskoa jonkinlaisen hyvän voittoon elämän sekamelskassa. Toisaalta synkkenevä sankari saa jäädä kirjansa kansien väliin, jos hän alkaa liikaa tunkea lukijan mielentilan rasitteeksi.
