Jokin aika sitten Suomessa kerättiin nimiä kansalaisaloitteeseen, jolla terveydenhuollon henkilökunnalle lakisääteistä oikeutta kieltäytyä vakaumuksellisista syistä elämän lopettamisesta. Käytännössä kansalaisaloite koski raskauden keskeytystä, eutanasiaahan lainsäädäntömme ei toistaiseksi salli. Kansalaisaloite eteni eduskunnan käsittelyyn, mutta eduskunta hylkäsi aloitteen marraskuussa 2015 Sosiaali- ja terveysvaliokunnan päätösesityksen mukaisesti.
Valiokunta ei katsonut perustelluksi säätää laissa hoitohenkilökunnalle kieltäytymisoikeutta. Mietinnössään valiokunta toteaa, että työntekijän eettistä tai uskonnollista vakaumusta on syytä kunnioittaa ja pyrkiä ensisijaisesti työjärjestelyin varmistamaan asianmukainen hoito muun henkilökunnan suorittamana. Valiokunnan kannan mukaan vakaumuksen noudattaminen ei kuitenkaan saa vaarantaa asiakkaiden tai potilaiden oikeuksien toteutumista.
Helsingin yliopiston siviilioikeuden professori Urpo Kangas ehdottaa asiantuntijalausunnossaan Kirkkohallitukselle vastaavan tyyppistä oikeutta kieltäytyä työtehtävistään uskonnollisten yhdyskuntien papistolle. Kangas ehdottaa säädöksen kirjaamista avioliittolakiin. Kankaan ehdotus koskee siis ainoastaan kirkolliseen vihkimiseen oikeutettua papistoa, joiden mahdollinen vihkivelvollisuus perustuu kyseessä olevan yhdyskunnan sisäisiin määräyksiin.
Kangas ei esitä vastaavanlaista oikutta siviilivihkimiseen velvoitetuille, joita sitoo velvoite kihlaparien yhdenvertaiseen kohteluun. Perustuslakihan takka kaikille avioliitolain edellyttämät ehdot täyttäville kihlapareille oikeuden siviilivihkimiseen. Kirkollisen vihkimiseen perustuslaki ei velvoita riippumatta siitä, onko kihlaparin osapuolet jonkun uskonnollisen yhdyskunnan jäseniä taikka eivät. Yhdyskunnilla on avioliittolain 16 § 1 mom. mukainen oikeus asettaa vihkimisille omia ehtojaan.
Omantunnon vapautta tarkasteltaessa terveydenhuollon henkilökuntaa koskenut aloite vertautuisi siviilivihkimiseen velvoitettuihin vihkiviranomaisiin. Tällöin siis esimerkiksi käräjäoikeuden laamanni varmistaisi, että vihkimisen suorittaisi käräjäoikeudessa joku toinen siihen velvoitettu. Tällöin kihlaparin oikeus saada siviilivihkimys ei vaarantuisi.
Omantunnonvapautta koskevan säädöksen aiheellisuutta pohdittaessa tulee ottaa huomioon myös työnantajan velvoite kohdella henkilökuntaansa yhdenvertaisesti. Yhdenvertaisuus koskee myös rekrytointitilannetta, eikä henkilön uskonnollinen vakaumus saa vaikuttaa valintatilanteessa. Mikäli mahdollista, työtehtävät tulee järjestellä siten, ettei uskonnollinen vakaumus muodostu tosiasialliseksi esteeksi. Esimerkiksi kokoin tulee valmistaa kaikkia työnantajan edellyttämiä lain sallimia ruokalajeja, mutta mikäli tehtävä on muutoin järjestettävissä, hänen ei tule edellyttää maistavan vakaumuksensa vastaisia ruokia. Tehtäväjärjestelyjen osalta tulee pohtia myös sitä, muodostuvatko ne kohtuuttomiksi työyhteisön muiden jäsenten näkökulmasta.
Koska samaa sukupuolta olevien kihlaparien määrä suhteessa muihin siviilivihkimistä hakeviin jäänee vähäiseksi. Voisi olla hienotunteista esimiestyöskentelyä osoittaa tehtävät ensisijaisesti niille vihkiviranomaisille, jotka eivät tunne asiasta omantunnon tuskaa. tällä ei kuitenkaan saisi vaarantaa kihlaparin oikeutta saada siviilivihkimys.
Uskonnollisten yhdyskuntien osalta tilanne on toinen. Yhdenvertaisuuslaki ei koske uskonnonharjoittamista ja uskonnollinen yhdyskunta voi palkatessaan siihen henkilökuntaa edellyttää palkattavalta henkilöltä uskonnon mukaista vakaumusta.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papiksi vihittävän tulee olla kirkkojärjestyksen mukaan olla jumalaapelkäävä ja kristillisestä elämästään tunnettu konfirmoitu kirkon jäsen. Kirkkolain mukaan tuomiokapituli voi määrätä papin, joka ei ole pysynyt eikä osoittanut tahtoa pysyä kirkon tunnustuksessa, menettämään pappisvirkansa.
Toisaalta kirkkolaki ja kirkkojärjestys sitovat kirkon toiminaan kirkon tunnustuksen mukaiseksi. Kirkkolain mukaan kirkon tehtävä on tunnustuksensa mukaisesti julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimii muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi. Kirkkojärjestyksen mukaan kirkon pyhissä toimituksissa ja opetuksessa käytettävien kirjojen on oltava tunnustuksen mukaisia.
Koska kirkkolaki ja kirkkojärjestys sitovat sekä kirkon toiminnan, että yksittäisen papin vakaumuksen kirkon tunnustukseen, ei sellaista tilannetta tulisi edes olla, että papin virkavelvollisuuksiin kuuluisi joitakin sellaisia tehtäviä, jotka ovat vastoin hänen henkilökohtaista uskonnollista vakaumustaan. Sama pätee myös kääntäen. Koska papin henkilökohtainen vakaumus on sidottu kirkon tunnustukseen, ei hänellä tulisi olla sellaista vakaumusta, joka edellyttäisi häntä jossakin asiassa toimimaan vastoin kirkon tunnustuksen mukaisia virkavelvollisuuksiaan.
Sikäli jos kirkossa päädytään kantaan, ettei asia ole laisinkaan tunnustuskysymys, vaan puhtaasti järjestyskysymys, nousee esiin sekä perustuslakimme, että kirkkomme tunnustukseen perustuva velvoita kohdella ihmisiä yhdenvertaisesti. Raamattuun kuuluvassa Jaakobin kirjeessä todetaan:” Veljeni, te jotka uskotte meidän Herraamme Jeesukseen Kristukseen, kirkkauden Herraan, älkää erotelko ihmisiä.” (Jaak. 2:1). Perustuslakimme mukaan ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. (6 § 2 mom.)
Mikä siis voisi olla yksittäiselle papille hyväksyttävä erilaisen kohtelun oikeuttamisperuste, ellei se peruste nouse suoraan kirkkomme tunnustuksesta? Mikäli peruste puolestaan nousee kirkkomme tunnustuksesta, eikö se peruste silloin koske velvoittavana kirkkomme kaikkia pappeja eikä voi jäädä yksittäisen papin harkintaan?
Asiassa on myös muistettava, ettei yksittäisen papin ratkaistavissa muutoinkaan ole, minkä muotoisia yhteisiä jumalanpalveluksia kirkossamme vietetään. Näin ollen ratkaisu tulisi tehdä joko kokonaiskirkollisesti taikka vähintäänkin seurakuntakohtaisesti. Ei siis niin, että asian ratkaisisi yksittäinen pappi henkilökohtaisesti.
Mikäli puolestaan päädytään kantaan, että kirkkomme tunnustus on siinä määrin väljä, että ero kirkon toiminnan ja yksittäisen papin tunnustukseen sidotun henkilökohtaisen vakaumuksen välillä todellinen ja oikeutettu, nousee esiin yhdenvertaisuus suhteessa seurakunnan muihin työntekijöihin. Jos virkansa puolesta tunnustukseen sidotulla papilla olisi henkilökohtainen omantunnon vapaus kieltäytyä työtehtävistään vakaumukseensa vedoten, eikö tämä vastaava oikeus tulisi vielä painavammin perustein olla kaikilla muilla seurakunnan työntekijöillä? Siis esimerkiksi kanttorilla taikka suntiolla. Mitenkä näiden ammattiryhmien edustajien henkilökohtainen vakaumus voisi olla vähempiarvoinen? Myös heidän työnsä liittyy kiinteästi uskonnonharjoittamiseen kirkossa.
Jos tähän sallitaan ikuisuusnäkökulma. Kun vainajaa saatetaan, arkun edellä kulkee suntio. Arkun jäljessä kulkee pappi ja kanttori. Kysymys kuuluu: Kuka näistä vaikutti eniten vainajan pelastukseen? Siin, kenen omatunto ohjasi eliten sitä, mitä vainaja eläessään kirkosta sai? Suntio voi ajatella: Minä kannoin häneltä kolehdin ja huolehdin kirkon järjestyksestä. Kanttori ajattelee: Minä vain soitin jalauloin ja annoin osani jumalanpalveluksen kulkuun. Pappi joutuu ajattelemaan: Minä olen saarnannut sanaa ja toimittanut sakramenttia, minkälaisen kasvun minun työni on saanut aikaan hänen elämäsään.
Niinpä niin, jokaisen omallatunnolla on hänen osakseen saamansa talentti.
Perusteltua pohdintaa. Olen ollut havaitsevinani, että nykyisin ei asioita ja päätöksiä juurikaan pohdita ja perustella, sen enempää kirkossa kuin politiikassakaan, vaan syöksytään nopeasti maaliin, mikä voi osoittautua pian ”sudeksi”.
Vaikeaa oli yrittää pysyä Jukka Kivimäen logiikan perässä: en löytänyt punaista lankaa.
Norjassa menettely on Urpo Kankaan esittämän mukainen. Pappi ja muu kirkon toimihenkilö, joka tehtävänsä puolesta on osallisena vihkimisissä, voi omantunnon syistä kieltäytyä, kun on kyseessä sateenkaaripari. Kirkon jäsenellä puolestaan on oikeus kirkolliseen vihkimiseen. Seurakunnan tehtävänä on taata tämän oikeuden toteutuminen.
Jorma Hentilä
Norja on Norja ja Suomi on suomi. Samaa sukupuolta olevien väliset avioliitot ovat olleet Norjassa mahdollisia vuodesta 2008 alkaen. Norjassa oli valtinkirkko vuoteen 2013 saakka. Pientä perehtymistä perusasioihin kiitos.
Jukka Kivimäki,
koeta välttää tyhjänpäiväistä ylemmyyttä kommenteissasi: ”joka kuuseen kurkottaa, se…” Ole hyvä ja ota selvää, milloin Norjan kirkko teki ratkaisunsa vihkimisestä.
No, voin auttaa.
Norjan kirkon piispainkokous oli koolla 26.-30.10.2015. Se tunnusti avoimesti piispojen erimielisyyden sateenkaariparien vihkimisessä ja hyväksyi yksimielisesti 6-kohtaisen päätösesityksen kirkolliskokoukselle (käänsin sen norjasta, on viimeistelemätön). Kirkolliskokous kokoontui tämän vuoden puolella ja hyväksyi piispainkokouksen esityksen, jonka pääsisällön referoin aikaisemmin.
Siis kerrataanpa hieman. Norjassa samaa sukupuolta olevien avioliitot tulivat mahdollisiksi vuonna 2008. Tuolloin Norjassa oli valtionkirkko järjestelmä. Tuolloin Norjan kansankäräjät kirjasivat erikseen lakiin säädöksen, jonka perusteella Norjan kirkon papit eivät voineet vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja. Nyttemmin Norjan kansankäräjät ovat muuttaneet tuota lakia Norjan kirkon omasta pyynnöstä.
Suomessa ei ole valtionkirkkojärjestelmää ja nykyinen perustuslakimme edeltää valtiovaltaa kohtelemaan eri uskonnollisia yhdyskuntia uskonnonharjoittamisessa yhdenvertaisesti. Valtiovalta ei puutu uskonnonharjoittamiseen muissa asiassa mahdollisista yksittäisiä uskonnollisia yhdyskuntia koskevat erityisistä oikeuksista on lakitasoiset säädökset.
Suomen avioliitolaissa on jo monesti viitattu 16 § 1 mom. joka takaa uskonnollisille yhdyskunnille oikeuden määritellä vihkitoimitukselle omat ehtonsa. Suomessa valtiovalta ei erikseen puutu vihkiikö esimerkiksi helluntaikirkko, katolinen kirkko, vapaakirkko, ortodoksikirkko tai jokin maassamme toimivista luterilaisista kirkoista samaa sukupuolta olevia pareja vaiko ei. Valtiovalta ei päätä asiaa myöskään muslimiseurakuntien puolesta.
Tilanne on siis meillä nyt erilainen kuin Norjassa oli vuonna 2008. Näin ollen tilanteemme on myös erilainen kuin Norjassa vuonna 2015. Seikka että Norjan kirkko toimi kuten toimi vuonna 2015 ei tarkoita että asia olisi tunnustuksen näkökulmasta ongelmatonta.
Kuten blogikirjoituksessani kirjoitin uskonnollisen yhdyskunnan tulee omia sisäisiä päätöksiään tehdessään ottaa huomioon oma tunnustusperustansa.
Jukka Kivimäki,
Norjan kirkon piispainkokouksen ratkaisulla vuonna 2015 ja kirkolliskokouksen päätöksellä tänä vuonna ei ole mitään tekemistä aikaisemman valtionkirkkojärjestelmän kanssa. Päätös ryhtyä vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja on Norjan kirkon suvereeni päätös.
Mainitsemasi avioliittolain muutos ei velvoita Norjan kirkon pappeja vihkimään sateenkaaripareja, mutta oikeuttaa siihen. Suomen avioliittolaki on tässä suhteessa analoginen tullessaan voimaan 1.3.2017.
Useimmat Norjan kirkon piispoista katsoivat, että samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen on kirkon tunnustuksen mukaista.
Kirkossa nykytila siis on, ettei kirkkomme papeille missään nimessä tule 1.3. 2017 alkaen ulkopuolelta asetettua velvollisuutta vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja.
Kirkolliskokouksemme ei puolestaan edes ehtisi tehdä sellaista päätöstä, joka toisi papeille sen kaltaisen vihkivelvollisuuden. Seikka vihkiiko kirkko vaiko ei on kirkon sisäinen asia.
Oikeudellisesti kiistanalainen kysymys on, voiko kirkko rangaista niitä pappeja, jotka vihkivät 1.3.2016 alkaen samaa sukupuolta olevia pareja. Vihkitoimitukset ovat kuitenkin päteviä.
Kuinka montaa promillea suomalaisista ev.lut. kirkon jäsenistä tämä väkisin läpi haluttu uudistus kirkossa tulisi koskemaan?
Juuri eilen kuulin, että Amerikassa luullaan, että heillä on homoseksuaaleja 20-30% väestöstä. Tilastojen mukaan naisista homoseksuaaleja on kuitenkin vain noin 1-2% ja miehistä 3-4%.
Salme,
jos oletetaan, että tilastot ovat oikeassa ja valitaan keskiarvot, niin homoseksuaaleja olisi väestössä 2,5%. Kirkon yli 4 miljoonasta jäsenestä 2,5% on satatuhatta ihmistä. Kun lukuun lasketaan vanhemmat, isovanhemmat, sisarukset, lapset, lapsenlapset, tädit, sedät, enot, serkut, ollaan helposti yli puolen miljoonan. Kirkollinen vihkiminen, vaikka vain mahdollisuutena, vaikuttaa moniin näistä ihmissuhteista. Kaikki eivät ole tietoisia kaikista ulottuvuuksista. Mutta se ei tee vaikutuksia vähemmän todellisiksi.
Heikki nostaa esille olennaisen seikan. Kyse on huomattavasta joukosta ihmisiä, jotka tulee kyetä kohtaamaan seurakuntalaisina.
Asiaan ei kuitenkaan tule etsiä ratkaisua pappiskeskeisesti tai ”asiakaskeskeisesti”, Kirkko ei ole yhtä kuin kirkkoherranvirasto joka välittää kullekin ”asiakkaalleen” toivomiaan toimituspappeja. Asiaa tulee lähestyä seurakuntakeskeisesti ja niin että myös nämä puheena olevat ihmiset ovat osa seurakuntaan.
Kirkollisissa toimituksissa on kyse jumalanpalveluksesta ja selkeintä on, että kirkolliset toimitukset järjestetään siinä jumalanpalvelusyhteisössä, jonka toimintaan seurakuntalainen muutoinkin osallistuu ja ellei muuten, niin juurikin näiden kirkollisten toimitusten kautta.
Pohdittavaksi sitten jää voiko eri jumalanpalvelusyhteisöjen käytänteet poiketa toisistaan ja voisiko niillä olla erilaisia käytäntöjä myös kirkollisten toimitusten osalta.
Älköön kukaan nyt pahastuko, mutta minua kiinnostaisi historia tässä asiassa. Milloin ja miksi asialle aikoinaan annettiin rikosnimike? Elikkä on ajateltu rikosta rikosten joukossa. Miten on mahdollista, että rikoslain yksi alue alkaa mutaation kirkolliseksi siunaukseksi asti? Onko asia koskenut niin korkeita tahoja, että asialle on oikeasti voitu tehdä näin mullistava muutos. Muuta esimerkkiä ei juuri rikoslaissa ole.
Heikki Lepän ajattelua voidaan vielä kehittää. Otetaan vielä mukaan naapurit ja heidän vastaavat läheisensä. Sitten edelleen naapurien naapurit ja naapurien naapurit. Jatketasn tätä riittävän pitkälle niin päästään lopputulokseen että asia vaikuttaa koko kansaan. Näin helppoa se on kun sen osaa!
Tottakai se vaikuttaa koko kansaan ja siten väistämättä myös niihin, joiden avioliittokäsitystä vastaan asia on.