”Sotilasvalasta voisi poistaa kirkollisen kuorrutuksen. Omaantuntoon vetoaminen sopii paremmin kuin Jumalan nimeen vannominen.” Näin sanoo päätoimittaja Jaakko Heinimäki Kirkko- ja kaupunki -lehden pääkirjoituksessaan (1.8.).
Hän jatkaa: ”… sen minkä valan vannoja lupaa kaikkitietävän ja kaikkivaltiaan Jumalan edessä, vakuuttaja lupaa kunnian ja omantuntonsa kautta.” Heinimäen mukaan varusmiehiä on aivan turha jakaa kahteen leiriin sen perusteella kokevatko he Jumalan nimeen vannomisen kiusalliseksi vai kohottavaksi. Hänen mielestään sanamuodoksi voisi vaihtaa nykyisen sotilasvakuutuksen muotoilun.
_ _ _
Jokainen varusmies saa valita, antaako hän uskonnollisen valan vai uskonnottoman vakuutuksen. Kyse on moniarvoiseen yhteiskuntaan kuuluvasta vakaumusten tasa-arvosta, josta säädetään Asevelvollisuuslaissa (2007, §11).
Eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen lausunnon mukaan (30.12.2013) vala ja vakuutus ovat esimerkki oikeasta menettelystä, joka toteuttaa tasa-arvoa. Sotilasvalan vannojien määrä näyttää heijastelevan eri uskontokuntiin kuuluvien osuutta alokkaista, joka on noin 90%. Tosin lisäksi on niitäkin, jotka haluavat vannoa valan, vaikka eivät ole uskontokunnan jäseniä.
_ _ _
Omasta mielestäni kyse ei ole vain sanamuodoista vaan eri vakaumusten kunnioittamisesta. Entä jos kyse onkin siitä, että sotilaat todella haluavat uskonnollisen valan, kun he valmistautuvat ylivoimaiselta tuntuvaan tehtäväänsä?
Toisen ihmisen tappaminen tuntuu monesta äärimmäisen vaikealta asialta, mutta vielä vaikeammalta tuntuisi jättää oma kotiseutu ja sen asukkaat hyökkääjän armoille. Siksi mahdottomaltakin tuntuvaan puolustautumiseen on ryhdyttävä. Tämän kaltaisissa tilanteissa puhe Jumalan avusta ei ole mitään kirkollista kuorrutusta, kuten Heinimäki luonnehtii uskonnollista sotilasvalaa.
_ _ _
Ensi joulukuussa tulee kuluneeksi 80 vuotta siitä, kun Puna-armeija hyökkäsi Suomeen. Presidentti Kyösti Kallio sanoi radiopuheessaan 17. joulukuuta: ”Te sotilaat siellä rintamalla saatte joka päivä nähdä ja me täällä kotona olevat saamme ihmeeksemme kuulla, miten Elämää johtava käsi antaa teille voimaa seisoa väkivaltaa vastaan ja voittaa silloinkin kun vastassanne on valtava ylivoima.”
Seuraavana päivänä JR 40 valmistautui Pelkosenniemellä torjumaan Neuvostoliiton Vuoristojalkaväkirykmentin ja Tiedustelupataljoonan panssarien tukemaa hyökkäystä. Suomalaisten joukko oli kouluttamaton, nopeasti Oulussa koottu ja puutteellisesti varustettu, ilman panssarintorjuntakykyä.
Iltaan mennessä lauha keli vaihtui kireään pakkaseen, joka halvaannutti panssarit ja neuvostojoukot. Venäläiskomentajan autonkuljettaja oli kaatunut Kitisen lossilla suomalaisen partion ampumana merkinantotorven päälle. Mahdollisesti tämä hälytysääni oli ennalta sovittu vetäytymismerkki, jota noudattaen neuvostojoukot perääntyivät nopeasti Kitisen taakse.
Tämä oli yksi niistä kolmesta sattumasta – ihmeestä – jotka Sallan kirkkoherra ja kansanedustaja (1945-1966) Erkki Koivisto (1908-1972) mainitsi radiohaastattelussaan 1960-luvun alussa.
Myöhemmin paikalle pystytettiin muistomerkki, jossa on teksti:
”Pelkosenniemen taistelu 18.12.1939, Tässä auttoi Herra.” Sama teksti on Mäntyvaaran taistelun 20.12.1939 paikalla 20 km Kemijärveltä Kuusamon suuntaan.
Koivisto oli Sallan suojeluskunnan päällikkönä todistamassa Itä-Lapin pelastumista 20 000 miehen vahvuisen Puna-armeijan joukon hyökkäykseltä joulukuussa 1939.
_ _ _
Heinimäki korostaa kirjoituksessaan omaantuntoon vetoamisen merkitystä. On totta, että luterilaisessa ajattelussa Uuden testamentin omatunto -käsitteellä (syneideesis, conscience) on keskeinen merkitys Jumalan yleisessä ilmoituksessa.
Luterilainen ajatus eettisestä harkinnasta ottaa huomioon kunkin tilanteen kokonaisuuden, jossa kristitty soveltaa yleisiä hyviä periaatteita, kuten Kultaista sääntöä tai Dekalogin käskyjä. Tämä eroaa esimerkiksi katolilaisille ominaisesta kasuistisemmasta käytännöstä, jossa eri tilanteisiin on laadittu omat eettiset ratkaisumallinsa.
_ _ _
Apostoli Paavali käyttää omantunnon käsitettä. Omatunto sitoutuu Jumalan lakiin, jonka Jumala antoi Mooseksen kautta kirjoitettuna kivitauluihin.
Myös pakanakansat saattavat tehdä luonnostaan sen minkä laki vaatii, sillä Luonnollinen laki on luomisen perusteella kirjoitettuna sydänten lihatauluihin (Room 2:15). Jumalan Hengen valaisema omatunto todistaa Paavalille totuudesta (Room 9:1).
Paavali puolustautuu syytöksiä vastaan, ettei hänellä ole mitään omallatunnollaan, mutta lopullisesti hänet tuomitsee Jumala (1 Kor 4:4).
– – –
Kokemus osoittaa, että omatunto voi olla liian tiukka tai liian löysä, jos arvojärjestelmä ei ole vielä kypsynyt. Uskonnollinen ja lain alla kamppaileva ihminen voi kokea omantuntonsa syytökset puristavina. Silloin omantunnon kautta eli itsensä kautta vannominen voi olla myös ahdistavaa.
Toisaalta kovettunut ja turta omatunto (1 Tim 4:1-2) antaa ihmisen rauhassa tehdä väärin ja elää samalla varmuudessa, että kaikki on hyvin.
Periaatteessa ajatus valvovan omantunnon ohjaamasta ja vastuullisesti toimivasta ihmisestä on hieno. Käytännössä näin ei aina ole. Omantunnon sijasta ihmisen ratkaisut voivat syntyä myös tarkoituksenmukaisuudesta tai itsekkyydestä.
– – –
Kristillisen ajattelun mukaan omatunto on Jumalan ääni meissä, joka varoittaa väärästä ja kehottaa oikeaan, sekä nuhtelee silloin kun sen kehotusta vastaan on rikottu. Toimiva omatunto sitoutuu kristilliseen arvopohjaan tai yleisinhimilliseen käsitykseen oikeasta ja väärästä. Sitä kuvaa alkuperäinen omantunnon nimitys ”yhteistuntona” (conscience).
Suomalainen vastine ”omatunto” korostaa ennemminkin omantunnon äänen yksilöllisyyttä. Tämä puoli näyttää korostuvan nyt, kun arvomaailma pirstaloituu ja käsitykset etääntyvät toisistaan. Onko varmuutta siitä, että omantuntonsa mukaan vannova haluaa sitoutua yhteisen hyvän tavoittelemiseen?
– – –
Valdemar Kallunki selvitti 2015 siviilipalvelusvelvollisten perusteita palvelusmuodon valinnalle. Kaksi kolmesta ilmoitti valinneensa siviilipalveluksen käytännön syistä ja omista lähtökohdistaan. Vain kolmanneksella oli siviilipalvelukseen lain edellyttämä eettinen tai vakaumuksellinen peruste.
Kaikesta huolimatta juuri tämä aika kaipaa kipeästi omantunnon ihmisiä samalla kun elämäntapamme synnin seuraukset, ylikulutus ja ilmastonmuutos, uhkaavat suistaa ihmiskunnan tuhon tielle. Jumala toteuttaa sanansa totisesti ja rutosti.
_ _ _
Jaakko Heinimäki on muuten aiemminkin ollut aktiivinen Puolustusvoimien kirkollisen työn suuntaan. Kirkolliskokousedustajana (1996-2000) hän teki aloitteen, jonka tarkoituksena oli kenttäpiispan viran lakkauttaminen. Kirkolliskokous ei lämmennyt aloitteelle. Tämä oli selvää jo siksi, että Puolustusvoimat päättää itse omista viroistaan.
> hän teki aloitteen, jonka tarkoituksena oli kenttäpiispan viran lakkauttaminen.
Valitettava tosiasia lienee, ettei Heinimäki ollut varsinaisesti väärässä vaan lähinnä aikaansa edellä. Ja väärän organisaation päätöksentekijä.
Tilanteessa, jossa kirkkoon kuuluisi vähemmistö Suomen kansalaisista, voisi olla aidosti oikeudenmukaista kysyä, miksi yhdellä aatteellisella organisaatiolla on oikeus asettaa edustajansa kenraalikuntaan.
Aidosti moniarvoisessa yhteiskunnassa kenraalikunnasta löytyisi myös kenttäimaami, kenttäateisti, kenttäsetalainen sekä kenttäkommunisti varmistamassa että työntekijät ja varuspalvelusta suorittavat saavat oman arvomaailmansa mukaista julistusta.
Harmillisen usein ajattelemme, että positiivinen uskonnonvapaus vaatii sitä, että nimenomaan evankelis-luterilainen kirkko saa asettaa oman edustajansa tai tapakulttuurinsa esille.
Älä ole huolissasi. Ehkä joskus on ollut noin, kuin sanot, että nimenomaan evankelis-luterilainen kirkko saa asettaa oman edustajansa tai tapakulttuurinsa esille. Ei ole enää. Varsin pontevasti väitteesi on vesitetty. Taitaa olla pikemminkin niin, että jopa kirkkomme sisällä kieli keskellä suuta varotaan mitään sen kaltaistakaan.
Monissa maissa sotilaspapisto koostuu eri uskonto- ja tunnustuskuntien papeista. Viimeksi Norja on omaksunut tämän mallin. Silloin sotilaspapiston kokoonpano luonnollisesti vastaa eri uskontokuntien edustusta maassa. Tällä hetkellä varusmiehistä n. 85% on luterilaisia; 1,7% ortodokseja; 1,5% muslimeja; 0,8% muita kristittyjä ja muita uskontokuntia 0,5%. Uskontokuntiin kuulumattomia n. 10,5% (viimeksi mainittuun lukuun sisältyvät helluntailaiset ja muslimit, jotka eivät ole rekisteröityneiden uskontokuntien jäseniä). Voi olla, että Suomessakin uskonnollisten vähemmistöjen osuuden kasvaessa sotilaspapistoon saattaa tulevaisuudessa kuulua näistä suurimpien edustus.
Tärkeintä sotilaspapille on kuitenkin olla kaikkia palveluksessa olevia varten. Siksi on epätarkkaa puhua esimerkiksi kenttäpiispasta luterilaisen kirkon edustajana. Kaikki vakinaiset sotilaspapit ovat erikoisupseereita ja puolustusvoimien henkilöstöä toteuttamassa Puolustusvoimien heille antamia tehtäviä.
Sotilasvalaa ei voi vannoa profeetta Muhammedin edessä. Valasta ei ole versiota hindulaisille jumalille. Puhumattakaan että vala annettaisiin Tapion ja Lemminkäisen (Karhun kansa) tai lentävän spagettihirviön (pastafarismi) edessä.
Tästä huolimatta olemme aina erityisen huolissamme uskonnonvapaudesta tilanteissa, joissa kristinuskon erityisasemaa oltaisiin poistamassa ja asettamassa kaikkia uskontoja yhdenvertaiseen asemaan.
Ajattelen, että valtio ja sen asevoimat ovat uskonnoista riippumaton toimija. Kullakin yksilöllä voi olla vakaumus, mutta ei voi olla valtion tehtävä sisällyttää yhden uskontokunnan rituaaleja omaan toimintaansa. Kyllä meidän on uskallettava katsoa totuutta silmiin ja ymmärtää, että kristillisen yhtenäiskulttuurin aika on ohi.
Mielestäni edes me evankelis-luterilaisen kirkon jäsenet emme voi pitää itsestäänselvänä, että Vapahtajallamme on vapaalippu kaikkiin valtiollisiin ja kunnallisiin tapahtumiin vain sen tähden, että kirkkoomme kuuluu paljon jäseniä.
Se, että emme oleta kaikkien ympärillämme olevien tunnustavan kristinuskoa, ei rajoita meitä itseämme olemasta kristittyjä jatkossakin. Kyllä kristitty sotilas voi vannoa palvelevansa maatansa kunniansa ja omantuntonsa kautta tietäen, että omatunto on sidottu kristilliseen uskoon.
> Siksi on epätarkkaa puhua esimerkiksi kenttäpiisasta luterilaisen kirkon edustajana.
Ymmärtääkseni kenttäpiispan kelpoisuusehtoihin kuuluu, että hän on nimenomaan evankelis-luterilaisen kirkon pappi.
Quite convenient coincidence, I would say…
Mikko Nieminen: sotilasvalan antaa monen eri uskonnon tai tunnustuskunnan edustaja voidessaan pitää valassa mainittua Jumalaa oman uskontonsa Jumalana.
Tietysti voi esittää sen yleisen vastaväitteen: ”kun ei kerran valaa anneta kaikkien ajateltavissa olevien uskontojen jumalien (Kuten mainitsemasi Lentävä Spagettihirviön) nimeen, niin ei sitten minkään uskonnon.” Viemällä asia ad absurdum voidaan siis torjua 99% valaa haluavien mahdollisuus antaa se.
Spagettihirviö on varmasti absurdi esimerkki tässä kohtaa. Pointtini on kuitenkin se, voidaanko edellyttää, että valtion tilaisuudessa pitää olla uskonnollisia elementtejä. Ja toisaalta voimmeko pitää niiden riisumista uskonnonvapauden loukkauksena.
Mielestäni vastaus kumpaankin kysymykseen on: ei.
Mikko Nieminen: Uskonnot ja kulttuurit ovat yhteiskunnassa ja ihmisten mielissä vaikuttavaa todellisuutta. Puolustusvoimat toimivat tässä todellisuudessa ja ottavat huonioon sen eri puolia. Ei ole siksi tarpeen eikä järkevää sulkea pois uskontoja, jotka toisaalta auttavat ymmärtämään konfliktien ja sotien taustoja, sekä toisaalta voivat olla voimavarana niiden ratkaisemisessa. Maailman kriisialueilla uskontojen rooli näissä molemmissa merkityksissä vain kasvaa.
Vielä kenttäpiispan roolista. Luterilaisen kirkon pappina kenttäpiispa ei ole niinkään kirkon (instituution) edustajana Puolustusvoimissa, kuin ennemminkin siellä palvelevien edustajana, heitä varten. Eikö ole kohtuullista, että kenttäpiispa on luterilainen, kun palveluksessa olevista suuri enemmistö on luterilaisen kirkon jäseniä? Vai pitäisikö tässäkin asiassa vallita jonkin vähemmistön diktatuuri?
Seuraako evlut enemmistöasemasta että ort kenttäpiispa olisi mahdoton asia? Kun nytkin voi olla ort sotilaspappi vaikka enemmistö varuskunnan sotilaista olisi evlut kirkon jäseniä.
Eikö uskon(non) ja väkivallan suhde ole jotain syvempää kuin kysymys tapakulttuurista tai kristillisestä pintasilauksesta? Voin vain kuvitella Latinalaisen Amerikan köyhien keskuudessa kihisevän kiukun kirkkoa kohtaan, jossa sotilaspapit ovat sokeasti toteuttaneet natsistisen ja antikommunistisen valtion agendaa. Olen kirjoittanut aiheesta (Vartija 2018, Lost in Argentina). Esim. Perun osalta keskustelu on aivan kesken: http://www.noticiasser.pe/opinion/de-obispos-y-capellanes-castrenses. Suomea lähempänä on Venäjä, jossa keskustelu on alkamassa siitä, miksi sotilaspapit siunaavat jatkuvasti ydinpommeja ja Venäjän viime vuosina käymiä sotia. Tässä mielessä Heinimäki on aikaansa jäljessä: uskonnon ideologinen ja ihan hengellinen tuki on Suomessakin tarpeen? https://futurism.com/the-byte/russian-orthodox-blessing-nuclear-weapons Mitä USA:han tulee, niin kun katolinen kirkko 1980-luvun puolivälissä nosti sotarovastit (vicars) piispan ja arkkipiispan asemaan, niin nähtävästi se innosti kyseistä osaa kirkkoa vain tukemaan sokeasti sota-effortia esim. Irakissa. Tämän jutun mukaan vain 1 romanialais-katolilainen piispa vastusi ”epäoikeudenmukaista” ja ”epäkatolista” sotaa Irakissa. https://www.ncronline.org/news/parish/bishops-support-wars-underpins-collection-military-archdiocese Sotilaspapeilla on varmasti vastuunsa, voisi Särkiö itsekin muistaa vaikka sodan käyneen emeritus (RIP) arkkipiispa Juvan puhetta sodasta ”syntisenä hommana”, vaikkakin tietysti pakollisena. Nyt keskustelu kulkee linjalla talvisota-2019, näkemättä isompaa kuvaa lainkaan?
Uskonnonvapaus tarkoittaa, että kukin uskontokunta voi järjestää varusmiesten vapaa-ajalle omia rituaalejaan. Kuinka moni nykyisistä valan vannojista tulisi kirkkoon, jos olisi kaikille kerrottu aika ja paikka jossa on erityinen varusmiesjumalanpalvelus?
Eikö niin sitten tehdä. Taitaa Sinulla olla parempaa tietoa?
Esimerkiksi alokkaiden tulojumalanpalveluksia järjestetään varuskuntien tiloissa. Samaan aikaan järjstetään vaihtoentoinen uskonnoton tilaisuus. Molemmat vaihtoehdot ovat vapaasti valittavissa. Jumalanpalvekukset kokoava enemmän osallistujia.
Pekka, ovatko nämä tulojumalanpalvelukset (ja niiden vaihtoehto) palvelusajalla?
Muistelen että muutamia vuosia sitten hartaustilaisuudet siirrettiin iltoihin, pois varsinaisesta palvelusajasta.
Vapaaehtoiset hartaustilaisuudet ovat vapaa-ajalla. Tulojumalanpalvelukset ja niille vaihtoehtoiset tilaisuudet ovat palvelusta.
Paljonko väkeä noissa vapaaehtoisissa hartauksissa vapaa-ajalla on väkeä? Entä paljonko oli silloin, kun ne pidettiin palvelusaikana?
Pekka
Kiitos erinomaisesta tekstistäsi.
On todellakin aiheellista puolustaa uskonnollisen valan vannomisen mahdollisuutta.
Koko kansamme elämä ja tulevaisuus kuitenkin on Jumalan käsissä. Siksi tuokaamme hänelle myös se kunnia, mikä hänelle kuuluu.
Kiitos Pekka blogistasi!
Kiitos Jaakko Heinimäki, kiitos tuhannesti!
Seija, mistä sinä kiität Heinimäkeä? Osaatko yksilöidä mikä Heinimäen kirjoituksessa on kiittämisen arvoista?
”Varusmiehet vannovat alokaskoulutuksensa loppuvaiheessa sotilasvalan. He lupaavat ”kaikkitietävän ja kaikkivaltiaan Jumalan edessä” puolustaa isänmaansa koskemattomuutta, sen laillista valtiojärjestystä ja laillista esivaltaa.
Ne, jotka eivät syystä tai toisesta halua vannoa valaa Jumalan nimeen, antavat sotilasvakuutuksen. Sen sisältö on täsmälleen sama kuin sotilasvalassa, mutta sen, minkä valan vannoja lupaa kaikkitietävän ja kaikkivaltiaan Jumalan edessä, vakuuttaja lupaa kunnian ja omantuntonsa kautta.
Varusmiehiä on aivan turha jakaa kahteen leiriin sen perusteella, kokevatko he Jumalan nimeen vannomisen kiusalliseksi vai kohottavaksi. Sotilasvalan sanamuodoksi voisi ihan hyvin vaihtaa nykyisen sotilasvakuutuksen muotoilun.
Sotilaallisen valatilaisuuden ylevöittäminen kristillisellä kuorrutuksella ei palvele sen paremmin sotaväen kuin kirkonkaan asiaa. Jeesus sitä paitsi suhtautui epäilevästi aseisiin tarttumiseen. Vannomista hän ei sietänyt ollenkaan.” (https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/paakirjoitus-sotilasvalasta-voisi-poistaa-kirkollisen-kuorrutuksen)
Tässä keskusteluketjussa kommentit koskevat lähinnä uskonnonvapauden näkökulmaa. Se ei ole kuitenkaan ainoa, eikä Puolustusvoimien näkökulmasta ehkä ensisijainenkaan näkökulma.
Ihmisen eettinen ja uskonnollinen ajattelun perusta on keskeinen tekijä sotilaan toimintakyvylle: onko aseellinen voimankäyttö oikeassa suhteessa tavoitteeseen? Onko taistelun päämäärä oikeutettu? Näihin kysymyksiin vastaamisesta riippuu osaltaan sotilaan toimintakyky ja joukon suorituskyky.
Uskonnollinen vakaumus voi antaa sisäistä rauhaa ja levollisuutta myös kuoleman vaaran keskellä. Samoin syyllisyyden ja mjuiden raskaiden tunteiden käsittelyssä uskonnollisella vakaumuksella on keskeinen merkitys. Ennen kaikkea uskontojen opetus kaikkien ihmisten luovuttamattomasta arvosta voi osaltaan estää tarpeetonta raakuutta ja edistää inhimillisyyttä.
Jos puolustusvoimissa tarvitaan henkisiä valmentajia suorituskyvyn ylläpitämiseen olkoot henkilöt sitten henkisiä valmentajia, eli yhdenlaisia skoutseja sparraamassa. Tämä tarkoittaisi henkisen tuen antamista ja rinnalla kulkemista.
Kun vielä tänä päivänä näiden valmentajien esimiestä kutsutaan Kenttäpiispaksi olisi asiassa kyllä harkitsemisen paikka.
Jos yhdenlaista sitoutumista varten tarvitaan kaava olisi hyvä malli lähes suoraan aviokysymyksistä, mutta ei tähän Jumalaa tarvitse sotkea. Se on Jumalan väärinkäyttöä merkityksessä enTheos varsinkin siksi kun meillä ei ole mitään varmuutta onko Jumala edes kiinnostunut uskonnosta sotaan valmistautumisesta puhumattakaan.
Oikeutetun sodan periaatteiden puolusteleminen etiikkaan sotkettuna on tämän päivän kriisiytymiselle vieras ajatus. Tänä päivänä kun rysähtää onkin paukku isompi kuin viime sodassa ja muistelukset vähempiä.
Uskonnollinen vakaumus on asia mitä ei saa puristaa yhteen malliin kuten ei muottiinkaan. Uskooko kirkkoon vai Jeesuksen opetukseen ja hengelliseen tiennäyttöön eivät ole yksi yhteen asioita Ihmisestä riippuen.
Taikausko ja fetisismi ovat asioita joista 2000.n vuoden ajan luulisi yritetyn päästä eteenpäin Jeesuksen esimerkillä moraalisessa harkinnassamme noustaksemme ajan mittaan myös henkisessä tasossamme. Eikö tämä ole meille annettu tehtävä jo luomisen kahdeksannen päivän lahjoina vapaudessa ja omassatunnossa.
Usein unohdetaan sellainen näkökulma suomalaisesta yhteiskunnasta, että kirkko on julkisoikeudellinen yhteisö. Julkisoikeudelliseen hallintoon kuuluu se että kaikkien julkisoikeudellisten yhteisöjen yhteistyö pitää olla saumatonta. On siis aivan oikein että kirkko ja puolustusvoimien hengellinen työ toimii samoilla linjoilla ja että tämä on selkeästi järjestetty. Näinhän asia on nykyisin järjestetty.
Hyvin järjestetyssä julkishallinnossa on mahdollista myös järjestää poikkeuskäytäntö, niille jotka vakaumuksensa mukaan eivät voi sopeutua yhteiseen järjestykseen. Niinpä vakaumuksensa vuoksi voi joku kieltäytyä asepalveluksesta ja uskonnonvapauslaki puolestaan antaa erivapauksia uskonnosta toisin ajatteleville.
Minusta Jaakko Heinimäen perustelut ovat hyvät ja olen itse hänen kanssaan samaa mieltä. Jumalan nimeen vannominen sotilaallisissa juhlatilaisuuksissa yhdistää Jumalan asian ja kansakunnan/ valtion asian tavalla jossa on vaikea välttyä uskonnollis- nationalistisilta mielleyhtymiltä. Tässä vielä linkki Heinimäen kirjoitukseen: https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/paakirjoitus-sotilasvalasta-voisi-poistaa-kirkollisen-kuorrutuksen
On se mielestäni vaan varsin ristiriitaista kun vannotaan Jumalan nimeen ja pyydetään Jumalan siunausta toisen ihmisen tappamiselle. Niin olen tosin itsekin tehnyt 18-vuotiaana vuonna -65 Porkkalan Obbnäsissä asiaa sen kummemmin ajattelematta. Kaikkihan sen valan mutisivat, eikä siinä juurikaan tullut ensimmäisenä mieleen poiketa joukosta, olipa sitten kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä tai ei. Sehän oli pelkkä rituaali, eikä vaihtoehtoja siihen aikaan tunnettu,
Kaipa sitä nykyäänkin mennään mieluummin valtavirran mukana asiaa sen kummemmin ajattelematta olipa vaihtoehtoja tai ei, uskoipa jumaliin tai ei, kuuluipa kirkkoon tai ei. Se joukosta poikkeaminen kun on ainakin tuossa iässä ja joukkoon kuulumisen näkökulmasta katsottuna aika vaikea juttu. Ja jos totta puhutaan, niin kyllä se valan vannominen on ainakin useimmille pelkkä seremonia ja valalomalle pääsyn ehto.
Eikös se Jumala ole viidennessä käskyssään ehdottomsti kieltänyt tappamasta ketään? Toisaalta taas käskee Vanhassa Testamentissa monissa kohdissa hirmutekoihin vääräuskoisia ja epäjumalanpalvojia kohtaan. Muistelisin myös, että Jeesus on käskenyt rakastaa vihollistaan kuin itseä.
Kyllä tässä nyt joku mättää pahemman kerran. Voisivat jumalatkin jo päättää mitä haluavat ja mitä ei.
Kenttäpiispa Pekka Särkiö korostaa uskonnollisen sotilasvalan yhteydessä uskonnonvapautta. Tarkoittaako tämä mahdollisesti sitä että Suomen ja isänmaan puolustaminen ” Jumalan nimeen” ei ole sidottu kristinuskoon ja kristinuskon Jumalaan? Voiko Suomen armeijan sotilasvalan vannoa myös muiden uskontojen jumalien nimeen? Esim. Allahin nimeen, imaamin johdolla? Onko tätä mahdollisuutta ( vannoa sotilasvala esim. Allahin nimeen tms.) aidosti tutkittu uskonnonvapauden näkökulmasta katsoen? Tarjoaako puolustusvoimat tähän mahdollisuutta? Vai tarkoittaako sotilasvalan vannominen ”Jumalan nimeen” käytännössä kristinuskon Jumalan nimeen vannomista? Eli toisinsanoen, joko alokas vannoo sotilasvalan kristinuskon Jumalan nimeen tai valitsee uskonnottoman sotilasvalan. Jos tilanne on käytännössä tämä, niin kuin luulen, niin toki isänmaa, Suomen valtio ja kristinuskon Jumala samastetaan toisiinsa tavalla joka herättää kristillis- nationalistisia mielleyhtymiä. Viime kädessä kristillinen isänmaa on se jota sitoudutaan valalla vannoen puolustamaan niitä ”toisia” vastaan joiden katsotaan uhkaavan kristillistä isänmaata ja kristittyjä suomalaisia.
Sari, katso yllä tätä koskeva kommenttini.
”Viime kädessä kristillinen isänmaa on se jota sitoudutaan valalla vannoen puolustamaan niitä “toisia” vastaan joiden katsotaan uhkaavan kristillistä isänmaata ja kristittyjä suomalaisia.” kirjoittaa Sari R-L
Tarvitaan melkoista aasinsiltojen rakentelua, että päädytään Sarin esittämään tulokseen. Maalaisjärjellä ja logiikalla tuollainen päättely on täysin absurdi.
Sari: ”Viime kädessä kristillinen isänmaa on se jota sitoudutaan valalla vannoen puolustamaan niitä “toisia” vastaan joiden katsotaan uhkaavan kristillistä isänmaata ja kristittyjä suomalaisia.” – Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan sekä kokonaismaanpuolustuksen tarkoituksena on turvata Suomen itenäisyys ja koskemattomuus, hallintojärjestelmä, demokraattiset vapaudet ja muut meille tärkeät arvot. Siten päämäränä on turvata kaikkien Suomessa asuvien – ei vain kristittyjen – hyvää.