Omientuntojen vai Sanan kirkko?

Pappisvihkimyksessä piispa kysyy papiksi vihittäviltä yhteisen (Nikean) uskontunnustuksen jälkeen neljä tärkeää kysymystä:

1. ”Tahdotteko Jumalan avulla pysyä lujina tässä kirkon uskossa ja vahvistaa siinä seurakuntalaisia?”
2. ”Tahdotteko kolmiyhteisen Jumalan nimessä ryhtyä pappisvirkaan ja hoitaa sitä oikein ja uskollisesti Jumalan sanan ja kirkkomme tunnustuksen mukaisesti”
3. ”Tahdotteko julistaa ja opettaa evankeliumia puhtaasti, jakaa sakramentteja Kristuksen asetuksen mukaisesti ja hoitaa pappisvirkaa kirkkomme järjestyksen mukaan?”
4. ”Tahdotteko edistää kaikkea, mikä rakentaa seurakuntaa, ja elää niin, että olette esikuvana seurakunnalle?”

Kun papiksi vihittävä on vastannut jokaiseen kysymykseen erikseen ”tahdon”, piispa voi vihkiä hänet pappisvirkaan. Missään vaiheessa papiksi vihittävältä ei edellytetä, että hän uskoisi tai toimisi omantuntonsa mukaan, vaan ainoastaan kirkon uskon, Jumalan sanan ja kirkkomme tunnustuksen ja järjestyksen mukaisesti. Eikä siinä kaikki. Papiksi vihittävä lupaa myös edistää kaikkea, mikä rakentaa seurakuntaa ja elää esikuvana seurakunnalle.

Ei siis mitään pikkunäpertelyä, vaan todellista sitoutumista yhteiseen kirkon uskoon ja kirkon tunnustukseen, jossa ei mennä fiilispohjalta, vaan vakaan harkinnan ja elinikäisen sitoutumisen pohjalta.

Tätä on nykyisin vaikea uskoa todeksi, kun seuraa kirkossa käytävää avioliittokeskustelua. Ajankohtaisen esimerkin tarjoaa Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulin päätöksestä syntynyt jälkiviisaus, kun samaa sukupuolta olevan parin vihkineestä papista oli tehty tuomiokapituliin kantelu. Joillekin papiksi vihityille on ilmeisen käsittämätöntä, että pappisvirka edellyttää papilta aitoa sitoutumista 24/7 kirkon oppiin ja järjestykseen siitäkin huolimatta, että omat fiilikset ja omatunto sanoisivat jotain muuta.

Vai kuinka on mahdollista, että osa papeista on päättänyt hylätä pappislupauksensa ja lähteä hoitamaan pappisvirkaa omantuntonsa pohjalta, joka ei ole sitoutunut yhteisesti sovittuihin pelisääntöihin? Lisäksi he vetävät tässä esiin omat tulkintansa niin Raamatusta kuin kirkon tunnustuksestakin – vaikka yhteiset tulkinnatkin ovat selkeästi luettavissa. Näitä yhteisiä tulkintoja ja pelisääntöjä kutsutaan kirkkolaiksi ja -järjestykseksi, jotka papin arkitoiminnassa ilmentyvät kirkkokäsikirjoissa ja piispojen ohjeissa.

On toki hienoa, että papit harjoittavat teologiaa ja ajattelevat kirkosta itsenäisesti ja omien intressiensä mukaisesti. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että jokainen pappisyksilö tai kirkkopoliittinen ryhmittymä voisi kirkossa toimia itsenäisesti ja omien intressiensä mukaisesti.

Hyvän esimerkin tällaisesta tarjoaa virkakysymys. Kirkkomme on todennut, että virkakysymyksessä ns. perinteisellä kannalla olevat eivät ole harhaoppisia ja heillä on oikeus ajatella tässä asiassa omantuntonsa mukaisesti. Sitten tulee se ”mutta”: heillä ei kuitenkaan ole omantuntonsa ja raamatuntulkintansa nojalla oikeutta toimia niin kuin kirkossamme ei olisikaan nykyistä virkakäsitystä. Näin siksi, että kirkkomme raamatuntulkinta ja sen myötä virkakäsitys on vuosikymmeniä kestäneen prosessin jälkeen yhteisellä päätöksellä muuttunut, ja naiset toimivat pappisvirassa ja papin viroissa miesten rinnalla yhdenvertaisesti.

Jostain syystä ne papit, joille kirkkomme avioliitto-opetus ei omantunnon ja valitun raamatuntulkinnan perusteella kelpaa, katsovat voivansa – ei vain ajatella vastoin kirkon opetusta, vaan –  myös toimia vastoin yhdessä sovittuja käytänteitä. Nämä papit kokevat loukkaavaksi, kun heitä tämän toiminnan perusteella kutsutaan ”anarkisti-papeiksi”, olkoonkin että tässä toiminnassa kyse on määritelmällisesti anarkiasta (oman käden / omantunnon oikeudesta).

Tässä kirkkoamme repivässä tilanteessa on haluttu löytää yhteinen tie ulos umpikujasta, jossa papit ovat toiminnallisesti jakautuneet yhtäältä niihin, joille on tärkeää odottaa kirkon yhteistä päätöstä ja toisaalta niihin, joiden mielestä odotus kirkossamme on jo kestänyt ”liian kauan” ja asiassa pitää nopeasti ”päästä eteenpäin”. Tehtiinhän eduskunnassa päätös samaa sukupuolta olevien vihkimisestä lähes kolme vuotta sitten (vertailun vuoksi todettakoon, että naispappeuskeskustelu jatkui 1950-luvulta vuoteen 1986, jolloin päätös naisten vihkimisestä papeiksi saatiin yhteiseen päätöksen).

Ns. Helanderin selvitys tähtää tämän ongelman ratkaisemiseen tarjoamalla erilaisia vaihtoehtoja. Yksinkertaisimmillaan Helanderin selvityksen tarjoama kompromissi tarkoittaisi sitä, että kirkon opetukseen ja järjestykseen kuuluva ”ei” voisi merkitä omientuntojen papeille ”kyllä”.

Mielenkiintoista on havaita, että tämä ”ei” ja samalla ”kyllä” olisi selvityksen mukaan toimiva kompromissi avioliittokysymyksessä, mutta tuskin enää esim. virkakysymyksessä (tähän Helanderin selvitys ei tietenkään ota kantaa, koska se ei ollut edes tehtäväksi antona). Avioliittokysymyksessä olisi siis mahdollista vedota papin omaantuntoon toiminnallisena perusteena, mutta virkakysymyksessä tai vielä suuremman luokan kysymyksessä, suhteessa sakramentteihin, tämän on jo nyt katsottu olevan mahdotonta, mikäli papin omatunto on ristiriidassa kirkon opetuksen kanssa.

Onko siis papin omastatunnosta tulossa kirkon toiminnan peruste vain avioliittokysymyksessä, jossa pitäisi nopeasti ”päästä eteenpäin”? Siltä näyttää, ainakin sen perusteella, kuinka paljon kirkon yhteisestä linjasta poikkeavat papit omiintuntoihinsa vetoavat ja saavat siihen vastakaikua. Kirkon omat prosessit vahvistavat tätä näkemystä sitä mukaa, kun vastoin kirkon avioliitto-opetusta samaa sukupuolta olevia pareja vihkivät papit ovat ”tulleet kaapista ulos”. Käytännössä rangaistuksia ei ole jaettu, ainoastaan ”vakava moite”. Tämä on sikäli mielenkiintoista, että pappisvihkimyksessä ei nykyisinkään kysytä sitoutumista papin omaantuntoon, vaan Kristuksen evankeliumiin sekä kirkon uskoon ja järjestykseen.

Kun sain pappisvihkimyksen Helsingin hiippakuntaan yli kolme vuosikymmentä sitten, minulta edellytettiin pappisvalan mukaisesti em. sitoutumista kirkon pappina. Jos käsitykseni Jumalan sanasta sekä kirkon uskosta ja järjestyksestä olisi ollut vastoin omaatuntoani, en olisi koskaan voinut suostua pappisvirkaan – ja luultavasti päätynyt jonkun toisen kirkon papiksi tai aivan muihin tehtäviin.

Vuonna 1986 jouduin käymään tämän prosessin uudelleen läpi, olihan kirkko muuttanut opetustaan virasta sen jälkeen, kun olin oman pappisvalani vannonut. Siinäkin auttoi sitoutuminen kirkon yhteisen uskoon, kirkon tulkintaan Jumalan Sanasta ja yhteisiin pelisääntöihin.

Mutta vaihtoehdot olivat jo tuolloin – ja yhä ovat – varsin niukat: joko sitoudun kirkon yhteiseen uskoon ja sen järjestykseen tai huomaan olevani pappina väärässä kirkossa. Jos taas kirkon uskoon ja sen järjestykseen sitoutuneena pappina haluan nykytilaan muutosta, minulle jää tie, joka on pitkä ja pölyinen. Se on kirkon yhteisen uskon ja yhdessä sovitun järjestyksen tie.

Pikavoittoja ei minulle ole luvassa, koska sellainen on moniääninen kirkko. Kaikissa kysymyksissä ei voida eikä tarvitsekaan ”päästä eteenpäin”, koska kirkko on jo perillä – siis löytänyt jo opetukselleen vahvan perustan omasta konstituutiostaan.

Konsensuksen löytyminen ja ”eteenpäin pääseminen” kiistakysymyksissä edellyttää loputtomilta tuntuvia keskusteluja, päättymättömiä seminaareja, pitkiä hiljaisuuden retriittejä – ja jatkuvaa omantunnon siedätystä erilaisuuteen ja yhteisten prosessien hitauteen. Luultavasti muutokseen tarvitaan jopa ylisukupolvista siedätystä. Ja sittenkään kaikki eivät pääse muutokseen sen enempää muutoksen tekijöiksi kuin siihen sopeutujiksi.

Onko tämä johdonmukaisesti omientuntojen vai Sanan ja yhteisten pelisääntöjen kirkko? Jos tämä on johdonmukaisesti omientuntojen kirkko, silloin pitää toimia nopeasti aina, kun pappien omattunnot reagoivat muuttuneisiin olosuhteisiin, jotta ”päästään eteenpäin”.

Johdonmukaisimmin tämä voisi onnistua, jos meillä olisi aidosti henkilöseurakunnat suuren kansankirkon sateenvarjon alla. Mutta silloin olisi johdonmukaisuuden vuoksi myönnettävä sekin, ettei sellainen kansankirkko olisi enää Sanan ja yhteisten pelisääntöjen kirkko, vaan omientuntojen kirkko, jonka tulkinta Raamatusta ja luterilaisesta tunnustuksesta, kirkkolaista ja -järjestyksestä olisi rehellisesti avoin. Eikä se ehkä olisi kovin kaukana nykytodellisuudesta.