Rajoja rikkova pohjoisen piispa – tuhti elämänkerta Hannes Leinosesta

Mikä sen mukavampaa kuin lukea sujuvaa Suomen kirkkohistoriaa!

Siitä pitää huolen filosofian tohtori Kullervo Leinosen elämänkerta isästään Hannes Leinosesta. Hannes Leinonen (1916 – 1986) toimi Oulun hiippakunnan piispana monessa mielessä myrskyisinä vuosina 1965 – 1979.

Sivumäärä kirjassa on 848. Mikään mukavasti matkoilla kulkeva taskupokkari sivukooltaankin suurikokoinen elämänkerta ei siis ole. Jos kuitenkin haluaa perehtyä Hannes Leinosen elämään ja etenkin piispuusaikaan Oulussa, on opus ohittamaton.

Hannes Leinonenhan tunnetusti lopetti omintakeiset muistelmansa siihen, kun valittiin piispaksi, koska Leinosen mukaan ”piispan ei ole sopivaa kirjoittaa muistelmia.”

Kaksi kriittistä kysymystä heräsi ennen kirjaan tarttumista.

Mitä ihmettä…poika kirjoittaa isästään? Voiko vähemmän objektiivista asetelmaa olla? Etenkin kun Kullervo Leinonen toimii myös Hannes Leinosen arkiston käyttöoikeuden portinvartijana.

Historian ammattilaisena Kullervo Leinonen on kuitenkin kohtuullisen hyvin onnistunut välttämään likeisestä sukulaisuussuhteesta johtuvat pahimmat karikot ja on jopa eräin paikoin yllättävän kriittinen Hannes-piispan toimien suhteen.

Yleislinja toki piispa Leinoseen on myönteinen ja arvostava.

Mitä arkistoon tulee, on aina ikävä, jos palomuurina portinvartija, joka eri syistä saattaa estää avoimen kriittisen tutkimuksen. Tässä suhteessa vanhoillislestadiolaisuus on, surullista sanoa, ikävä esimerkki.

SRK-vanhoillisen seuraliikkeen oma mies Ari-Pekka Palola kirjoitti SRK:n historian kolmannen vuosia 1962-1980 käsittelevän osan. Muilla arkistoon ei olekaan pääsyä. Kullervo Leinonen kirjoitti isästään. Muilla Hannes Leinosen arkistoon ei olekaan vapaata pääsyä.

Surullista!

Tässä suhteessa ”suosikki-arkkipiispani” Mikko Juva taitaa olla esimerkillinen: koko arkisto on avoin ja kaikkien käytettävissä – korjattakoon, jos olen väärässä.

Hannes Leinosen arkiston luvanvaraisuutta selittää osin, että piispa itse määräsi esimerkiksi hänelle saapuneille kirjeille salassapitoajaksi 100 vuotta, todeten samalla – itselleen ominaisella sarkasmilla – ”lyhyt aika.”

——————–

Persoonallisuutena Hannes Leinonen on mielenkiintoinen. Omalla tavallaan eheä, vaikka vähintään pinnalta katsoen ambivalentti.

Sinimusta nuori, jonka poliittinen viitekehys pysyi loppuiän IKL:ssa. Vanhoillislestadiolainen, joka joutui hengellisestä kodistaan eroon 1960-alun tiimellyksessä, mutta piispana oli miltei SRK:n ”oma mies.”

Jotenkin leimallista Leinoselle oli tapahtumat Ylitornion kirkkoherran vaalissa 1953. Virka tuli auki, kun sitä vuosikymmeniä hoitanut myöhemmän hajaannuksen keskushahmo L.P. Tapaninen valittiin Oulun tuomiorovastiksi.

Kullervo Leinonen kertoo, kuinka elämänkerran kohde haki virkaa, mutta ei päässyt edes kolmelle ehdokassijalle. Vielä tähän aikaan kirkollinen vaali kuin vaali oli vieläkin monimutkaisempi kuin nykyään.

Ylitornion kristillisen kansanopiston johtaja Paavo Leppäsaajo otti Leinoseen yhteyttä ja pyysi häntä neljänneksi vaalisaarnaajaksi. Myös Leppäsaajo oli vanhoillislestadiolainen. Kansanopiston johtajan mukaan Leinonen nautti laajaa kannatusta.

Leppäsaajo kirjoitti, että kaikki ”uskottomat lestadiolaiset” (sic!) olivat ehdottomasti Leinosen takana samoin kuin ”kristityt”. Uskottomilla lestadiolaisilla Leppäsaajo tarkoitti paikkakunnan vasemmistolaisia eli lähinnä kommunisteja ja kristityillä poliittisesti oikeaoppisia vanhoillislestadiolaisia.

Mikä tähän vaikutti?

Leinonen oli virkaa hakiessa punaisen Kemin kappalainen ja tullut toimeen myös paikkakunnan työläisten kanssa. Leinosen olemus ja lähestymistapa oli kansanomainen. Syytä muistaa myös sinimusta tausta. Ei IKL:n sosiaalipolitiikka suuresti eronnut jos mitenkään tannerilaisesta sosiaalidemokratiasta, mistä Pekka Kuusi – sinimusta nuori hänkin – sittemmin hyvinvointivaltio-ideologiallaan väkevästi todisti.

Ehkä jokin vaikutus oli myös sillä, että Leinosen opettajana teologisessa tiedekunnassa oli ollut Yrjö J. E. Alanen – herätyskristitty, mutta myös sosiaalidemokraatti. Lisäksi Leinonen oli tehnyt väitöskirjan varhaisesta kristillisestä sosialismista Englannissa ja sen perustajasta F.D Mauricesta.

Eikä poliittisia nyansseja kirkkoherran vaalissa laskettu. Leinonen koettiin sopivimmaksi myös vasemmistolaisten parissa.

Vaalissa Hannes Leinonen sai 1844 ääntä ja muut ehdokassijoille asetetut yhteensä 1629 ääntä. Kirkkolain ehdot täyttyivät ja Leinonen valittiin Ylitornion kirkkoherraksi.

Kullervo Leinonen käsittelee varsin laajasti vanhoillislestadiolaisuuden hajaannusta 1960-luvun alussa. Kirjoittajan mukaan hajaannuksen syinä olivat paitsi erilaiset käsitykset opista, myös ”maallikoiden halu saada herätysliike valtaansa.”

Omana huomiona sanoisin, että varmasti maallikoilla oli halu saada herätysliike ”valtaansa,” mutta entä sitten?

Vanhoillislestadiolaisuus on ytimeltään maallikkoliike. Oli sitä 1900-luvun alussa, oli sitä 1950-luvulla ja on sitä edelleen.

Sitä vastoin on nähtävissä, että etenkin sotien jälkeen, mutta osin jo 1930-luvulta, liikkeeseen alkoi tulla yhä enemmän pappeja ja teologian opiskelijoita, mikä omalla painoarvollaan aiheutti kohtuullisen nopealla aikataululla myös opillista hajaannusta.

Papit olivat pitäneet pitkään omia veljeskokouksia, maallikot ei. Ensimmäinen varsinainen maallikoveljien oma kokous lienee ollut vasta 1950-luvun lopulla, hajaannuksen jo ollessa käsin kosketeltavaa todellisuutta.

Oliko kysymys valtakamppailusta?

Oli toki, mutta ei saa sivuuttaa sitä, että uskonnolliset kamppailut oikeasta opista ovat aina väistämättä myös syvällisesti eksistentiaalisia asioita ja kysymyksiä totuudesta. Niissä on kyse myös kaikkein syvimmistä elämäntunnoista, ajallisesta ja ikuisesta. Sitä voi olla vaikea hahmottaa sellaisessa totuuden suhteen läpirelativistisessa ja sekulaarissa ajassa, jossa elämme.

Hannes Leinonen oli niiden pappien joukossa, jotka irtaantuivat SRK-vanhoillisuudesta 1960-luvun alun hajaannuksessa. Leinonen oli vielä mukana niiden kirjoittajien joukossa, jotka julkaisivat pappislinjan selonteon ”Totuuden kuuliaisuuteen” vuonna 1962, mutta tämän jälkeen Leinonen vaikuttaa osin tietoisesti jääneen SRK-vanhoillisuuden ja Elämän Sanalaisuuden väliin ei kenenkään maalle.

——————————–

On varmasti lähdeaineistostakin kiinni, että Kullervo Leinonen käsittelee 1960-luvun alun hajaannusta varsin laajasti (26 sivua), mutta piispana Hannes Leinosen suhdetta SRK:hon lähinnä reunahuomioina.

Kysymys, joka väistämättä herää ja jota Kullervo Leinonen ei juuri koskettele: ummistiko Hannes molemmat silmät piispana siltä riehunnalta ja monella tavoin hengelliseltä väkivallalta, joka etenkin Oulun hiippakunnassa SRK:n toimesta riehui Leinosen piispuusvuosina.

Syytä toki muistaa, että jokainen elää omassa ajassaan. Eivät ”hoitokokoukset” 1960-ja 1970-luvun vaihteessa Oulussa olleet sellainen suuren julkisuuden kohu, mikä niistä myöhemmin tuli.

Arkkipiispa Mikko Juvan kirjoitus HS:ssa 03.12.1979 oli käänteentekevä.

Syytä myös muistaa, että Hannes Leinonen vammautui vakavasti jatkosodassa. Ja viimeistään 1970-luvulle tultaessa alkoi piispan fyysinen terveys yhä useammin reistailla, mikä varmasti osasyy flegmaattisuuteen suhteessa SRK:n toimiin.

Mutta ehkä ennen kaikkea eniten selittää tuomiokapitulin notaarin Juhani Liukkosen huomio 1960- ja 1970-luvun taitteesta. Liukkosen mukaan Leinonen piti joskus SRK:laisten puolta niin paljon, että notaaria (itsekin SRK:lainen) nolotti.

SRK-vanhoillisuus irtautui Leinosesta 1960-luvun alussa, mutta Leinonen ei koskaan vanhoillislestadiolaisuudesta eikä ehkä oikein SRK:stakaan. Ei ainakaan siinä mitassa kuin piispa-edeltäjä L.P. Tapaninen ja monet muut papit. Vähintään lukkarinrakkaus SRK-vanhoillisuuteen jäi, näin uskalla arvella, vaikka Kullervo Leinonen ei sitä sano.

Tällä en halua mitätöidä piispa Leinosen passiivisuutta hoitokokousten suhteen. Aivan varmasti hiippakunnan satraapinkin korviin kantautui jo vuosia informaatiota siitä, mitä oli tapahtumassa.

Mutta muistakaamme:

Samoihin aikoihin yliopistokaupungeissa, etenkin Helsingissä, maamme johtavien sivistyssukujen monipuolisesti koulutetut vesat ja vuokot marssivat silmät kiiluen ja liput liehuen verisen diktatuurin puolesta. Oliko nyt suurikaan ihme, että omintakeisen syrjäseutujen herätysliikkeen teologisesti ja lähes aina muutoinkin oppimattomat maallikkosaarnaajat pistivät pystyyn pogromeja?

——————–

Tuomiokapitulin veivaus Heikki Palmun papiksi vihkimisessä oli oma lukunsa. Siitä muutama sana.

Kullervo Leinonen kirjoittaa, kuinka Heikki Palmu oli tiedustellut maaliskuussa 1974 Leinoselta ordinaatiota. Piispa vastasi, että nyt ei ole papille tarvetta. Palmu tiedusteli tämän jälkeen oliko epäämisen syy käytännöllinen vai periaatteellinen.

Tässä välissä oli Helsingin yliopiston kirkkohistorian apulaisprofessori Pekka Raittila – pappislinjan miehiä hänkin, kuten suurinpiirtein Leinonenkin – lähettänyt postia piispalle ja sanonut, että Palmu, vaikkakin on vasemmistolainen, on myös ”avoin viidesläinen.”

Sinänsä mielenkiintoista, koska jo silloin, kuten nytkin, Kristillinen liitto/Kristillisdemokraatit olivat ja ovat viidesläisyyden suora poliittinen haaraosasto. Ehkä sinne mahtui yksi vasemmistolainenkin mukaan, vaikka veikkaankin, että Palmu oli jo tuolloin irtoamassa viidesläisyydestä, sikäli kuin koskaan varsinaisesti siellä oli ollutkaan.

Varustan edellä mainitun kysymysmerkillä. En tunne asiaa tarkemmin.

Lopulta piispa Leinonen suostui vihkimään vasemmistolaisen aseistakieltäytyjän papiksi, mutta tuomiorovasti Olavi Airas halusi vielä, että Palmu peruu Kotimaa-lehdessä julkisesti aiempia kirjoituksiaan.

Palmulle ja perheelle kokemus oli epäilemättä traumaattinen kuten Kullervo Leinonen aivan oikein toteaa. Palmu uhattiin irtisanoa seurakunnan vuokra-asunnosta, minne jo oli ehtinyt muuttaa.

Tuomiorovasti Airas oli vähintään poliittisesti jäänyt jonnekin körttifasismin ja Lapuan liikkeen välimaastoon ja totesi jossain vaiheessa Palmulle, että: ”Te olette luikerrellut tänne…mutta minä lupaan teille, ettei teitä tulla papiksi vihkimään.”

Palmu lopulta vihittiin papiksi, mutta koko härdelli oli erinomainen esimerkki niistä poliittisista asenteista ja ilmapiiristä, mikä Oulun hiippakunnassa pappien parissa vielä 1970-luvun puolivälissä vallitsi.

Tuomiorovasti Airas oli näyttävästi jo kymmenen vuotta aiemmin osallistunut Oulun kappalaisena Kotimaa-lehden palstoilla kommunismin vastaiseen taistoon eikä nähtävästi ollut haudannut sotakirvestä.

———————-

Oliko kohtalon ivaa vai mitä, mutta miltei täsmälleen saman ajan kuin Hannes Leinonen toimi piispana arkkipiispana oli Martti Simojoki. Miehet eivät tulleet erityisen hyvin toimeen keskenään eikä Leinonen antipatiaansa kätkenyt.

Salama-jupakan Hannes-piispa pisti Simojoen syyksi ja katsoi, että koko ”mellakan nosti pystyyn Martti Simojoen huomion herättämiseen pyrkivä aggressio eikä siinä kirkko voinut kuin hävitä.”

Kuten hävisikin.

Hannes Leinonen ei ollut sillä tavoin muodikkaasti konservatiivi kuten nykyään on tapana. Eli konservatiivi joissain ajankohtaisissa kysymyksissä, mutta uudistushaluinen monissa muissa asioissa.

Ei. Hannes-piispa oli kokovartalo-konservatiivi. Tehtaan takuulla. Leinonen vastusti paitsi naispappeutta myös naislehtorien oikeuksien laajentamista. Leinonen sanoutui irti nykykatsannossa ultrakonservatiivisesta piispojen sukupuoli- ja seksikannanotosta 1960-luvun puolivälissä.

Piispa Leinosesta se oli aivan liian liberaali.

——————–

Vähän kulunutta sanontaa käyttäen yksilö kulkee aina aikansa virrassa, piispakin. Historiantutkijan tehtävä ei ole tuomita eikä nostaa. Hannes Leinonen – kuten kuka tahansa – teki elämässään oikeita ja vääriä valintoja.

Historiantutkijan tehtävänä on kuvata ja tulkita, ehkä selittääkin mennyttä aikaa. Siinä filosofian tohtori Kullervo Leinonen on mielestäni Hannes Leinosen elämänkerrassa onnistunut hyvin.

Suomen kirkkohistoriaa – niin keskeinen osa kuin se Suomen historiaa onkin – ei kirjoiteta eikä tutkita nykyään ainakaan yhtään liikaa.

Filosofian tohtori Kullervo Leinoselle on syytä nostaa hattua ja kumartaa syvään. Urakka on ollut valtava.