Minua puhuttelee tieto, jonka mukaan varhaiskristillisessä ympäristössä kaikki eivät edes pitäneet kristinuskoa oikeana uskontona, koska heillä ei ollut temppeliä, pappeja eikä uhreja. Siksi kristittyjä pidettiin epäilyttävinä, mutta heillä taas oli ilmestys Kristuksesta, uudesta elämästä Jumalan valtakunnassa. He itse olivat temppeli, Kristus oli uhri ja ylimmäinen pappi.
Kun Jeesus sanoi rakentavansa seurakunnan, Matteus 16, Jeesus käytti sanaa ekklesia. Sanaa oli käytetty jo 600 vuotta aikaisemmin kuvaamaan kreikkalaista kaupunginhallitusta, vapaiden miesten kokoontumista kaupungin portilla. Roomalaisetkin ottivat sanan käyttöön, ja ekkelsia-sana oli heillä mm. Rooman kansalaisista koostuva edustava joukko ,joka lähetettiin vallattuun maahan apostolin johdolla synnyttämään malliyhteisöä. Näyttämään muille, mitä on elämä Rooman kansalaisina.
Siksi oletan Jeesuksen kuulijoiden saaneen Jeesuksen puheesta heti jonkinlaisen kuvan, mitä seurakunta voi olla. Vaikkapa uusia yhteisöjä luova liike. Jumalan valtakunta ei ollut vain uskonnollista kieltä, vaan sai“poliittisen vivahteen”, kun Jeesus kertoi, että hänen valtakuntansa leviää ekklesian kautta. Jeesuksella oli syynsä, miksi hän ei sanonut perustavansa temppeliä tai synagoogaa, vaan ekklesian. Jumalan valtakunnan hallinnon perusyksikön. Vuosien myötä ekklesian alkuperäinen merkitys unohtui, ja tilalle on tullut ajatus hierakkisesti johdetusta kirkosta.
Ymmärrän Jeesuksen opetuksen niin, että Kristuksen seurakunta levisi ihmisistä koostuvien ekklesioiden kautta, jotka olivat useimmiten myös kotona kokoontuvia yksiköitä.Mutta ajan mittaan määritelmät muuttuvat. Siten katolisen kirkon Messussa Kristuksen läsnäolo alettiin ymmärtää liittyvän pyhitettyyn ehtoollisleipään ja viiniin. Luterilainen kirkko taas nivoi Kristuksen läsnäolon oikein julistettuun evankeliumiin ja oikein toimitettuihin sakramentteihin. Arvaukseni on, että muotoilu oli harkittu sekä anabaptisteja ja katolisia vastaan. Näin virasta tuli edellytys Kristuksen läsnäolon kokemiselle molemmissa kirkkokunnissa.
Itse allekirjoitan ajatuksen, että Kristuksen voi kohdata messussa. Sensijaan näen vääränä liturgisena hifistelynä sen, että seurakunta on koolla vain messuun kokoontuneena seurakuntana. Se näyttäytyy minulle pappiskeskeisen ajattelun hedelmänä, jossa ihmistraditio ohittaa Raamatun opetuksen, josta olisikin syytä keskustella. Kristus on luvannut olla siellä, missä kaksi ja kolme ovat koolla hänen nimessään, ei vain messussa.
Minä ymmärrän varhaiskirkon radikaalin kasvun salaisuuden olevan sen, että uskovat ymmärsivät Kristuksen ja Jumalan valtakunnan olevan heidän keskellään, aina kun he kokoontuivat Kristuksen nimessä. Samoin Kristus oli koolla kotikokoontumisissa. Minulle tähän ei liity edes ajatusta ehtoollisesta, vaan ratkaisevaa on sydämen asenne.
Kun kokoonnut uskovien ystäviesi kanssa, olisitko valmis sanomaan, että seurakunta on koolla? Kun huomioimme ekklesia- sanan merkityksen ja Jeesuksen antamat lupaukset läsnäolostaan, tämä on minusta perusteltua. Se vapauttaisi meidät kysymään, että voimaannutammeko me koteja Kristuksen läsnäolon paikkoina, vai rajaammeko perinteen takia Kristuksen läsnäolon korostamisen vain messuihin 2h/viikko. Vaikka tämä tuntuu joistakin vain nyanssilta, niin uskon että tämä pohjimmiltaan
on niitä asioita, jotka ovat muuttaneet liikkeeen instituutioksi.
Tämä kysymys liittyy myös uskon ja kirkon laajempaan hahmottamiseen, ja kotien valtuuttamiseen. Ehkä tästä syystä olemme unohtaneet paljolti kirkossa puheet ja toimet pitää koteja hengellisen elämän perusyksikköinä, jonka aseman reformaatio niille antoi. Ilman kotikeskeisyyttä, me pahimmillaan luomme uskonnollisuutta, jossa käytännössä ei ole uskolle leilejä arjen elämässä.
Kirkon hengellinen elämä on kotien elämän summa. Sen sijaan elävistä kodeista koostuva kirkko rohkaistuu yhteisistä kokoontumisistaan. Mutta nykyisin harvoin arvioimme työmme merkityksellisyytta sen mukaan, miten se ylläpitää hengellistä elämää kodeissa. Miksi? Onko viran korostaminen vienyt tilan hengellisiltä isiltä ja äideiltä?
Hannu Vuorinen kirjoittaa; ”Minua puhuttelee tieto, jonka mukaan varhaiskristillisessä ympäristössä kaikki eivät edes pitäneet kristinuskoa oikeana uskontona, koska heillä ei ollut temppeliä, pappeja eikä uhreja. ”
Tämä pakanallinen tieto on tietysti väärä. Raamatusta saamme lukea, että Jeesus valitsi ja asetti apostolit, jotka sitten valitsivat seuraajansa jne… Kirkko ei ikinä ole ollut ilman pappeja, kastetta ja ehtoollista, hierarkiaa. Seurakunta ei ollut joku villi joukko ilmestysten kanssa, jossa jokainen perustaa uusia yhteisöjä.
Tässä hyvä kuvaus varhaiskirkosta, autenttinen matkakertomus; ” https://www.suomenpatristinenseura.fi/spf12/ (Egeria: Matka Pyhälle maalle (SPF 12).
Ne jotka perustavat uusia kirkkoja, heidän on hyvä kohdata seuraava kysymys;
” Tyydyn tässä toistamaan Tertullianuksen sanat, joilla hän noin vuonna 200 j.Kr. Kärvensi oman aikakautensa harhaoppisia: “Näyttäkööt meille seurakuntiensa alun, avatkoot eteemme luettelot piispoista, jotka seuraavat toisiaan alusta asti niin, että heidän piispoistaan ensimmäisellä on suojelijanaan ja edeltäjänään joku apostoleista tai näihin välittömästi sidoksissa olleista apostolisista miehistä. Tällä tavalla apostolisilla kirkoilla on tapana tallentaa piispainluettelonsa, kuten Smyrnan kirkolla, joka on säilyttänyt perimätiedon siitä, että Polykarpoksen asetti piispaksi Johannes.”
Kirkolla ei ole ikinä unohtunut ekklesian sana perusmerkitys, joka on aina pitänyt sisällä järjestyksen ja hierarkian. Siksi kirkon liturgiaa ja vapaita kokoontumisia ei tule asettaa vastakkain. Näin ei ole ikinä ollutkaan. Kristitty on syntynyt kasteessa, ja heillä on tapana kokoontua ehtoollisen sakramenttien ääreen. Kristikunta ei ole ollut ikinä ilman pappeuden karismaa, tämä on aina muistettu kotihartauksissa, jotka eivät toimi ilman yhteyttä kirkon liturgiaan. Jolla kirkko ei ole äitinä, sillä Jumala ei voi olla Isänä.
Jeesuksella oli Matteuksen evankeliumin 23. luvun mukaan selkeä näkemys hierarkisesta seurakunnasta: ”Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä. Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa. Älkää antako kutsua itseänne oppimestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus. Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”
On aika päivittää uskomme mahdollisemman realistiselle perustalle. Esim. Jeesuksen isä läsitys.
Isä Jumala, jolla Poika.
Miten se alku menikään.
Miksi Jeesus meni Getsemaneen, mitä hän pelkäsi siellä, ja miksi ?
Missä oli tarkoitus juoda viiniä kaiken jälkeen, eikö hän mennyt kuolemaan, vai menikö?
Keitä olivat ne sisällä olevat, joita hän tuli viemään ulos, ja keitä ne ulkonaolevat joiden piti päästä sisälle.
Oliko kysymys vallankaappauksesta, joka epäonnistui ? Ei tullut kuningasta hänestä.
Monesko kerta on, kun kyselet samoja asioita?.
Lue Raamattua, niin saat vastauksen kaikkiin asioihin.
On selvää Kirkkolaitoksen synnynjuurien olevan kytköksissä halltsijan ja Jeesuksen seuraajien määrän nousun kanssa yhteisessä konsensuksessa päämääristä Ihmisten hallinnassa mikä huipentui Kristuksen seuraajien tulemisesta Rooman valtion uskonnoksi. Minkälaista kauppaa käytiin en tiedä.
Papit odotetusti katsovat asiaa toisin jolloin Kristuksen jokaviikkoinen uudelleen uhraaminen on töistä tärkeintä.
Näin Jeesuksen Uhrin muistaminen opetuksessa ja hengellisessä tiennäytössä enTheos suhteessa on hyvää asiaa vaikka leivän murtamiseen asti kotioloissa ilman vihkiytynyttä Uhripappia. Mukana saisi toki olla.
Kristinusko haluaa ilmeisesti keskustelua uskonnon sisällöstä.
Yhteinen konsensus johti myös vainoihin joista viimeisiä tapahtui Euroopassa vielä 1700-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä, ja olikohan Espanjassa. Pienellä tulella polttamisen ymmärrettiin antavan enemmän aikaa katumukseen. Jottain edistystä on tapahtunut, tosin noituuden harjoittamisesta rangaistiin tämänkin jälkeen.
Miksi Kristinuskoa ei sitten voi kutsua kultiksi.
Esikuva on Raamatun ilmoituksella hyvin kuvattu kuin ilmoitettu. Sitten voi kysyä miten Kirkkolaitos muistaa innoituksensa antajaa elää hyvää ja kohtuullista elämää opetuksessa ja hengellisessä tiennäytössä.
Edelliseen hitunen, Ignatiuksen ja Ireneauksen tuleminen varhaiskirkossa johtaviksi tiennäyttäjiksi kansalaisille uudessa formaatissa tuskin olisi ollut mahdollista ilman valtion mandaattia toimia kuten oli kaavailtu.
Tehokasta työtä tehtiin, se on myönnettävä.
Luterilainen kirkko ei pidä ehtoolista Kristuksen uhrin uusintamisena, kuten katolisessa messu-uhriopissa ajatellaan. Ehtoollisen mysteerin ymmärrän niin, että siinä Kristus kutsuu pöytävieraakseen ja pappi on vain tarjoilija.
Eivät kaste ja ehtoollinenkaan samalla tavalla meillä ja katolisilla merkitseviä ole katsoen Ihmisen mahdollista vanhurskautetuksi pääsemistä katsoen
Ja luopuiko Luther lopultakaan ennallamääräämisestä kaksinkertaiseen asti.
Kirkkomme totuudet mysteereinä ovat vahvaa asiaa. Näin hyvä olisi edes muistuttaa joltisesta osallistumisen mallista kirkon jäsenille jottei homma kulje osallisuudesta maksamiseen, vaan riittääkö todella kerta vuodessa kuten näilläkin sivuilla on esitetty Herran huoneessa vierailuun.
Kovasti vanhaan malliin tehtyä kirjaa dokmatiikasta ei Teologisessä voine yksin tenttiä vaan tarvitaan enemmän ajankohtaista sisältävä opus. Toisena tälläinenkin menee.
Piispa Jolkkonen teki hyvän työn Yhteysasiakirjassaan Ehtoollisen asiassa.
Pienet vaivat eivät sitten poistuneet vaikka naispappeus ja Katolinen johtajuus ilmeisesti esitettiin sivuun pantaviksi muuten luettavassa tekstissä. Tiedä tästä enempää mutta kertoo hyvin missä mennään.
Yhteyshakemisessa niin Emeritus Huovinen kuin Piispa Jolkkonen ovat kummatkin kuvanneet lopputulosta asian etenemisessä matkoina, edellinen askelissa ja jälkimmäinen vielä juostavana matkana.
Molemmat tavat ovat hyviä kuvata saavuttamatonta, mutta yhdessä kulkemiseen ne käyvät.
Meitä ja Katolisia yhdistää kuin erottaa Herramme Ehtoollisen asia millä on suora yhteys Ihmisen vanhurskautetuksi pääsemisen mahdollisuuteen.
Katolisilla on vielä käytössä vanha malli missä hyvitykset on mukana. Lutherin mallissa Luther yhdisti synnintunnon ja katumuksen katumukseksi minkä sisältö on Oikeasta Uskosta virinnyt synnintunto mikä päästetään.
Lutherin mukaan Oikean Uskon Ihmiselle voi antaa vain Jumala Itse.
No, sitten voi kysyä mitä tuli päästetyksi. Ilman henkilökohtaista syyllisyyden kokemista ja katumusta päästetään harvoin mitään millä asialla on suuri mahdollisuus tulla toistetuksi tulevaisuudessa epäuskon hetkellä.
Näin katolinen malli rippeineen antaa joltisen mallin hyvälle ehtoolliskäytännölle katsoa Ehtoollisen Armolahjoja eteenpäin.
Anekdoottina tuumaan etten huomaa tunnettujen teologiemme hyppäämistä katoliseen kelkkaan hyvänä asiana. Enemmän tunnen huolta etteivät voimiaan käyttäneet omien tapojemme uudistamiseen Lutherin ripistä alkaen.
Pekka,
mitä tarkoitat tai mihin viittaat sanomalla ”Kristinusko haluaa ilmeisesti keskustelua uskonnon sisällöstä”?
Olen ymmärtänyt, että kristinusko kasvoi erityisesti vainojen(kin) aikana, ennen ”valtiollistamista”.
Poliittisen vallantahtoisuuden ja kristillisyyden ”epäpyhä allianssi” on toki tuottanut pahaakin jälkeä, silloin kun kristillisyys on pyritty ”kaappaamaan”. Uudempia esimerkkejä on viime vuosisadan ”herra Adolfin” ajalta – ja nyt Kiinassa, jossa kristinuskoa ”kiinalaistetaan kommunismin hengessä”.
Myöhempiä noitavainoja tutkineet ymmärtääkseni ovat olleet sitä mieltä, että niiden tosisaiallinen motiivi oli useinkin muu kuin uskonto sinänsä.
Kaikenlaista toki lienee tapahtunut ns. kristikunnan (miten käsite sitten rajataankin tai määritelläänkin) piirissä, mutta kommentisi kuulostaa hiukan populistiselta.
Hyvä näköala Hannu Vuoriselta, tuo kotien merkitys seurakunnan perusrakenteena. Onhan kodissakin tietty hierakia olemassa. Kasvetaan yhdessä Jumalan tuntemisessa ja sana menee eteenpäin kotien kautta. Sen sijaan kirkon toiminalle on olennaista, se että sanan eteenpäinmeno jopa estyy. Uskovaiset voivat täyttää kirkon ja toimia monissa vapaaetoistehävissä. Tilanne voi näyttää seurakunassa oikein hyvältä, mutta uusia vaan ei tule. Kotiin on helppo kutsua naapureita, joita kirkkoon ei tule. Pelkkä kristillisen kodin ilmapiiri voi puhutella hyvällä tavalla ja vetää mukaan.
Lutherin käsityksen mukaan seurakunta realisoituu sen jäsenten arjen elämässä, kunkin kutsumuksissa, joita on hyvin erilaisia. Sen ohella se realisoituu sanan ja sakramenttien osallisuudessa. Nykyinen jumalanpalvelusyhteisöajatus tai vastaava on hieman ristiriidassa tämän ajattelun kanssa. Siis se, että seurakunta realisoituisi vaan kristittyjen kokoontuessa rukoilemaan ja harjoittamaan hartautta,
Seurakunta kai realisoituu siinä, että seurakuntalaisilla on muutakin yhteistä, kuin sama kirkon penkki. Seurakuntayhteyttä voi kokea missä tahansa. Jollen tunne muita , niin ei se yhteys realisoidu jumalanpalveluksessa. Koti on aivan erinomainen paikka tutustumisen kannalta. Kotiin on helppo kutsua naapuri. Koti myös viestii sen asukkaista paljon. varsinkin kirjahylly. Yhteisen illan jälkeen on jo helpompi kutsua se naapuri kirkkoon ja muuhun toimintaan.
Jos halutaan että evankeliumi menee eteenpäin , niin tarvitsemme siihen avoimia koteja ja siihen kirkon tukea.
Pekka Veli Pesosen näkökulmaan lisänäkökulma;
Kristitty varmasti tietää, että jumalanpalveluksessa on jotakin enemmän kuin kotiseuroissa. Se mitä kotikokoontumista puuttuu, se löytyy kirkosta. Kaikki seurakuntalaiset eivät tunne toisiaan, kirkossa yhteys on hengellistä, mysteerinomaista, selittämätöntä. Tämän yhteyden voi kokea ja siitä olla osallinen tuntematta toista. Näin Henki luo yhteyden. Luterilaisessa kirkossa yhteys määritellään luterilaisen tunnustuksen mukaan sanan ja sakramenttien kautta. Tämä toteutuu parhaiten jumalanpalveluksessa.
Kotiseuroissa pienelläkin joukolla tavoitetaan paljon mitä Kirkkotilassa välttämättä ei synny.
Hyvin voidaan katsoa sunnuntain aihetta vuosikierrossa, katsoa rinnakkaista, ja mennä evankeliumeihin asti.
Tarvitaanko mysteereitä kun vapaassa sanassa jaetaan Ihmisen kokemusta jokapäiväisessä elämässään.
Virsiä voi käyttää myös luettuna kun laulamiseen ei synny toteutusta. Virret ovat todistusta näinkin.
Ihmisten Herraamme katsominen ei näin synny mysteerien maailmasta vaan rukiisesta sanan todistuksesta jaettuna osallisille olla mukana ja kantaa osaltaan toisen jaettavaksi annettua niin iloissa kuin suruissa.
Kun Kristityissä edellisessä syntyy kiitoksen aihetta voi sitä hyvin lähteä Yhteiseen kokoontumiseen kiittämään.
Toivo, Luther sanoo katekismustensa esipuheessa myös niin, että ketään, joka ei vähintään kerran vuodessa ripittäydy ja osallistu ehtoolliselle, ei oikeastaan ole pidettävä kristittynä. Vaikka linjaus on myös retorinen kärjistys, siinä on ”pointti”: Juuri ne kristityt, jotka ovat vanhempia ja vaihtavat vaippoja, elävät itsestään selvästi Kristuksen ja armonvälineiden osallisuudessa. Pelkkä yleisinhimillisten velvollisuuksien täyttäminen ilman seurakuntayhteyttä ja uskoa Kristukseen ei ole kristillistä. Voisi siis sanoa niinkin, että kristillisyys Lutherin mukaan on seurausta nimenomaan Kristuksen ja armonvälineiden osallisuudessa elämisestä (=”kirkossa käymisestä”) ja realisoituu siten sekä osanottona seurakunnan elämään että arjen työhön.
Luther oli usealla mielellä iän karttuessa todistuksessaan, mutta kyllä perinteinen käsitys armovälineiden osallisuudesta tarkoittaa säännöllistä osallisuutta niin lain kuin armoevankeliumin kuulossa oloon, osallisuutta Jumalanpalveluksen syntien tunnustamiseen, kuin yhteyttä Ehtoollisen sakramenttiin.
Kun tämä enää ei pidä paikkaansa ollaan mielenkiintoisilla poluilla, ja itse asiassa palataan uskonpuhdistajien edeltämäärämisen tulkintoihin.
Edellinen on Ihmisen vanhurskautetuksi tulemisen polku kun Jumala sen hyväksi näkee, siis ennen edellistä kappaletta.
Uskonpuhdistajienkaan mielestä kaikki ei mennyt kuin Strömsöössä.
Luther suivaantui Sola Fideksen seurauksista harkiten Wittenbergin jättämistä taakseen. Yleinen välinpitämättömyys lisääntyi, aateliset eivät jalomielistyneet, hyvänteväisyys tyrehtyi, ja yleinen moraalittomuus kasvoi.
Ei ihme kirkkolaitoksilla olleen hieman vaivaa selittää asioita parhain päin. Nyt eletään sitten seurauksissa välttämättömällä harkinnalla.