Suurvaltapolitiikassa anteeksipyyntäminen on harvinainen ele. Yksi tunnetuimpia esimerkkejä poliittisesta anteeksipyyntämisestä nähtiin neljäkymmentä neljä vuotta sitten Puolassa. Vieraillessaan joulukuussa 1970 Varsovassa Saksan silloinen liittokansleri Willy Brandt polvistui yllättäen Varsovan gheton muistomerkillä ja näin esitti Saksan hallituksen puolesta puolalaisille anteeksipyynnön heidän toisen maailmansodan aikana kokemien kärsisimysten johdosta.
Liittokanslerin polvistuminen gheton muistomerkille sai aikanaan Saksassa kahtalaisen vastaanoton. Mielipidemittauksissa noin puolet piti sitä perusteltuna ja toinen puolisko liioiteltuna eleenä. Kansainvälisesti ”Warschauer Kniefallse” oli merkittävä askel Saksan ja sen hyökkäyssodasta kärsineiden Itä-Euroopan maiden sovinnon tiellä. Muistellessaan tapahtumaa myöhemmin Brandt totesi, että ”Unter der Last der jüngsten Geschichte tat ich, was Menschen tun, wenn die Worte versagen. So gedachte ich Millionen Ermordeter.” ”Historian painon alla, tein mitä ihmiset tekevät, kun sanat loppuvat. Tällä tavoin muistin miljoonia surmattuja ihmisiä.”
Myöntäessään avoimesti toisen maailmansodan aikaiset hirmuteot ja pyytäessään niitä anteeksi Saksa on valinnut toisen tien kuin toinen viime maailmansodan johtava akseli-valta Japani, jonka välejä naapurimaihin edelleen rasittaa sodan aikaiset hirmuteot ja haluttomuus varauksetta myöntää ne ja pahoitella niitä.
Ylipäätänsä maiden välisissä suhteissa valitettavan harva valtiojohtaja on Willy Brandtin tavoin ollut valmis myöntämään ja avoimesti pahoittelemaan maansa aikaisempia vääriä tekoja. Voidaan kuitenkin kysyä, että olisiko sovinnon ja omien menneisyyden virheiden myöntämisen tielle lähteämisellä sittenkin enemmän tilaa myös nykyisessä maailmanpolitikassa sen sijaan, että on aina loppuun asti pyrittävä seisomaan oman linjan takana seurauksista riippumatta?
Warschauer Kniefallsen muistomerkki Willy Brantin puistossa Varsovassa joulukuussa 2013.
Oikein hyvää pyhän Johannes edelläkävijän muistoa teille toimitukseen.
Juhannuksen kirkollinen hahmo on Johannes Kastaja. Hän oli Jeesuksen sukulainen, mahdollisesti serkku tai pikkuserkku. Vapahtaja ei yleensä käyttänyt sarkasmia tai ironiaa, mutta Johanneksesta puhuessaan hän sanoi ihmisille: ”Mitä te lähditte autiomaahan katsomaan? Ruokoako, jota tuuli huojuttaa? Vai mitä odotitte näkevänne? Kenties hienosti pukeutuneen miehen? Kuninkaanlinnoista te niitä löydätte, jotka hienostelevat vaatteillaan! Mitä te sitten odotitte näkevänne? Profeetanko? Aivan oikein, ja minä sanon teille, että hän on enemmänkin kuin profeetta. Hän on se, josta on kirjoitettu:´Minä lähetän sanansaattajani sinun edelläsi, hän raivaa sinulle tien.´” (Matt.11:7- 10).
Johannes Kastajan tehtävänä oli valmistaa Jeesukselle tietä. Nimi Johannes tarkoittaa ”Jumala on armollinen”. Kuningas Herodes laittoi Johanneksen vankilaan, koska tämä oli moittinut Herodesta siitä, että hän oli ottanut velipuolensa Filippoksen vaimon, Herodiaan, itselleen. Inhimillisesti katsoen Johanneksella oli karu loppu, kun kuningas Herodes mestautti hänet. Juhannuspäivän vaihtoehtoinen saarnateksti kertoo tästä (Mark.6.14- 29).
Aamulehden Sana- osiossa 20.6.) diakoniatyöntekijä Katri Ikonen kirjoittaa: ”Johannes kasvaa erämaassa. Johannes on Jeesuksen pikkuserkku, Jumalan mies, väkevien ja vaikeiden vaatimusten kuuluttaja. Johannes on ehdoton, nöyrä ja oman paikkansa tunteva profeetta. Hänen tehtävänsä on valmistaa kansanjoukkoja Jeesuksen toimintaan. Johannes sanoo Jeesuksen kohdatessaan:´Katso Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin.´” (Kuvassa järviruokoja Iidesjärvellä).
Avain (Juhannus) Kastajaan oli se, että hän oli 6 kuukautta Jeesusta vanhempi, että Elisabeth oli 6 kuukaudella raskaana kun kävi Marian luona ja että Jeesus oli 6 tuntia ristillä. Kutoset eivät ole täsäsattumalta,silläne edustavat puolta vuotta ja neljännesvuorkautta. Huomoitava kelttiläinen risti Jeesuksen pään takana kuvissa, missä ristin 4 sakara osoittavat vuoden kulminaatio-eli seisaus- ja tasauspäiviin!
Aina jaksan ihmetellä,miksi teologit eivät enemmän osaa ihmetellä tiettyjen tärkeiden kirkollisten juhlapyhiensä osumista vuoden neljään kulminaatiopisteeseen, kesäpäivänseisaukseen (Juhannus),syyspäivän tasaukseen (Mikkelinpäivä), talvipäivänseisaukseen (Joulu) ja kevätpäivän tasaukseen (Pääsiäinen).
Näitä ei ole vain adoptoitu mysteeriuskontojen luontojumaluuksilta, jotka olivat auringon kierron ja etenkin sen ylösnousemuksen symboleita, vaan ajoitukset ovat sisäänkirjoitettuina evankeliumeihin,vaikka ne jätetään huomaamatta. Aurinko oli näennäisesti ’poikekennut polultaan’ (hamartia) ja juhlakalenterit piti päivittää eli ’sovittaa’ kohdalleen.
Ei se alkanut se sodan rikosten anteeksipyytäminen tästä Willy Brandtin polvistumisesta.
Ongelmana oli Itäblokin miehitys ja Saksan jako, ja siihen liittyvä Puolan siirtyminen länteen.
Idänpolitiikka johti näiden tosiasioiden hyväksymiseen.
Saksahan oli tavallaan kolmeen osaan jaettu, itäpuolella diktatuuri, lännessäkin päätösvalta tietyissä asioissa rajallinen. Kotimaistaan Saksaan ajetut reppuselkä-saksalaiset eivät hyväksyneet kohtaloaan. Sodan ja Adolfin tuomitseminen oli Okay, mutta kotimaan menetys ei.
Minä ainakin näen hyökkäyssodan syyllisyyden hiukan irrallaan tästä.
Tästä johtuen kaikki eivät voineet idänpolitiikkaa hyväksyä.
Anteeksipyytäminen edellyttää syyllisyyden ymmärtämistä. Se puuttuu tästä nykyisestä tilanteesta.
jorma ojala,
Tässä puolalaisen Varsovan yliopiston professori ja historioitsija Bogdan Musialin selvitystä sen toisen osapuolen aikaansaannoksista „sieltä jostakin“:
”Resultat der knapp einundzwanzig Monate währenden sowjetischen Herrschaft in Ostpolen waren mehrere hunderttausend Deportierte (330.000 bis etwa 400.000) und Inhaftierte (etwa 120.000) sowie Abertausende von Gefolterten und Ermordeten. Hinzu kamen die Folgen weiterer Maßnahmen, die für die sowjetisch-kommunistische Gesellschafts- und Wirtschaftsordnung typisch sind: Enteignung und Kollektivierung, Mangel- und Mißwirtschaft, Schwarzmarkt, Korruption und Nepotismus.”
Minulle jäi vähän epäselväksi, keneltä tässä toivotaan anteeksipyyntöä, kenelle ja mistä asiasta. Tuli kumminkin mieleeni, että Putin voisi pyytää anteeksi edeltäjiensä virheitä. Hän voisi esimerkiksi pyytää Stalinin puolesta itäukrainalaisilta anteeksi rajansiirtoa, jonka seurauksena Ukrainan sisälle päätyi aika paljon länsimielisyyteen taipuvaa väkeä.
Suomi voisi pyytää saksalaisilta anteeksi suomalaisen ratsuväen l. hakkapeliittojen järjestämää veristä terroria, kidutuksia ja hävitystä 1600-luvulla.
Eikä vain saksalaIsilta. Tsekit pelottelevat kuulemma vieläkin tottelemattomia lapsiaan ruotsalaisilla, mutta kyllä kai sielläkin riehui hakkapeliittoja.
Eivät niistä niin katkeria olleet, kun noilla seuduilla nuoruudessani kävin ja oleilin. Ihailivat suomalaisia, sen vähän perusteella mitä tiesivät.
Oma keisarihan heille ensin toi kuoleman Tillyn toimesta varsinkin.
Was Tuula da oben geschrieben hat, ist mir schon bekannt…
Kun kiertelin Puolaa siihen vanhaan hyvään aikaan, jolloin Itämeri oli ”rauhan meri” ja Reagan maailman rauhan suurin vihollinen, sanoivat monet puolalaiset toivoneensa, että Ruotsi olisi valloittanut Puolan. Tämä ajatus siitä huolimatta, miten paljon autuaat kuninkaamme siellä hääräsivät alkaen Kaarle IX:stä aina Kaarle XII:a saakka yli sadan vuoden ajan.
Jos Putin olisi noudattanut Brandtin mallia, olisi Venäjällä monta ystävää.
Mutta Putinilla ei kovin montaa ystävää Venäjällä. Voisiko kukaan Yhdysvaltojen presidentti pyytää anteeksi sitä veristä ja sadistista sortoa, jota se taloudellisesti, sotilaallisesti ja poliittisesti tuki 1950-,1960-, 1970- ja 1980-luvuilla latinalaisessa Amerikassa? Tuskin.
Anteeksipyynnöillä on aina oltava tilaa niin henkilökohtaisissa kuin valtioiden välisissä suhteissakin. Niillä pitää ehdottamasti olla realistista näyttöä taikka muuten ne jäävät ilmaan heitetyksi huuhaaksi. Siis kuten rukoukset jotka antavat rukoilijalle itselleen rauhallisen mielen , joka on realistisesti ajatellen itsepetosta.