Kodissamme uusittiin keittiö. Olihan se jotain 70-luvun luksusta, joka nykyisin muistuttaa luolamiehen kolmenkiven patalaitosta. Valmistumisen yhteydessä meille ojennettiin käyttöohjeita nippu. Uunille ja keittotasolle oli omansa, jääkaapille omansa. Pakastimelle omansa jne. Suomalaiseen tapaan laitoimme nipun talteen kaikkia edes avaamatta. Keittotaso oli sen verran hieno hohtavana kermiikkana, että piti tarkistaa kattiloidemme kelpoisuus. Osa meni vaihtoon. Kun olen työssäni käsitellyt myös yksinkertaista elektroniikkaa, niin siellä syntyi aforismeja asiasta. Joku sanoi: Savun hälvettyä otetaan esille käyttöohje ja tarkistetaan kytkennät. Jopa niin, että joku totesi sähkölaitteiden toimivan savulla. Jos savu pääsee karkuun, laite ei toimi. Meillä on siis mahdollisuus käyttää asioita ohjekirjan mukaan tai laiminlyödä perehtyminen.
Armosta puhutaan paljon, mutta olemmeko selvillä sen käyttöohjeesta? Keisarivallan ajalta on liikkeellä ollut legenda keisarin vastauksesta armon anomukseen. Keisari vastasi seuraavilla sanoilla: Armoa ei Siperiaan!
Pilkku siis puuttui eikä se varmaankaan ole pilkun viilaamista, jos oletamme, että pilkku olisi pitänyt laittaa. Nyt voidaan spekuloida missä pilkun paikka olisi oikeassa kohdassa. Armoa, ei Siperiaan! Armoa ei, Siperiaan! Näin vastakkaiset ajatukset voivat syntyä vain pilkun paikkaa siirtelemällä!
Onko mahdollista, että uskovienkin keskuudessa olisi tälläistä hämmennystä miten armoa käytetään oikein ja onko siinä jotkin lainalaisuudet. Länsimaiset demokraatit ovat sen verran yksilöitä, että toisen ihmisen määritelmät eivät maistu. Jokaisella on ja tulee olla oikeus määritellä miten, missä ja milloin otan armon vastaan, jos satun sellaista tarvitsemaan. Tätä vastaan koittaa väittää vaimeasti ääni, joka haluaisi sitoa uskovia toisiinsa. Tarkoittaen, että olemme kuitenkin riippuvaisia yhteisöstä ja yhteydestä Jumalaan ja toisiin uskoviin. Sellainen on elävän ruumiin toimintaidea eikä Jumalan valtakunta eli Kristusruumis tee siinä poikkeusta. Me saamme kuulla hyvin useasti: Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi! Miten tämäkin olisi ymmärrettävä. Jumalan sanasta kerrotaan, että se on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka, joka erottelee eri asiat toisistaan. Jos sana koskettaa johonkin meissä, joka on tulelle talletettua, onko puhuja tuominnut ihmisen vai onko sanankuulossa omatunto muistuttanut. Kumpi pitäisi silloin vaimentaa ja kumpaa pitäisi uskoa, vai voidaanko kaikki ohittaa tuomitsemiskiellolla?
Tiitus 2: 9. Kehoita palvelijoita olemaan isännilleen kaikessa alamaisia, heille mieliksi, etteivät vastustele,
10. etteivät näpistele, vaan kaikin tavoin osoittavat vilpitöntä uskollisuutta, että he Jumalan, meidän vapahtajamme, opin kaikessa kaunistaisivat.
11. Sillä Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille
12. ja kasvattaa meitä, että me, hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa,
13. odottaessamme autuaallisen toivon täyttymistä ja suuren Jumalan ja Vapahtajamme Kristuksen Jeesuksen kirkkauden ilmestymistä,
14. hänen, joka antoi itsensä meidän edestämme lunastaakseen meidät kaikesta laittomuudesta ja puhdistaakseen itselleen omaisuudeksi kansan, joka hyviä tekoja ahkeroitsee.
Olisiko tässä oikea ja terveellinen Jumalan armon käyttöohje, ettei armo tekisi meistä iloisia synnintekijöitä, koska tuomitseminen on kielletty ja armoa on kuin Saharassa hiekkaa! Armo on hakittu ristillä ja vieläkin Kristusruumis kärsii synnin vaikutuksista. Ovatko siis ihmeet merkki Pyhän Hengen läsnäolosta ja Jumalan hyväksynnästä? Eivät välttämättä, koska ne 72 tekivät ihmeitä Jeesuksen antamalla valtuudella jo ennen sovitusta.
Karjalainen itkuvirsien perinne ja virrenveisuu ovat lähellä toisiaan. Ne ovat veisaajansa rukousta! Veisatessaan kirkko rukoilee, kiittää, ylistää..! Musiikillinen muoto asettuu veisaajansa mukaan. Sopiiko populaarimusiikki siihen tarkoitukseen?
Musiikkipiirit arvioivat usein kriittisesti musiikin tasoa. Julkisessa messussa on tietenkin tärkeää, että musiikillinen muoto ei ohita Sanaa! Tässä asiassa olemme nykyisin todella vaikean valinnan edessä. Eräs valintaohje lienee siinä, että musiikilliset keinot eivät koskaan ole itsetarkoitus, vaan evankeliumin ja rukouksen tulkki! Toiselta reunalta korkeatasoinen taidemusiikki ja kaukaa vastapuolelta populaarimusiikki, molemmat ajavat ohi kirkkokansan veisuusta rukouksena ja ylistyksenä.
Martti Vaahtoranta kirjoittaa: Lisäksi luterilainen, yhtäältä hyvin ”kansanomainen”,toisaalta ”korkeakirkollinen” liturgia on luterilaisen tunnustuksen mukainen myös kutsuessaan kulttuurisesti erilaisia kristittyjä yhteyteensä. Sillä on kyky sulkea sisäänsä niin ”matalakirkolliset” herätyskristityt ja varjella heitä helluntailaistyyppisen kristillisyyden houkutuksilta kuin ”korkeakirkollisetkin” sisaret ja veljet ja varjella heitä roomalaiskatolisen ja ortodoksisen kirkon vetovoimalta.
Martti Vaahtoranta kirjoittaa kommenteissaan enimmäkseen silkkaa asiaa. Koska olen tottunut olemaan Martin kanssa eri mieltä, haluaisin kritisoida hänen – viimeistä kappalettaan lukuunottamatta – ansiokasta artikkeliaan (johon hän on kommentissaan viitannut).
Ensinnäkään en usko, että ”luterilainen” jumalanpalvelus/messu olisi oma itsenäinen ja joskus 1500-luvulla syntynyt tunnustuksellinen kokonaisuus. Sillä on vahvat juurensa sekä sisältönsä että musiikin osalta läntisen kirkon (=room.kat.) traditioon. Niinpä esim. J.S. Bach sävelsi sekä katolisia messuja että luterilaiseen kirkkoon omaksuttua kirkkomusiikkia. Paras osa kirkkomme liturgisesta perinteestä tulee ”toisen tunnustuksen?” ytimestä. Toisekseen vierastan ja jopa protestoin sitä että luterilainen liturgia jotenkin ”varjelee” roomalaiskatolisen ja ortodoksisen kirkon vetovoimalta. Pikemminkin näen sen niin, että luterilaisessa kirkossa vaalittu korkeatasoinen liturginen musiikki lähentää meitä lännen katolisiin ja saa meidät arvostamaan myös idän kirkon korkeatasoista liturgista musiikkia. Miksi meitä pitäisi varjella joltakin hyvältä ja korkeatasoiselta?
En muista väittäneeni, ettei luterilainen messu olisi lännen keskiaikaisen kirkon jatkumossa. Sehän on tietenkin totta. Ja niin pitääkin olla.
Jeesuksesta on sanottu: Hän oli täynnä armoa ja totuutta.
Onkin hyvä kysyä: Mikä meissä on Kristuksen kaltaisuutta?
Kristuksen kaltaisuutta on Toinen puolustaja, jonka Hän lupasi omilleen! Nyt vain pitäisi tietää mitä tämä Toinenpuolustaja puolustaa? Hän ei puolusta armonvaraista synninteko-oikeutta, koska synninteko on lihan työtä, sitä Hän ei puolusta. Hän puolustaa uutta ihmistä perkelettä, maailmaa ja omaa lihaa vastaan. Siis totuus tekee vapaaksi, mistä? Helvetistä vai synnin orjuudesta?
Armon käyttöohje? Voiko armoa käyttää? Olisiko kuitenkin niin, että meidän tulisi olla armon käytettävissä, armon käytössä?
Ei sitten muuta tullut mieleen?
Eikö se Raamatun kohta puhutellut?
Edellä kirjoittamani tuli mieleen juuri tuon puhuttelevan tekstin pohjalta. ”Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille ja kasvattaa meitä.” Armo ei ole meille annettu väline vaan Jumalan keino pelastaa ja kasvattaa. Me saamme olla armon välineitä.
”Jumalan Armo on ilmestynyt kaikille ihmisille ja kasvattaa meitä…”
Tässä täytyy ehdottomasti huomata, että Jumalan armo saa meissä ihmisissä aikaan sitä hyvää, mitä Armosta seuraa.
Jumalan armo kasvattaa meitä, että… Meissä tapahtuu se, että emme palvo enää itseämme, emme pane turvaamme maallisiin arvoihin, rahaan ja muihin omaisuuksiin, puhuisimme hyvää toisistamme, olisimme oikeudenmukaisia ja Jumalaa kunnioittavia, tässä ajassa, missä Jumalaa ei enää pidetä missään arvossa. Odottaisimme uskollisesti tässä opissa Jumalan ilmestymistä ja lunastustamme, luottaen Jumalan Armoon, joka puhdistaa meidät kaikesta laittomuudesta.
Jumala on toimija, ja me olemme Jumalan työn kohteita. Siis Jumala kasvattaa meitä Armonsa kautta, että meistä tulisi (Huomaa jatkuva tapahtuma) Hänen kansansa, joka hyvissä teoissa ahkeroitsee. (Tuossa on kyse Jumalan hyvästä teosta, jossa me saamme olla ja elää, kun olemme Kristuksessa.)
”Puhu tätä ja kehoita ja nuhtele kaikella käskyvallalla. Älköön kukaan sinua halveksiko” Tiit.2:15
Ne jotka halveksivat Jumalan Armoa, ovat niitä, jotka haluavat lain kautta tulla vanhurskaaksi. He sanovat: ”Tottakai pelastus on armosta, mutta…” (Tulee yleensä pitkä vaatimusten lista tai joskus vain yksi ehto, jolloin koko armo menetetään)
Jos armo ei kasvata, se ei ole oikeaa. Jumala ei vaadi mitään ihmiseltä, jota Hän ei ole valmis ensin antamaan.
Sori! Martti Pentti, olin hätäinen ja tulkitsin huonosti.
”Jos armo ei kasvata meitä, niin se ei ole oikeaa.” Hyvin sanottu.
Tästä juontuu välttämättä kysymys: Mikä on sitten väärä armoa?
Itse olen löytänyt vastauksen paljolti siitä, miten islam tulkitsee armon, jossa Jumalan armo ansaitaan noudattamalla lakia ja kilvoittelemalla sen noudattamisessa mahdollisimman hyvin. Äärimmilleen vietynä, isät tappavat tyttäriään noudattaessaan ns. Shariaa ja saavat sen kautta armon osakseen.
Juutalaiset fariseukset ovat myös äärimmäiseen asti armon asiantuntijoita ja hankkivat sitä oikealla henkisyys tekniikalla.
Meitä Kristittyjä taas vaivaa aika usein Judaismi jolloin Kristuksen seuraamisesta tulee meille laki. Kuitenkin meille on annettu vain uskon laki, jossa meidän on pysyminen.
Isän lapset eivät ole enää lain alla vaan Kristuken uskon kautta vaikuttavan rakkauden alla. Herramme Armo on ylen runsas vaikuttaen uskoa ja rakkautta, joka on Jeesuksessa Kristuksessa, eikä lakia ole pantu vanhurskaalle, jotka ovat Kristuksessa.
”Mutta käskyn päämäärä on rakkaus, joka tulee puhtaasta sydämestä ja hyvästä omastatunnosta ja vilpittömästä uskosta.
Muutamat ovat hairahtuneet niistä pois ja poikenneet turhiin jaarituksiin, tahtoen olla lainopettajia, vaikka eivät ymmärrä, mitä puhuvat ja minkä varmaksi väittävät.
Mutta me tiedämme, että laki on hyvä, kun sitä lain mukaisesti käytetään ja tiedetään, että lakia ei ole pantu vanhurskaalle, vaan laittomille ja niskoitteleville, jumalattomille ja syntisille, epähurskaille ja epäpyhille, isänsä tappajille ja äitinsä tappajille, murhamiehille,
haureellisille, miehimyksille, ihmiskauppiaille, valhettelijoille, valapattoisille ja kaikelle muulle, mikä on tervettä oppia vastaan-
autuaan Jumalan kirkkauden evankeliumin mukaisesti, joka on minulle uskottu.
Minä kiitän häntä, joka minulle on voimaa antanut, Kristusta Jeesusta, meidän Herraamme, siitä, että hän katsoi minut uskolliseksi ja asetti palvelukseensa minut, entisen pilkkaajan ja vainoojan ja väkivallantekijän. Mutta minä sain laupeuden, koska olin tehnyt sitä tietämättömänä, epäuskossa; ja meidän Herramme armo oli ylen runsas, vaikuttaen uskoa ja rakkautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa.
Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin. 1.Tim.1:5-15
ismo malinen :”Kuitenkin meille on annettu vain uskon laki…”
Voi hyvä ihme sentään, kun olemme omantuntomme mukaisesti tehneet vain sitä, mitä olemme arkipäivien aikana kokeneet lähimmäistemme välttämättä tarvitsevan. Mikä on se ”uskon laki”, jonka mukaan meidät on tässä yhteiskunnassa vain koulutuksen ja ammattiemme vuoksi julkisesti ja vailla perusteita leimattu jonkinlaisiksi ihmiskunnan pahimmiksi vihollisiksi, saatananpalvojiksi tai natsin ja tsuhnaäpärän välissä sinnitteleviksi riistäjiksi?