– Puhutaan Jumalasta.
– Mitä puhumista hänessä on?
– Pitäähän asiaan saada joku tolkku.
– Kyllä, mutta se ei onnistu sanojen avulla.
– Millä sitten?
– Vaikenemalla, keskittymällä olemaan ajattelematta liikaa Jumalaa. Elämällä. Harjoittamalla apofaattista eli negatiivista teologiaa.
– Siinä vasta sana!
– En ole keksinyt sanaa itse. Se on jo kirkon varhaista vaiheista asti ollut suhtautumistapa liikaa älyllistä teologisointia vastaan. Jumala on elämä itse, ei älyllinen määrittely. Venäläissyys ja ortodoksinen hurskauselämä on ammentanut paljon tästä näkökulmasta.
– Anna esimerkki negatiivisesta teologiasta.
– Jumalasta lässyttäminen, paljo puhe ja höpöttäminen tekee hänestä villasukan. Se lämmittää, mutta ei pidä vettä.
– Miksi Jumalan tulisi pitää vettä.? Onko hän sadetakki?
– Elämä on vedestä syntynyt ja vesi on kaiken elämän ehto.
– No jo on syvällistä
– Eikö. Ja lisäksi se, että hengellisiä asioita koetaan, tarkoittaa, että niihin sisältyy jotain mikä on sanojen ulottumattomissa.
– Mutta kyllähän kokemuksia voi sanallistaa. Ilman sitä jokainen olisi omillaan oman kuplansa sisällä
– Totta tuokin.
– Toisin sanoen Jumalasta voidaan puhua ilman lässytystä, samoin Jumala voidaan kokea ilman älyllistä selostusta.
– Joo…
– Niin tai näin, jonkinlainen sanallistaminen on aina paikallaan. Laulu, runo, liturgia. Jumala taitaa olla sekä villasukka että sadetakki.
– Sateella kumisaapas olisi kyllä hyvä…
– Totta, siitä on iloa vaikka ei sataisi, mutta olisi mutaista, kuten elämässä tapaa olla.
– Jopas taas.
– Sanos muuta.
– Oli kiva tavata.
– Samat. Törmäillään.
(Kuvassa yllä merikotka)
Rukouselämässäni olen alkanut pohtia sitä, missä määrin meidän tulee neuvoa Jumalaa.
Risti on meidän teologiamme” (crux sola est nostra theologia). Tämä lienee ollut Lutherin koko kristillisen teologian summa.
Suukopua esimerkiksi Kotimaassa on kyllä. Mutta on myös todellisia teologisia erimielisyyksiä, joita ei sovi tuolla tavalla kuitata.
Ylläoleva kommenttini ei kuulu tähän.
Ristin suunnalta kun katselee eri teologisia suuntauksia, niin hämmästelen sitä miten yhteneväisiä eri teologiset näkemykset on , mutta heti sen jälkeen alkaa suukopu käydä ja väittely siitä kuka on oikeassa ja suurin teologi.
Pekka, onko siis sinusta samantekevää, mihin seurakuntaan tai kirkkoon kuuluu?
Suukopua esimerkiksi Kotimaassa on kyllä. Mutta on myös todellisia teologisia erimielisyyksiä, joita ei sovi tuolla tavalla kuitata. Tuli tämä kommentti ensin väärään paikkaan.
Ei ole kuitenkaan niin, että vain oikea luterilainen voi pelastua. Muissakin seurakunnissa ja kirkoissa on uskovaisia.
Franz Pieper puhuu (Lutherista oppia ottaen) ”onnellisesta epäjohdonmukaisuudesta”, millä hän tarkoittaa sitä, että joidenkin kirkkojen oppi voi olla epäraamatullinen joissakin kohdin, mutta he silti Jumalan edessä luottavat lopulta vain Kristuksen ansioon. Näin saattaa olla myös siellä, missä niiden oppia johdonmukaisesti seuraten, ei olla enää puhtaan evankeliumin piirissä. Tällainen opetus on kyllä valitettavaa, ja olisi paljon parempi, että nämä kristityt korjaisivat oppinsa ja opetuksensa, mutta he kuitenkin vielä uskovat kolmiyhteiseen Jumalaan ja Jeesuksen sovitustyöhön.
Kuka oikein on kristitty? Luterilainen.net
http://www.luterilainen.net/kuka-oikein-on-kristitty/
Ei ollenkaan saman tekevää ole se mihin seurakuntaan kuulun. Kuolemaa odotellessa mietin vain sitä, että olen jonossa. Toiset on edeltä ja jälkeeni on tulossa lisää. Tuota jonoa ”katsastaessani” huomasin heissä yhden yhteisen piirteen. Kakkien jonossa olevien synnit on Jeesus verellään pyyhkinyt pois. He kakki ovat siis pyhiä ja Jumalan omaa kansaa.
Tämä näköala sai minut suhtautumaan eri tavalla uskoviin uudella tavalla. Myös niihin joita olen pitänyt vähempiarvoisina syystä, tai toisesta.
Jos asia olisi samatekevä, niin kaiketi lähtisin kirkosta etsimään parempaa seurakuntaa. Sellaista en 50:n vuoden aikana ole tavannut. Joten tuskin sellaista on. Paavalin ohje on pysyä siinä asemassa, jossa on kutsuttu.
Jo Luther joutui aikanaan toteamaan: ”Niin kuin nähdään, kansa on nykyään käynyt ahneemmaksi, tylymmäksi, haureellisemmaksi, julkeammaksi ja häijymmäksi kuin ennen, paavikunnan aikana. Mistä tämä johtuu? Ei muuta kuin siitä, ettei tätä sanomaa oteta ilolla vastaan, vaan pidetään se turhana, kootaan vain enemmän kultaa ja tavaraa kuin tuota autuaallista lahjaa, jota Herramme Kristus meille tarjoaa. Sen tähden Herra Jumala nuhtelee meitä sanoen: kuinka saatatkaan olla minua kiittämättä siitä, että minä ainokaisen Poikani kärsimyksen ja kuoleman kautta otan pois synnin ja kuoleman?” (Huonepostilla, s. 21, Turku 1945, SLEY) Eikö tämä kuvaus sovi liiankin hyvin myös meidän aikaamme?
Risto Soramiehen teksti lähenee ortodoksisen teologian määreitä kirkosta, näin 1500 luvulla syntynyt uusi ”kirkko” uskonnollinen tunnustuskunta käyttää alkuperäisen kirkon määritelmiä, määritellessään omaa kirkko-oppiansa. Tosin luterilaisessa kirkko opissa on yksi suuri ongelma. Uskon tunnustuksen määritelmä katollisesta kirkosta saa koomisia piirteitä, kirkko ymmärretään jakaantuneeksi, henkiseksi määreeksi. Se on jossain mutta kukaan ei tiedä missä. Se voi olla helluntai seurakunnassa, se voi olla adventistien tunnustuskunnassa, se voi olla River seurakunnassa, se voi olla messuyhteisö, Raamattupiiri jne…
Soramieshän tarkoittaa, että parasta on olla luterilainen, vaikka muissakin seurakunnissa on kristittyjä.